sunnuntaina, toukokuuta 14, 2006

Kermakaljaa

Huh, olipahan bileet eilen illalla! Tällä kertaa meidän asuntolassamme, Forumissa. Monen tunnin aikajaksolla nautittu vajaa viinipullo ei tuonut mitään päässä jyskyttävää ja kylmiä väreitä tuottavaa krapulaa, mutta nestehukan näköjään sain siitä. Heräsin nimittäin jalkaa riipivään pohjelihaskramppiin pitkin yötä, join lähdevettä ja venyttelin. Varsinaisesta krapulasta muistan täällä Mainzissa kärsineeni vain kaksi kertaa -- synttärieni jälkeen ja joidenkin muiden alkuaikoina pidettyjen bileiden. En juo täällä juurikaan punkkua, koska yritän tutustua paikallisiin viineihin ja Pfalzin punaviinin maku ei tehnyt minuun sanottavan positiivista vaikutusta. Müller-Thurgau-rypäleestä tehty kuiva valkoviini sen sijaan on yleensä kerrassaan herkullista!

Täällä kyllä näkee mitä ennakkoluulottomimpia juomasekoituksia. Puolalaisilla oli torstain grillipiknikillä mukanaan vadelmamehutiivistettä, jota ne sekoittivat oluen kanssa. Maistoin joltakin kulauksen, ensin se maistui vadelmasiideriltä, sitten oluelta. Luulisin että saksalainen olut on parempaa sellaisenaan (en tietenkään tiedä kun en mallasjuomia nauti). Varsin yleinen saksalaisvillitys on myös oluen sekoittaminen erilaisten limpparien, varsinkin colan, kanssa. Colabieriä myydään jopa valmiiksi pullotettuna kaupassa ja eilen joku taisi nauttia olutta lemon light -colan kanssa. Lisäksi porukka juo punaviiniä ja colaa sekaisin. Saksalaisen viinin ymmärrän, mutta että ranskalaisenkin punkun sekaan kaadetaan colaa? Eksoottisin sekoitus, johon olen törmännyt, oli eräässä kapakassa tarjoiltu "Bier mit Sahne" -- eli tuopillinen olutta, jonka pinnalla lillui tavallisen vaahdon sijaan kermavaahtoa. Sehän on kuin suoraan Potterista, jossa porukka kittaa kermakaljaa! :)

Tietysti olemme maistattaneet kavereillamme salmiakkikossua, kuinkas muutenkaan. Vastaanotto oli vaihtelevan innostunut -- enimmäkseen kohteliaita "eksoottista"-kommentteja joita minäkin käytän toisinaan maistaessani eri maiden paikallisia erikoisuuksia, joiden makuun en ole tottunut. Puolalaisen Karolinan poikaystävä sen sijaan taisi pitää salmarista -- kuulimme, että pulloon tähteeksi jäänyt osa, jonka lahjoitimme pois, oli matkannut pojan mukana Puolaan.

Nyt menen varmaan vielä puoleksi tunniksi petiin köllöttelemään, venyttelemään pohjettani ja lukemaan Jane Austenin pokkaria. Sunnuntaina on lupa ottaa rennosti, etenkin Saksassa, jossa ruohonleikkuu, autonpesu jne. nähtävä ja kuultava työnteko on pyhinä asetuksen nojalla kielletty.

tiistaina, toukokuuta 09, 2006

München, total cool!!!

Saksassa riittää nähtävää -- jos Mainz alkaa tympiä, voi aina tehdä viikonloppumatkan toiseen kaupunkiin. Kävimme viime viikonloppuna tutustumassa Baijerin helmeen kahden puolalaisen, kahden ranskalaisen ja kahden suomalaisen voimin. Ihan mielettömän hauska reissu, pakko tunnustaa. :)



Münchenissa ei tekeminen hevillä lopu. Kaupungissa on upeita puistoja (olen kateellinen, Mainzissa ei ole sellaisia ulkoilumaastoja) ja Alpeillekin on ajomatkaa vain tunnin verran. Ja Deutsches Museum, mein Gott! Siihen tutustuminen vaatisi ainakin kaksi tai kolme päivää! Vaan uskoisitteko, että osa baijerilaisista käyttää "kansallispukujaan" jopa kaupungissa kävellessään? Polvisukkia, alppitakkeja, nahkahousuja, puhvihihoja ja lyhyitä perinnehamosia tuli aina välillä vastaan kadulla, metrossa ja kahviloissa. (Ja hymy oli herkässä, valitettavasti.) Ja monet rakennukset, kuten raatihuone, ovat uskomattoman kauniita! Kiipesimme erääseen kirkontorniin ihailemaan näkymiä, myöhemmin ajoimme hissillä vielä Olympiatorniin, josta näki vielä kauemmas.




Ja sunnuntai-iltana Mainziin palatessa tunsin vihdoin tulevani kotiin. Oma sänky paras sänky. Tuntuu kuin olisin ollut Saksassa jo paljon kauemmin kuin vähän yli viisi viikkoa.

perjantaina, huhtikuuta 28, 2006

Lukunautintoja

Jopa Saksassa tekee usein mieli lueskella jotain, mutta täkäläinen käsitys suomenkielisestä kirjallisuudesta rajoittuu suomi-saksa-suomi-sanakirjaan jota sitäkin on saatavilla vain valistuneimmista kirjakaupoista (ts. kampuskirjakaupasta ja kaupungin suurimmasta kirjakaupasta). Saksaksi lukeminen vaatii -- ainakin toistaiseksi -- herpaantumatonta keskittymiskykyä, joten olen kulkenut aidanviertä pitkin mittaillen löytääkseni kohdan, jossa aita on mahdollisimman matala. Olen löytänyt englanninkielisten pokkareiden ihmemaan.

Suomessa luen hyvin vähän englanninkielistä kirjallisuutta vapaaehtoisesti (ja sekin vähä on lähinnä scifiä ja fantasiaa), johon syynä on luultavasti taipumukseni oikaista välillä sieltä, missä aitaa ei ole lainkaan. Sääli sinänsä, sillä Saksassa olen huomannut, että

1) englanniksi lukeminen ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin suomeksikaan,
2) englanninkieliset pokkarit ovat välillä uskomattoman halpoja (esim. á 2 e),
3) lähes mikä teos tahansa on saatavissa englanniksi.

Oikeasti, täällä myydään jopa englanninkielisiä käännöksiä Anja Snellmanin kirjoista. :) Olen muutenkin tehnyt pokkarihyllyistä mitä hienoimpia löytöjä. Luen loistavia kirjoja, joiden olemassaolosta en ole aiemmin edes tiennyt. Suosittelen lämpimästi ekskursiota lähimpään kirjakauppaan.

Ongelmia tuottaa vain puhuessa koodinvaihto englannista saksaan tai päinvastoin. En ole ikinä tajunnut miten hankalaa se voi olla. Ensin ajattelen englanniksi, sitten saksaksi ja sitten taas englanniksi. No, ainakaan en sotke samaan keittoon suomea. :)

perjantaina, huhtikuuta 21, 2006

Leivinuunissa

Alan hiljalleen aavistaa, mitä hitaasti elävältä paistamisella tarkoitetaan. Sää Mainzissa on tänään suunnilleen samanlainen kuin Suomessa erinomaisen kauniina heinäkuun päivänä, täysin tuuleton ja arviolta 26 astetta lämmin. Hikoilen litratolkulla vettä ja yritän juoda sitä vähintään yhtä paljon. Vessaan menoa ei tarvitse edes harkita, kaikki ylimääräinen neste tulee taatusti hikoiltua pois. Ystävällinen saksalaisnaapurini tuli keskustelemaan äsken käytävässä (N = naapuri, E = minä):

N: Kaunis päivä, eikö olekin?
E: Joo, mutta ihan mielettömän kuuma.
N (sitoo villatakkinsa vyötä kiinni): Kuuma? Nythän on vasta kevät. Kesällä meillä on täällä reippaasti yli 30 astetta lämmintä!
E (pyyhkii otsaansa villatakillaan jonka on jo ajat sitten riisunut ja kauhistuu): Mä varmaan kuolen silloin.

Minkähänlaista on istua luennoilla 30 asteen lämmössä? Alan hiljalleen ymmärtää, miksi yliopistorakennukset on ilmastoitu niin tehokkaasti että sisällä on viileämpää kuin ulkona. Pääsin täällä humanisteille suunnatulle englannin kielikurssille, jota vastaavalle (valitettavan pakolliselle) kurssille olen Helsingissä kolmen vuoden ajan yrittänyt sinnikkäästi ja tuloksetta. Toisin kuin Helsingissä, jossa kursseille pääsy on kiinni onnesta ja siitä, päättääkö Oodi pysyä pystyssä vai kaatua, täällä katsotaan pääsyvaatimuksena a) funktiota, johon kurssi tarvitaan/miksi se halutaan käydä, b) tähän mennessä suoritettujen opintojen määrää, ja c) ilmoittautumisen yhdeydessä pidettävästä kielitasokokeesta saavutettua pistemäärää. Fuksit eivät toisin sanoen suorita täällä ainuttakaan tutkinnon kannalta välttämätöntä kielikurssia, ellei se ole saksaa vieraana kielenä. (Ja koska mä suoritan täällä enkunkurssin, mulla on sittenkin mahdollisuus valmistua nopeasti vaihdosta huolimatta.)

Sitruunapuu huoneessani kukkii ja täyttää ilman tuoksullaan. Taidan lähteä ostamaan vähän uusia kesäpaitoja ennen kuin kuolen nestehukkaan. Tschüss! :)

maanantaina, huhtikuuta 17, 2006

Siellä on koti ja siellä on peti

Lukukausi alkaa viikon päästä täydellä teholla eikä mulla ole vielä(kään) kunnollista opintosuunnitelmaa. Tarttis varmaan tehdä jotain. Yhdelle kielikurssille olen jo ilmoittautunut, mutta muuten varmaan vain tupsahdan kurssien ensimmäisille luennoille katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Jotain seminaarejakin varmaan pitäisi tehdä. Mein Gott. Taidan omistaa huomisiltana tunnin tai pari opinto-oppaan selailulle. Kunhan olen ensin hankkinut saksalaisen prepaid-liittymän, telefoneerannut Skypellä koto-Suomeen, illastanut ja keittänyt itselleni kupin teetä.

Tiesittekö muuten, että täällä ei Aegeen lisäksi ole oikeastaan mitään opiskelijajärjestöjä? Ylioppilaskunta -- tai "opiskelijaverkosto" -- on ilmeisesti enemmänkin olemassa siksi, että se omistaa asuntolat, pitää yllä Mensaa (paikallinen Unicafe), neuvottelee semesterticket-alennukset (ilmainen joukkoliikenne 200 km:n alueella Mainzista, mm. Wiesbadenissa ja Frankfurtissa) ja on muuten hyödyllinen. Täällä ilmestyy myös eräänlainen ylioppilaslehti, mutta se muistuttaa enemmänkin yksittäistä ainejärjestölehteä kuin Ylkkäriä. Ja täkäläinen ylioppilaskunta ei myöskään ole missään nimessä poliittinen, näin olen kuullut. Valitkaa hei sitten HYY:lle hyvä päätoimittaja, joohan? :) En aio sanoa tässä, kuka oma suosikkini on, koska en ole kuullut haastatteluja. (Joku ehkä arvaa kuitenkin.)

Katselin tänään Igglosta kotitaloni kuvaa ja kaipasin omaa makuuhuonettani, jossa omat tutut tavarat ympäröivät nukkuessa ja -- mikä tärkeintä -- Olli nukkuu vieressä. Olen kotiutunut tännekin jo aika hyvin eikä mulla nyt sietämätöntä koti-ikävää ole missään vaiheessa ollut, mutta omaa sänkyä ei silti voita mikään. Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo, kuten siinä yhdessä lastenlaulussa sanotaan. Ja Helsingin vesijohtovettä kaipaan myös. Täkäläistä ei voi juoda sellaisenaan, koska se maistuu niin pahalta. Ihmiset kantavat siis kaupasta lähde- tai mineraalivettä puolentoista litran muovipulloissa kotiin. Onneksi ne ovat sentään palautuspulloja.

Meidän taloon oli muuten merkattu yksi ostohalukkuus. Igglo ei kerro, että se on kaupungin vuokratalo. Hihii.

keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006

Kuvia Mainzista

Yleisön pyynnöstä armoton lasisilmä on tallentanut tuokiokuvia uudesta asuinkaupungistani. Olkaatten siis hyvät:

Talo, jossa asun, Forum nimeltään, on yliopiston porttirakennus ja näyttää suurelta osin tältä. (Siinä on toki myös komeat portit, mutta niitä on mahdotonta kuvata mun ikkunasta, koska välissä kasvaa kastanjapuu.) Tämä on otettu mun ikkunasta, ja siitä näette, että sää on tänään ollut ihana:


Itse kaupunki on joiltain osin hengästyttävä. Keskiaikainen vanha kaupunki on pieni (Mainziin on hyökätty joka sodassa ainakin Napoleonin ajoista lähtien ja se on pommitettu lähes raunioiksi). Domin ympärillä on kuitenkin jäljellä vielä jotain ja se osa on todella kaunista.


Rein virtaa kaupungin rajalla ja erottaa toisistaan paitsi kaksi kaupunkia, Mainzin ja Wiesbadenin, myös kaksi osavaltiota, Hessenin ja Rheinland-Pfalzin. (Päivän maantietoannoksena kerrottakoon, että Mainz on Rheinland-Pfalzin pääkaupunki.)


Vaikka kaupunki onkin suurelta osin rakennettu sotien jälkeen uudestaan, ei täällä suinkaan ole rumaa. Katsokaa vaikka. Henkilökohtaisesti suostuisin muuttamaan tähän taloon koska tahansa (ja sen vieressä sijaitsevat antiikin Rooman torin rauniot -- Mainzissa on ollut aikanaan myös paljon legioonalaisia jotka ovat jättäneet jälkensä kaupungin historiaan, täällä on ollut mm. iso amfiteatteri, josta on yhä raunioita jäljellä.)

maanantaina, huhtikuuta 10, 2006

Ihana peppu

Netti huoneessani on melkein toiminnassa. Tarkkaan ottaen istun TV-huoneen yhteiskäytössä olevalla koneella ja yritän löytää tietoa siitä, milloin atk-tukihenkilöt päivystävät Forumissa. Läppäriä kun ei saa liitettyä nettiin ilman niiden apua. Mun täytyy ensin allekirjoittaa suostumukseni siihen, että liityn myös asuntolamme intran käyttäjäksi. Täällä on tosi hienot systeemit. Asuntolan asukkaat voivat keskustella keskenään intrassa vähän niin kuin irkkaisivat. Ihan kuin sitä ei jaksaisi kävellä Partyraumiin asti jos tekee mieli jutella jonkun kanssa. :) (Joo, se on ihan oikeasti Partyraum. Siellä on pornonpunainen sisustus, hienoja seinämaalauksia, DJ-vehkeet, valot, diskopallot ja kaikki. Ja ei, Juho, se diskopallo ei ole yhtä iso kuin Limeksellä.). Heti kun saan näppeihini jonkun atk-tukihenkilöistä, pääsen taas irkkiin.

Mulla on meneillään turskatin ärsyttävä kevätvilustuminen. Naapuriparka (saksalainen Kathrin) ei varmaan nuku sen enempää kuin minäkään, kun saan öisin vartin mittaisia yskänkohtauksia. Niin kauan kun pysyn ulkona tai ilma on muuten raitista ja kosteaa, olen ok. Heti kun tulen sisälle kuivaan ilmaan, keuhkoni pyrkivät henkitorven kautta ulos kehostani. Olen seurannut täällä myös kiinnostuneena juttuja kehysväännöstä, klusterisuunnitteluista ja Ylkkärin pt-valinnoista. (Niistä nimistä muuten tasan kaksi sanoo oikopäätä ajateltuna mulle jotain, Matti Rämö ja Elina Kervinen.) Muistakaakin kertoa sitten miten kävi.

Muutaman känni-illan tuloksena osaan sanoa jo muutamia sanoja puolaksi. (Olen kaverustunut täällä mm. yhden suomalaistytön ja puolalaisjoukkion kanssa.) Osaan sanoa kauniisti puolaksi "iso olut", "ihana peppu", "kippis" ja "perse". Älkää vaan kysykö, että miten ne kirjoitetaan. Vastapainoisesti yksi puolalaispojista (joka on jotenkin Conan O'Brienin tyyppinen, paitsi lyhyempi ja tummatukkainen) kulkee ympäri kampusta sanoen tytöille suomeksi "minä rakastan sinua" tai "hyvä perse". Onneksi kukaan ei ymmärrä suomea. Siis toivottavasti kukaan ei ymmärrä suomea. ;)

Vaikka tänne on helppo sopeutua, enkä tunne mitään mieletöntä koti-ikävää, totta puhuen mulla on kuitenkin vähän ikävä a) Ollia, b) hyalilaisten huovutusjuttuja ja tarinoita Reiman nallesta sekä c) termostaattihanoja, joita ei tarvitse säätää ikuisuuksia saadakseen suihkuvedestä siedettävän lämpöistä. Täällä siis tulee vesi kahdesta eri nupista vääntämällä. Toinen säätelee kylmää, toinen kuumaa vettä. Vesi kelpaakin lähinnä keittämiseen ja peseytymiseen, sillä se "maistuu vehkeeltä", kuten Olli sanoisi. Juomavesi tulee siis pulloista.

Ai niin, täällä jalkapallon ihmemaassa on tietysti kommentoitava sitä, ettei Oliver Kahn pelaa MM-kisoissa. Scheiße. :(

perjantaina, huhtikuuta 07, 2006

Kevät toi muurarin

Terveisiä keväisestä Mainzista, jossa narsissit kukkivat ja muratti vihertää. Mulla ei ole vielä nettiä asuntolassa, joten päivittely on jäänyt vähän vähemmälle. Mutta kaupunki on uskomattoman viehättävä! Joka paikassa on siistiä -- ei kadulle kuseskelevia miehiä tai siellä täällä lojuvia tupakantumppeja -- ja ihmiset ovat pääosin ystävällisiä. Olen tosin vilustunut sen verran pahasti, että puhuminen on vaikeaa, ääni on osapuilleen kokonaan poissa. Auringon paistaessa täällä kuitenkin kelpaa käyskennellä pitkin vanhan kaupungin katuja tai Reinin rantaa. Aion tutkia kaupungin läpikotaisin heti kun saan aikaa.

Yliopistolla on paljon vaihtareita, joista luultavasti puolet tulee Puolasta. Omalla kielikurssillani on puolalaisten lisäksi pari italialaista, espanjalaista, korealaista ja japanilaista sekä yksi unkarilainen poika, jonka nimi on Attila (tämä seikka hymyilyttää mua aina leveästi). Erasmus-partyja on melkein joka ilta ja ihmisiin tutustuu siinä samalla. En kaipaa Suomea, vielä. Ollia sen sijaan kyllä.

Asuntoni on yliopiston porttirakennuksessa, Forumissa. Se on ihan kiva ylimmän kerroksen huone, jossa on huimaavan korkea ja osin viisto katto. En ole ehkä koskaan nähnyt sellaista huonekorkeutta. Vilustumiseni johtuu osin siitä, ettei talo pidä kylmää (sen sijaan se luultavasti kestää ensimmäisen siihen osuvan pommin). Onneksi pian tulee kesä. Täällä on nyt päivisin 13-20 astetta lämmintä, aamuisin vähän kylmempää.

Maanantaina saan luultavasti asuntolaan netin, jonka jälkeen voin rauhassa kirjoitella enemmän. Liebe Grüße kaikille ihkuliineille ja muillekin. :)

sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2006

Posio kuittaa

Tämä lienee viimeinen Suomessa tehtävä postaus, sillä lähden noin puolen tunnin päästä lentokentälle. Mukaan lähtee lopulta neljä kassia, eli rinkka, matkalaukku, olkalaukku ja tietokonelaukku. (Voivoiapua. No, taksit ja lentoasemien tavarankuljetuskärryt on keksitty.)

Koto-Suomea ja etenkin Ollia tulee varmasti ihan kamala ikävä. Ystävät, kaverit, ihmiset, toverit rakkaat, laittakaa ihmeessä sähköpostia, ringutelkaa Skypellä tai sitten tavataan ircissä, jos tää yks humanisti keksii, mitä niihin serveritietoihin täytyy siellä syöttää ja mihin holeen tungen koneesta lähtevän piuhan (tai onko siellä ehken se sellainen werkko, langaton). Asuntolassani on kuulemma erillinen atk-osasto, joka ehkä osaa auttaa. Ne eivät vielä tiedä, mihin ovat päänsä pistäneet. Minä saavun sinne kohta ja sen jälkeen ne luultavasti pyytävät pian palkankorotusta. Buahahahaaa. ;)

Pitäkäähän peukkuja, tää lähtee nyt eksymään suureen maailmaan. Jos pääsen perille, kerron tässä blogissa taatusti lisää aiheesta. Ja muistakaahan olla kilttejä Johannalle, joka astuu nyt vuorostaan humanistilistalla remmiin vaihtoni ajaksi. :)

torstaina, maaliskuuta 30, 2006

Pakkaamisen iloa

Tää on kauheeta. Tää on ihan kauheeta. Yleensä pakkaushelvetti on toisenlainen, laukun kantta tai vetoketjua ei saa kiinni sitten millään kun kaikki kamat tursuaa sieltä ulos. Nyt mulla ammottaa makuuhuoneessa puolityhjänä matkalaukku ja rinkka enkä keksi millään, että mitä ottaisin Mainziin mukaan. En kuitenkaan voi jättää kumpaakaan laukkua kotiin, sillä muuten en saa kamojani Saksasta kotiin. Ihminen on levittyväinen, näettehän, etenkin saksalaisissa vaate- ja kenkäkaupoissa käynnin jälkeen. (Löysin viime kesänä Kielistä yhdestä kaupasta vaaleanpunaiset maastokuvioidut reisitaskuhousut, joita en sovituksen vaatiman ajan puutteessa ostanut, ja toisesta kaupasta elämäni ballerinatossut, jotka ovat ihanat siitäkin huolimatta ettei niitä voi Suomessa pitää kuin kaksi kuukautta vuodessa. Vika on ehdottomasti säässä, ei kengissä.)

No, jos mä taas otan mukaani 65 litraa vetävän rinkan ja ison matkalaukun, joka on tyhjillään, saan lentokentällä varmasti vinoja katseita virkailijoilta. Myöntäkää pois, että on vähän noloa raahata mukanaan isoa laukkua, joka on tyhjä. Ja mihin vaatteisiin mä edes pukeudun siellä Saksassa? Untuvatakkiin vai? Mun on pakko shoppailla perille päästyäni. Suomalaisella ei ole kesävaatteita ja Mainzissa on täysi kevät jo nyt -- niin ja tietysti ihanaa vesisadetta. Sateenvarjo pitääkin muistaa.

Laskelmoin, että tarvitsen mukaani 1) tietokoneen, 2) passin, vakuutuspaperit ja kaikki muut dokumentit, 3) hammasharjan sun muut tykötarpeet, 4) jonkin verran vaatteita, 5) mp3-soittimen ja 6) luottokortin. Vannoin, että en ota mukaani mitään, mitä en aio käyttää. Ongelma on siinä, että melkein jokainen vaatteeni sukkia ja alusvaatteita lukuun ottamatta tuntuu sellaiselta. :) Näinköhän ihminen pärjäisi kolmella hameella, kaksilla housuilla ja muutamilla paidoilla? Ellei pärjää, niin mulle tulee jossain vaiheessa tosi kiire paikalliseen Hennesiin.

maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Lähdön hetki lähestyy

Gradu ei valmistu ennen vaihtoon lähtöä. Lento on sunnuntaina ja nyt mun on ollut pakko alistua tähän asiaan. Mä en saa sitä millään viimeisteltyä viikossa. Otan siis mukaani tietokoneen, eri kirjoista otettuja valokopionippuja (epäekologista toki, mutta yritäpä vain saada kirjoja 5 kk ajaksi lainaan niin, ettei niihin tule sinä aikana yhtään varausta), noin kilon erilaisia artikkeleita sekä Heikki E.S. Mattilan maanmainion teoksen Vertaileva oikeuslingvistiikka (jota muuten suosittelen lämpimästi oikeuskielen ominaispiirteistä ja historiasta kiinnostuneille). En edes uskalla ajatella sitä summaa, joka matkatavaroideni ylipainosta taitaa koitua. Hmm. Ehkä voisin postittaa ne artikkelit itselleni... tai vyöttää itseni kirjoilla! Tulisi hauska turvatarkastus, kun saisin selittää, että ei, ne eivät ole naamioituja räjähteitä. :)

On ihan mukavaa lähteä vaihtoon, mutta kauheaa tietää, että näen seuraavien viiden kuukauden aikana Ollin vain kerran, kun se tulee kesällä käymään Saksassa. Olemme aiemmin olleet erossa toisistamme vain 10 vuorokautta tai sitä lyhyempiä aikoja kerrallaan. Onneksi on keksitty sellaisia apuvälineitä kuin Skype, irc, sähköposti ja tavallinen posti. Ja koska tulen sittenkin vääntämään tätä gradua siellä, ei ole pelkoa siitä, että aikakaan tulisi pitkäksi. Sitä paitsi siellä pelataan jalkapalloa, kesällä jopa MM-tasolla. Ehkä näen jopa suosikkipelaajani. :)

Niin joo, blogiin tulee taatusti sitten tunnelmia ja kuulumisia Saksasta. Ehkä jopa kuvia, jos saan niitä ulos kamerastani. Humanisti ja atk, muistanette.

perjantaina, maaliskuuta 24, 2006

Uskon mankeleihin, mulla on unelma

Viimeisimmässä Ylkkärissä jaksetaan moneen kertaan mainita siitä, kuinka ylioppilaskunnassamme rakennetaan mieluummin parkkipaikkoja kuin bändikämppiä. Ajattelin ensin, että en jaksa kommentoida lehden sisältöä täällä, kun sitä monessa muussa paikassa kuitenkin analysoidaan tarkemminkin, mutta menköön nyt tämän kerran.

Itse en pidä parkkipaikoista sen enempää kuin Andy Mc Coy -klooneistakaan (ja tällä en siis tarkoita rokkareita tai bändiporukkaa yleensä vaan sellaisia poitsuja, joiden elämä on kaljan- ja pillerinsekaista rock'n'roll, baby, meitsi on iso stara -glitteriä siitä huolimatta, että bändin tähän mennessä suurin ja ainoa kunnon keikka on suuntautunut Oranssin klubille). Kunnon bändejä vastaan mulla sen sijaan ei ole mitään, eikä kyllä Oranssiakaan. Aikanaan siellä järjesti ekan keikkansa mm. Rasmus-niminen bändi, joka sittemmin lisäsi nimeensä artikkelin. Pojilla oli valkoiset hoitsutakit ja ne olivat meidän varhaisteinien mielestä tosi söpöjä. Musta siinä ei olisi mitään pahaa, jos HYY tarjoaisi harjoitustilaa nykyajan hoitsutakkisille pojille ja tytöille -- etenkään jos Dommalla alkaisi bändien myötä notkua hyvännäköisiä bändäreitä... ;) Vihreiden -- vai oliko se Sitvasin? -- ehdotus olisi varmaan ollut ihan kannatettavakin, jos siihen ja sen vaikutuksiin olisi saanut perehtyä etukäteen. Ongelma oli siinä, mistä Esa Mäkinenkin lehdessä mainitsi: esitys pomppasi kokouksessa tarjolle aivan puun takaa ja valmistelemattomana. Sääli sinänsä.

Mulla on unelma kuten Abballa muinoin ja se on sellainen, että kaikki ryhmät oikeasti skarppaisivat ennen kokousta, jos niillä on jotain hyviä ehdotuksia sinne tuotavaksi. Inhoan sitä junametaforaa, jota HYYn piirissä tunnutaan käyttävän paljon, mutta sovellan sitä silti tähän vähän muunneltuna: junan kyytiin on paljon helpompi nousta asemalta kuin radan varrelta kohdassa, jossa nopeusrajoitus on 120 km tunnissa.

keskiviikkona, maaliskuuta 22, 2006

Kevät, salmiakkia

Kevät saa ihmisen lörpöttelemään ja kauhistelemaan ihonsa kalpeaa pintaa. Kohtahan, herranjestas, pitää luopua toppatakista! Lähinnä tyttöjen juttuja ja kosmetiikkaa koskevaa tilitystä sisältänyt kahvittelutuokio kaverin kanssa toi esiin tuotekehittelyidean, johon tarttuvaa yritystä siunaan ikuisesti. Toiveena olisi, että joku kehittäisi hyvän itseruskettavan aineen. Sellaisen, joka tekee ihosta luonnollisen kullanruskean eikä oranssia, levittyy tasaisesti ilman itkua ja hammastenkiristystä, vaatii mielellään mahdollisimman vähän sormilla levittämistä, eikä haise iholla pahalle. Kaipailimme takaisin myös Ruuti-Bubbis-purukumia sekä niitä pieniä pallonmuotoisia makeisia, joissa oli suklaakuoren alla salmiakkitäytettä. Tiedättehän, vähän niin kuin minttu- tai toffeesuklaapallot, mutta täytteenä salmiakkia. Ne olivat aivan mahdottoman hyviä. Ja Minttu-Vesseli-kaakaota!

Kävin vierailemassa hienolla sivustolla, jossa esitellään helsinkiläistä katumuotia. Kaukaiselta tuntuu se aika, kun minä olin teini ja ihmiset käyttivät päässään korvia. Nyt teinit cosplayaavat ja näyttävät gothic lolitoilta ja ties mitä. Toisaalta on mielenkiintoista miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos minun kaverini olisivat harpponeet Helsingin kaduilla vaikkapa hiisimaskit kasvoillaan. :) Ja minä muuten en käyttänyt korvia pelien ulkopuolella, paitsi silloin kun siitä maksettiin.

Olen muuten addiktoitunut ja laulanut ilmeisesti myös osan Siulan pulinapalstan porukasta samaan suohon.

tiistaina, maaliskuuta 21, 2006

Kysymyksiä vailla vastauksia

Joskus mieleen tulee kysymyksiä, joihin ei millään keksi vastausta. Yksi niistä on ehdoton: miksi ihmeessä ulkona on aina maailman kaunein sää kun on istuttava sisällä tietokoneen ja lähdekirjallisuuden ääressä tekemässä jotain, mitä ei voi lykätä? Nytkin ulkona paistaa aurinko ja minä istun sisällä tekemässä esseetä vain tällainen kahviarsenaali seuranani:



Vahvasti kahvin puolesta kantaa ottavan lehmämukin sain muuten joskus lahjaksi ystävältäni Hannalta. Se on osoittautunut juuri sopivan kokoiseksi gradua tehdessä. Kahviannos vaikuttaa piristävästi, mutta kädet eivät ala täristä. Etten vaikuttaisi lintsarilta kerron, että aion sankarillisesti puurtaa Wordin parissa vilkaisemattakaan muualle heti, kun olen päivittänyt tämän blogin. Ja nytkin olen vain tauolla. :)

Eilinen tapaaminen ryhmän ja Maija Jäppisen kesken meni mielestäni ihan hyvin. Oli ilmapiiriä puhdistavaa kuulla hallituksen puheenjohtajan ajatuksia viime viikon ylilyönneistä ja kaikesta, mitä siinä taustalla ja sen myötä oikeastaan tapahtui. Arvostan myös suuresti sitä suoraselkäisyyttä, jota hallituksen puheenjohtaja osoittaa saapumalla yksin kaikkien sitä toivovien ryhmien kokouksiin keskustelemaan tapahtuneesta. Helppoa se ei varmasti ole. Toivon, että osakuntien ja muiden ryhmien välille kohonnutta luottamuspulan muuria saadaan ajan mittaan madallettua keskustelemalla asioista avoimesti -- ja ettei kenenkään tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta kohdatessaan toisen ryhmän edustajan yksin pimeällä kujalla.

maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

Kotiinpaluu

Terveisiä laitoksen kirjastosta, jossa istun pitkästä aikaa aikomuksenani viettää täällä kaksi seuraavaa viikkoa. (Jos etsitte minua, niin täällä olen graduni parissa -- joskin tänään viimeistelen modernin oikeuden esseetä.) Suoraan sanoen tuntuu siltä kuin olisin palannut kotiin. Melkein jokainen naama on tuttu ja kaikki kiire ja stressi on poissa, kun istahtaa tänne tuttujen kirjahyllyjen väliin. Oih. <3

Olen ollut liian kauan poissa yliopistolta. Sínä aikana, jonka olen viihtynyt työelämässä kirjastossa puurtamisen sijaan, on kirjastoon ilmestynyt uusia viherkasveja, Siulan hallitus vaihtunut, uusia kerhoja perustettu, kahvin myynti lopetettu päärakennuksen ruokalapuolella ja Unicafe-lounaan hintaa nostettu. Ihanaa olla taas täällä. Nytissä työskenteleminen oli mukavaa, mutta yliopisto tuntuu jotenkin luonnolliselta kasvuympäristöltä. Hih, ihan kuin olisin jokin sieni, joka elää symbioosisuhteessa tietyn puulajin kanssa. :)

Mitä HYY-politiikkaan tulee, Maija Jäppinen saapuu tänään keskustelemaan ryhmämme kanssa viime viikolla tapahtuneesta. Toivon todella, että kaikki mieltä kaihertavat asiat saadaan selvitettyä. Pysyn edelleen siinä väitteessä, etteivät osakuntalaiset ja aine- sekä harrastusjärjestöläiset ole loppujen lopuksi kovin erilaisia. Me kaikki opiskelemme. Me kaikki pidämme kivasta toiminnasta ja juhlimme joskus. Ja ennen kaikkea me kaikki hengitämme samaa ilmaa, jota varmaan myös riittää kaikille.

Ja uskokaa tai älkää, osakkien ja järjestöjen lisäksi myös poliittisissa ryhmissä on ihan tavallisia opiskelijoita. Eikä niilläkään ole kiduksia. :)

torstaina, maaliskuuta 16, 2006

Kuka saa ja kenelle annetaan?

Osakuntien viimeaikainen toiminta on herättänyt närää
monellakin taholla. Epäilen, että ainejärjestöläiset eivät ole jääneet ainoiksi.

Tilat ovat osakunnille varmasti tärkeät. Tätä väitettä ei käsittääkseni kukaan ole missään vaiheessa kyseenalaistanutkaan. Silti eri foorumeilla käydyssä keskustelussa ja edustajiston kokouksessa osakunnat jankkasivat lähinnä sitä, että "tilat ovat meille tärkeitä ja me tarvitsemme niitä" ja "alle 230 neliötä on liian vähän koska se on liian vähän". Koko edarikokouksessa käydyn yleiskeskustelun ajan minusta tuntui, että osakunnat puhuvat siellä aivan eri asiasta kuin muut ryhmät. Perusteluita nimenomaiselle 230 neliön vaatimukselle en missään vaiheessa kuullut, tai sitten niistä vihelsi tuuli läpi nopeammin ja voimakkaammin kuin Malminkartanon aseman graffititunnelista. Osakunnat -- jotka instituutiona ovat mukava juttu ja joissa myös monet ystäväni viihtyvät -- onnistuivat nyt antamaan itsestään erinomaisen ahneen vaikutelman antautumalla turhaan inttämiseen ja ruikutukseen asiallisen keskustelun sijaan.

Edaattorikollegani, ihkuteologi Hannu-Matias toi hyy-edarilla ja blogissaan ajatuksiaan julki ja vei jalat suustani. Haluaisin vielä lisätä tähän sen seikan, joka poliittisen väännön tuntumassa monelta usein unohtuu: osakuntien sekä aine- ja harrastusjärjestöjen jäsenet eivät useinkaan ole toisistaan erillisiä. Monet kuuluvat yhtä aikaa sekä osakuntaan että (jopa useampaan) järjestöön ja jäseniä tuppaa kiinnostamaan heille tarjottu toiminta ja edunvalvonta enemmän kuin se, kuinka suljettu tai avoin järjestö on, ketkä siihen voivat liittyä ja mitä se edarissa tekee. Rivijäsenet eivät ole yhdelle taholle uskollisia, vaan liikkuvat parhaiden bileiden mukana. Jäsenille on sitä parempi, mitä useampi taho pystyy tätä tarjoamaan. Vanhan sananlaskun mukaan ahneella on paskainen loppu ja sen koittaessa siitä kärsivät eniten rivijäsenet.

tiistaina, maaliskuuta 14, 2006

Kultainen nuoruus

Kaipaatteko te koskaan lapsuutta? Eikö ollutkin kihelmöittävän ihana tunne, kun oli keksinyt mielestään kerrassaan nerokkaan uhkavaatimuksen, josta vanhemmat eivät voisi kieltäytyä? Käytittekö te koskaan esimerkiksi tällaisia:

1. Jos en saa poikabarbia, en syö enää ikinä.
2. Jos en saa vesisänkyä, karkaan kotoa.
3. Jos en saa polkuautoa, pidätän hengitystäni kunnes muutun siniseksi.
4. Jos en saa nukkekotia, en enää leiki teidän kanssa.

Aikuisena nämä eivät enää toimi niin hyvin -- tai ainakin ihminen helposti tekee itsestään joko naurettavan tai yksinäisen. Lapsuudestani muistelen, että hengityksen pidättäminen loppui aina siihen vaiheeseen, jossa kasvot olivat ehtineet vasta punaisiksi. Jälkiruoan tulo pöytään koitui monesti syömälakon kohtaloksi. Karkausyritykset taas päättyivät siihen, että routa ajoi porsaan kotiin ja muiden kanssa leikkimästä kieltäytynyt sai istua yksin keinussa ja katsoa, kun kaverit juoksivat hakemaan naapurin uutta tyttöä leikkiin kieltäytyjän tilalle.

Niin ja itse en muuten koskaan saanut sitä polkuautoa. Muita hyödykkeitä minun taas tarvitsi vain pyytää kauniisti.

maanantaina, maaliskuuta 13, 2006

Suhteellisuudentajua

HYYn edustajiston sähköpostilistalla on viime aikoina käyty mielenkiintoista keskustelua osakuntien eriarvoisesta asemasta muihin järjestöihin nähden. Osakuntalaisten näkemyksen mukaan alle 230 neliön tiloissa toimiminen on mahdotonta ja "tappaa toiminnan". Olisipa samaa katsantokantaa sovellettu silloinkin, kun taannoisessa tilanjaossa eräät järjestöt siirrettiin A-rapusta kohtalaisen kokoisesta tilasta B-rapun 15-neliöiseen tilaan. Väittäisin, että tämä siirros (elleivät nämä järjestöt olisi sitten päässeet yksityisten vaihdosten seurauksena Pikku-Alinaan) oli todellinen vaara näiden järjestöjen toiminnalle. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa, mutta toivon, että silloisen järjestösiirron puolesta liputtaneet henkilöt pystyvät nyt suhteuttamaan asian osakuntien nykytilanteeseen. HYY ei tietääkseni ole jättämässä osakuntia tiloja vaille, joten hätää ei ole, mutta kohtuuttomiakaan ei saisi vaatia. Totta kai oma tila on aina tärkeä asia, mutta joskus on osattava joustaa edes muutaman neliön verran. Minulla ei henkilökohtaisesti ole mitään osakuntia tai niiden toimintaa vastaan ja pidän kiinni siitä ajatuksesta, että jokaisella HYYn järjestöllä on tarvittaessa oikeus saada ylioppilaskunnalta tilat. Toivon vain että asia osattaisiin suhteuttaa myös muihin järjestöihin. Entäpä jos vaikka Pykälä päättäisi toivoa HYYltä tiloja? 71-vuotias järjestö ei sekään ole aivan historiaton. Toimintaa sillä on varmasti ainakin yhtä paljon kuin osakunnilla ellei enemmänkin ja jäsenmäärä on taatusti monia osakuntia suurempi. Soisimmeko Pykälälle mukisematta 234 neliömetriä toiminnan kannalta parhaasta keskustakiinteistöstämme tiloja, jotka samalla poistuisivat tykkänään muiden, kokoustilattomien ja salittomien tahojen käytöstä?

Olen myös melko lailla pöyristynyt Leppätalosta kuulemistani kommenteista. Mielestäni Leppätaloon ei jouduta, sinne päästään. Tiedän hyvin monta järjestöä, jotka viettäisivät vähintään parin viikon ilosambajuhlat siitä hyvästä, että saisivat noin 200 neliön tilat uudesta kiinteistöstä ja pääsisivät vielä vaikuttamaan olennaisesti niiden pohjaratkaisuun sekä suunnitteluun.

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

Meil Mannerheim

Tilaohjelma kuohuttaa tunteita. Yksi suurimmista kysymyksenaiheista lienee Uuden ylioppilastalon A-rappu ja Liisankadun osakuntien itselleen sieltä toivomat tilat. Toisessa hallituksen tarjoamista vaihtoehdoista Liisankadun osakeille tarjotaan tilat Uuden A-rapun 5. kerroksesta. Käytännössä tämä tarkoittaa Mannerheim-salia ja noin 230 neliötä muuta tilaa. Toisessa vaihtoehdossa osakunnille tarjotaan 230 neliön tilat Leppätalosta. Tilantarvetta on kommentoitu eri tahoilta ja tilanteissa pitkään ja hartaasti, suoraan ja ohimennen, mutta minäkin aion nyt jauhaa sitä tässä vielä hiukan. Jos vaikka saisin teidät keskustelemaan aiheesta vielä lisää. :)

Mielestäni Mannerheim-salin kaltainen arvokas ympäristö on tarpeen "kaljaa ja tiedettä" -tyyppisten tilaisuuksien järjestämiseen, eikä hallituksen ehdottama Cajsa/Politicus-yhdistelmä tarjoa näille samanlaisia puitteita. Mielipiteeni on toki henkilökohtainen, tykkään hienoista tilaisuuksista ja kaljan ja tieteen yhdistelmästä, vaikka esimerkiksi oma taustajärjestöni Siula ei ole minun aikanani käyttänyt Manskua kertaakaan (SKS:n juhlasalia sen sijaan kyllä). Mansku tai sitä vastaava sali on tärkeä näitä tilaisuuksia järjestäville. Ymmärrän kyllä senkin, että myös osakuntatoiminta vaatii salia, mutta mielestäni tilanne, johon tulisi tähdätä, on jossain näiden puolivaiheilla, sellainen, missä mikään osapuoli ei joudu supistamaan tai huonontamaan olosuhteitaan olennaisesti toisen hyötyessä.

Toinen minua kiinnostava juttu on klusterittomien järjestöjen asema. Esimerkiksi Siulan lienee turha uneksia Leppätalossa sijaitsevista tiloista (tosin olemmekin kotiutuneet hyvin huoneeseemme Domman B-talossa ja viihdymme siellä). Toivon, että myös pienemmissä tiloissa, ehkä ahtaallakin, majailevia järjestöjä muistetaan helpotuksin, kun uusia tiloja tulee jakoon. Suunnitelmat kokoushuoneiden laajentamisesta yhdistämällä niihin järjestötiloja tuntuvat sitä pelottavammilta, mitä enemmän niitä esitetään. Ei tunnu kovin reilulta, että toisten saadessa uusia ja hienoja tiloja toiset joutuisivat vain entistä ahtaammalle.

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006

Sosioekonomiaa

Maanantaina autossa vanhempieni kanssa tuli puheeksi se pelottava tosiseikka, että monet entiset koulutoverini alkavat hiljalleen mennä naimisiin ja perustaa perheitä. (Minulla ei ole suunnitelmia perheen hankkimisesta ihan lähivuosina ja luulen, että se on vanhempieni mielestä vain positiivista.) Muutamalla entisellä rinnakkaisluokkalaisella ja pari vuotta nuoremmillakin entisillä koulutovereilla on jo lapsi tai ainakin vihkisormus sormessa. Osa niistä on muuttanut halpojen asuntojen perässä maalle tai pieniin kaupunkeihin (= korkeintaan Hämeenlinnan kokoisiin paikkoihin), mikä ehkä selittää jotain. Asiaa pohtiessani totesin, että loput taas ovat pääosin kouluttamattomien tai eronneiden vanhempien lapsia tai niitä, joiden perhe lasketaan "köy... vähävar... no, matalampaan sosioekonomiseen asemaan kuuluvaksi". Ja sitten punastuin, kun tajusin, miten hölmöltä kuulostan. Jos Stakesin mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista elää EU:n köyhyysriskirajan alapuolella, niin miksei asiasta voisi myös puhua sen oikealla nimellä? Ehkä siksi, että se kuulostaa niin julmalta. Köyhästä tulee mieleen sanan äärimmäisin merkitys, esimerkiksi sellainen mies, joka nukkuu Lontoon metroasemalla pahvilaatikon alla ja elää ohikulkijoiden almuilla.

Yksinomaan opintotuen varassa elävä opiskelija kuuluu muuten mitä todennäköisimmin riskirajan alapuolella elävään ryhmään. Samalla kun palauttelen kahden kuukauden opintotukia vapaaehtoisesti Kelalle, näen suolaisia unia siitä, ettei opiskelijan jonain päivänä tarvitsisi tuhlata lukukausiaan kokopäivätoimiseen työntekoon, jos haluaa pitää katon päänsä päällä.