Gastronomy Domine

Chez Dominique on vähintäänkin maineensa veroinen. Söimme eilen viiden ruokalajin yllätysmenut viineineen ja jokainen ruokalaji oli sekä näkö- että makuhermoja hellivä taideteos. Olimme ilmoittaneet allergioistani ja erikoisruokavaliosta etukäteen ja meille suunniteltiin antamiemme tietojen pohjalta kummallekin oma menu. Pöytään tuotiin, näin lyhyesti kuvailtuna:

1. Lajitelma pieniä alkupaloja, yksi kerrallaan tarjoiltuna:
- tattiraviolia tatti-tryffeliliemessä
- minulla munakoisokaviaaria, miehellä livekalaa á la Chez Dominique
- punajuurijäätelöä ja punajuurigazpachoa, miehellä myös ankkaa siinä ohessa

2. Aivan taivaallinen vihanneslajitelma, jossa oli mm. porkkanavaahtokarkkia, salottisipulijäätelöä, viiriäisen uppomuna, punajuurta, piparjuurivaahtoa ja muita herkkuja, hyvän Rhônen alueelta tuodun valkoviinin kanssa.

3. Minulla tomaattia ja liquid-mozzarellaa, miehellä merianturaa, juomana molemmilla samppanjaa.

4. Minulla tryffeli-artisokkarisottoa ja tryffelivaahtoa, juomana australialaista chardonnayta, miehellä peuraa ja tryffeliperunoita ja juomana punaviiniä, jälleen Rhônen alueelta.

5. Kolmen juuston lajitelma, jossa lisukkeina oli ruusunmarjapyrettä (miehellä myös cashewpähkinää siinä seassa), tyrni-lakritsijuurikompottia ja viikunahilloketta, juomana portugalilaista punaviiniä.

6. Ihana väliruokalaji, jossa oli mm. vaniljajäätelöä ja luumumehua.

7. Tutti frutti -sorbettia, ananaskompottia, pina colada -vaahtoa, vadelmaa ja marenkikuorrutettua vaahtokarkkia.

8. Kahvia ja petits fours.

Kuvailuni ei tee aterialle täyttä oikeutta, sillä ruoan ulkonäköä ja makua ei millään saa välitettyä tähän blogiin, vaikka yrittäisin. Kaikki pöytään tuotu oli lisäksi koristeltu uskomattoman upeasti mm. orvokin terälehdin ja erilaisin vaahdoin. Ikävä kyllä pelkään, ettei tämän jälkeen mikään maistu enää miltään.

Ihan tavallinen talvi-ilta

Uusi Tarjoustalosta hankittu vessanpesuaine vähän niin kuin näyttää kuselta ja haisee klooratulta kuselta. En ymmärrä pullon kyljestä sanaakaan, sillä tekstit ovat venäjäksi. Olen epäluuloinen -- mutta toisaalta, se kyllä puhdisti pöntön ihan kunnolla.

Himoitsen uusia villakangashameita, mohair- ja merinovillapaitoja, polvisukkia sekä isoja huiveja. Onneksi tuttu kirppisreittini ei petä koskaan (paitsi sukkani hankin kyllä aina muualta) ja kolikoilla irtoaa joskus käyttämätöntäkin merinovillaa. Jostain olisi silti ehkä myös luovuttava. Mutta ei nyt ainakaan hameista, villapaidoista ja huiveista!

Olohuoneemme seinällä on edelleen sombrero ja E.N. Setälän kuva, lähes unohtuneita vitsejä molemmat. Olen jo tottunut niihin, joten mitäpä niitä sieltä poiskaan ottamaan ja ilman niitä seinäkin jäisi ikävän valkoiseksi. Sen sijaan tein joulutortut tänä vuonna appelsiinimarmeladilla, koska inhoan luumuhilloa.

Keittiökokeiluja, vol. 2

Vaikkei tämä mikään ruokablogi olekaan, niin keittiössä sählätessä syntynyt ruokaohje osoittautui sen verran hyväksi, että laitan sen tännekin. Hyllystäni löytyvissä keittokirjoissa on niin vähän kasvissyöjälle tarkoitettuja ruokaohjeita (suurin osa kasvisruokaohjeista on aina tarkoitettu joko lihan tai kalan lisukkeeksi), että nykyään oma pää ja mielikuvitus lienevät ne hyödyllisimmät keittokirjat. Jos joku tietää hyvän, nimenomaan kasvissyöjän tarpeisiin tehdyn keittokirjan, niin olen iloinen vinkeistä.

Kasvispyörykät

1,5-2 dl soijapapuja
150 g parsakaalia
150 g kukkakaalia
2 sipulia
3 valkosipulinkynttä
n. 1/2 pakettia tuorejuustoa (esim. maustamaton tai ruohosipuli)
1-2 kananmunaa
yrttisuolaa
pippuria
chiliä
oreganoa
meiramia
timjamia

Liota soijapapuja n. 10 tuntia. Kaada sitten liotusvesi pois, lisää 3-4 dl uutta vettä ja keitä papuja kattilassa kannen alla noin kaksi tuntia. Kun pavut on keitetty, anna niiden jäähtyä hiukan ja rouhi ne sitten tehosekoittimessa karkeaksi rouheeksi. Keitä kukka- ja parsakaaleja noin 3 min (paitsi jos ne ovat pakasteita, jolloin pelkkä sulattaminen riittää), jäähdytä ja rouhi nekin tehosekoittimessa. Hienonna sipulit ja valkosipulinkynnet. Sekoita sitten kaikki ainekset yhteen ja mausta taikina. Muotoile pellille pieniä pyöryköitä (itse sain näitä aikaan noin 35 kpl) ja paista 225 asteessa noin 20 minuuttia. Tarjoile esimerkiksi riisin tai täysjyväcouscousin kanssa.

Vinkkejä:

Toimisi varmaan pihveinäkin.

Tuorejuusto on mukana vain pyöryköiden kosteuttamisen takia. Jos haluaa tehdä pyöryköistä maidottoman version, sen voi jättää poiskin. Maidoton koeversio osoittautui sekin ihan maukkaaksi, joskaan ei niin mehukkaaksi.

Pyörykkätaikinan varioiminen on helppoa, esim. kukka- tai parsakaalin tai molemmat voi ihan hyvin korvata vaikka porkkanalla tai kesäkurpitsalla. Samoin mausteita voi ja kannattaa lisäillä ja vaihdella ihan oman maun mukaan.

Koska soijapavut säilyvät hyvin pakastettuina, niitä on näppärää liottaa ja keittää kerralla isompi satsi ja pakastaa se sitten pienemmissä erissä. Näin ruoanlaittoon ei tarvitse tuhlata joka kerta ylimääräistä kahtatoista tuntia, kun vain nappaa ajoissa pakkasesta rasiallisen papuja sulamaan.

Neulakammoinen verenluovuttaja

Kyllähän sitä mieluusti verta luovuttaa, mutta silti se neula hirvittää. Ei se veri siis mitään, mutta kyynärtaipeessa törröttävän neulan suuntaan katsominen aiheuttaa välittömästi huimausta. Tänään huomasin, että jo sen ajattelemisellakin on sama vaikutus. Ensimmäinen huimaus iski kadulla, vajaan sadan metrin päässä veripalvelusta (josta ulos lähtiessä oli tietenkin ihan hyvä olo), kun mieleen sattui mielikuva neulasta, hrrr. Onneksi mies oli mukana auttamassa viereisen Waynesin sohvalle lepäämään ennen kuin olisin pyörtynyt jalkakäytävälle. Nyt tätä kirjoittaessa silmissä vilisee taas pilkkuja hedelmäpelin kuvioiden lailla, kun vain ajattelenkin neulaa. Ja jotenkin se kammo pahenee jokaisella luovutuskerralla, vaikka sitä tietää, ettei neula edes tunnu verenluovutuksen aikana miltään, jos se vain on pistetty oikein.

Periksi en silti anna. Kyllä tämän kammon on pakko joskus hellittää.

Voihan #$&%£¤@{"#!!!!

Siis jos opinto-oppaan tutkintovaatimuksissa lukee

3) tämä, tuo tai se

niin silloin luetaankin joka tapauksessa tämä ja sen lisäksi joko tuo tai se. Siis riippumatta siitä, että kaikissa muissa opinto-oppaan kohdissa tämä, tuo tai se tarkoittaa yhtä kolmesta.

Humanistin matikkapää ei myöskään ymmärrä, miten yhdistelmä tämä (250 s.) ja tuo (560 s.) voi tuottaa täsmälleen saman määrän opintoviikkoja kuin yhdistelmä tämä (250 s.) ja se (174 s.)

Mut ehkä noilla juristeilla on jotain omia laskukaavoja.

Este(ettömyys)ratoja

Hesarissa oli sunnuntaina juttu, jonka mukaan ympäristö voi olla myös liian esteetön, etenkin näkövammaisen kannalta. Tämä herätti uudestaan mietteet, joita päässäni on jonkin aikaa pyörinyt. Minusta esteettömyys nimittäin sisältää muutakin kuin liikuntarajoitteisille välttämättömiä hissejä ja luiskoja, mikä ainakin HYYssä käydyissä keskusteluissa valitettavan usein joko unohtuu tai jää taka-alalle. Omat esteettömyystarpeensa on myös mm. aistivammaisilla. SYL:n liittarissa mietin, miten punavihersokeat pärjäävät äänestysjärjestelmän kanssa, kun vuoron perään nostellaan vihreitä ja punaisia lappuja. (Eikä se Korpilammen sali kyllä ole liikkumisenkaan kannalta esteetön...)

Itse en ole punavihersokea, mutta minulla on ongelmia tiettyjen kirkkaiden vihreän sävyjen kanssa mm. tietokoneen näytöltä katsottuna. Pystyn lukemaan esimerkiksi HYYn Vihreiden nettisivuja ruhtinaalliset kaksitoista sekuntia ennen kuin silmissä alkaa vilistä niin, että kirjaimet tanssivat polkkaa ja silmiä alkaa särkeä, kiitos taustavärin. Jos vietän sivuilla minuutin, alan saada migreeniauroja. Näiden kahdentoista sekunnin aikana olen kuitenkin saanut selville, että HyVi toimii mieluusti "kestävämmän, reilumman, avoimemman, läpinäkyvämmän, tasa-arvoisemman ja esteettömämmän maailman puolesta". Hieno tavoite, voisiko noista sivuistakin siis tehdä esteettömämmät käyttämällä tuota vihreää väriä vaikka vain sivu- tai yläpalkeissa koko pohjan sijaan, tai, jos koko pohjan on pakko olla vihreä, niin mahdollisesti vaalentamalla sävyä tai vähentämällä sen kirkkautta reippaasti niin, ettei se rasita silmiä? Esimerkiksi Villiviinin värimaailma on jo paljon siedettävämpi, kunhan ei liikaa reunoja tuijottele.

Muutenkin toivoisin HYYssä käytävän lisää keskustelua aistivammaisten esteettömyystarpeista liikuntarajoitteisten esteettömyystarpeiden rinnalla. Minusta kun nuo molemmat ovat tärkeitä.

Vettä silmässä

Oikea silmäni on vuotanut taas koko päivän (kuten se aika ajoin viime syyskuusta asti on tehnyt), sitä särkee ja se on turvonnut lähes umpeen. Lääkärin mukaan se on allergiaa, ei tarvitse hoitoa ja menee kyllä itsestään ohi. Jep. Voisin kuitenkin ehkä nopeuttaa sen ohimenemistä, jos tietäisin, mikä sen tällä kertaa aiheuttaa. Ja senkö takia minä YTHS-maksua maksan, että lääkäri voi tutkia silmäni puhelimitse ja tehdä diagnoosin edes näkemättä sitä? Just joo, sanon minä.

Ketuttaa olla allerginen eri asioille. Vielä enemmän ketuttaa, kun on allerginen sellaisille asioille, joita ei joko tunnista tai joita on mahdotonta välttää. Esimerkiksi hajusteallergiani on mennyt pahempaan suuntaan, joten mm. bussissa tai junassa istuminen jonkun vahvasti hajustetun ihmisen lähellä saa nenän ja silmät helposti vuotamaan Niagaran lailla. Erityisen vahvasti reagoin vaniljaan, inkivääriin, myskiin ja muihin niiden kaltaisiin tuoksuihin.

Olen kahden kuukauden aikana hankkinut kahta teetä, joiden kummankin tuoksu saa silmät vuotamaan niin vahvasti, ettei kuppia saa edes vietyä kasvojen lähelle. Toinen niistä on vaniljatee ja toinen reilun kaupan suklaarooibostee.

Ennen popsin pillereitä vain koko siitepölykauden ajan. Nyt niitä saa sitten vetää talvellakin. Jipii.

Nyt se sitten lienee ohi

...nimittäin kolmen kuukauden mittaiseksi venynyt kuherruskuukausi. Olen ensimmäistä kertaa yön yli yksin kotona sitten naimisiinmenon. Olli koki saman jo viikko sitten, kun olin liittarissa.

Ei tämä tuntunut näin yksinäiseltä silloin, kun olimme vielä avopari. Vai tuntuiko sittenkin? Kaikki on muuten ihan ok, mutta en enää osaa mennä yksin nukkumaan! Onneksi koti on täynnä ihania ja uskollisia pehmoeläimiä, ehkä kasaan ne kaikki sänkyyn ja kömmin kasan keskelle nukkumaan.

Tai sitten ehkä istun nojatuolissa koko yön, luen tenttiin, neulon ja juon Uskollinen ystävä -teetä, sillä lukeakin pitäisi vielä, eikä huomenna ole kiire mihinkään.

Heiluva heinäkasa

Menin sitten eilen nukkumaan ennen kuin hiukset olivat kuivuneet kunnolla saunan jälkeen ja piehtaroin yön tyynyä vasten migreenin kourissa. Tänään hiukseni sitten sojottavatkin iloisesti eri suuntiin niin, että näytän kuhilaalta tai heinäsuovalta, miksi ikinä niitä seipään ympärille ripustettuja heinäkasoja nyt nimitetäänkään.

Pakko saada tää pää kuriin ennen neljää. Toki heinäsuovatkin sopivat Seurasaareen ainakin teoriassa, mutta pelkään, ettei niiden päälle ole ollut tapana pukea Koiramäen talossa -tyylisiä kansanpukuja.

Muuten tykkään kyllä lyhyestä fledasta edelleen. <3

Epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkäänköhän

Kaaos hiipii kotiin vieraaksi vaivihkaa aina silloin, kun itsellä ei oikeastaan ole mahdollisuutta viettää siellä yhtään ylimääräistä aikaa nukkumiseen tarvittavien tuntien lisäksi. Se asettuu asumaan vaatehuoneeseen ja hivuttautuu sieltä vähin äänin kohti makuuhuonetta, jossa se muodostaa sängyn päähän vaatevuoren, ja olohuonetta, jonne se tekee suuren keon vanhoista Hesareista. Kylppärissä se tukkii pyykkikaapin lakanoilla, sukilla ja muilla vaatteilla, joita kukaan ei ikinä ehdi pestä, ja jättää sormenjälkensä peilikaapin oveen. Se kasaa tyhjiä mehutölkkejä tiskipöydälle, estää hankkimasta uutta tuolia ruokapöydän ääreen rikkinäisen tilalle, tekee sulkapallokengistä ansan eteiseen ja kerää epämääräisen cd-levypinon hyllylle soittimen viereen.

Muistinkohan varoittaa ihmisiä siitä, ettei meidän ovikello soi oven ollessa kiinni?

Henkilöauto ja kuorma-auto asuivat yhdessä

Jasso. Kaupunginjohtaja Pajusen mielestä Helsingin keskustassa ei ilmeisesti ole vielä tarpeeksi autoja. Jos jaksaisin, voisin mouhota tässä siitä, mitä katupöly tekee allergisille (ja muillekin), erityisesti keväällä. Tai voisin kertoa vaikka niistä monista kerroista, kun olen suojatietä ylittäessäni ollut jäädä auton alle joko siksi, että autoilijat ajavat röyhkeästi punaisia päin tai siksi, että autoilijat liikennevalojen puutteessa kuvittelevat itse suojatienkin puuttuvan. Tai sitten voisin pauhata siitä, kuinka jalkakäytävät ja pyörätiet ovat monissa paikoissa käyttökelvottomia siksi, että niiden keskelle on parkkeerattu autoja. Jep, tuokaa vain lisää autoja keskustaan -- kunhan siirrätte keskustasta kaiken olennaisen jonnekin muualle, jossa niitä autoja ei ole.

Samaan aikaan toisaalla: meille näyttäisi muodostuvan ensi vuodeksikin hallitus. Näin tällä viikolla ja aamulla sitten lähtö SYL:n liittariin. Hätäpyykätyt sukat kuivuvat sulassa sovussa kylppärissä ja bussi lähtee kahdeksalta, zzz. Kun ottaa huomioon, miten vähän olen tällä viikolla nukkunut, mun pitäisi varmaan olla jo nukkumassa.

Minkä vanha oppi, sen uusikin taitaa

Jep, uusi ryhmä osaa sen, minkä vanhakin -- ja pani heti alussa paremmaksi: sunnuntain kokous venyi kuulemma 8,5 -tuntiseksi (lähdin itse aikaisen aamuherätyksen takia siinä puoliltaöin kotiin nukkumaan, noin kahdeksan tunnin jälkeen). Me taisimme pari vuotta sitten selvitä vastaavansisältöisestä kokouksesta suunnilleen seitsemässä tunnissa. Eipä käy kateeksi seuraajaani ryhmäpuhiksena, määräaikaisvapautusruljanssissa ja tarpeeksi tilavien kokoustilojen etsimisessä voi nykyisen osanottajamäärän kanssa tulla eteen jonkin verran haasteita. Mutta hieno ryhmä hyalilaisilla on jälleen koossa!

Tarkistuslaskenta saatiin tänään valmiiksi, ihanaa. Sen ja erinäisten kokousten tai muiden vastaavien menojen myötä olen viettänyt viimeisen viikon aikana paljon enemmän aikaa Uudella tai sen lähimaastossa kuin kotona. Nyt aion nukkua rauhassa koko yön, kun kerrankin olen kotona ajoissa.

Onnellinen fiilis

Jep, juuri nyt on helpompaa hymyillä kuin olla hymyilemättä. Itse asiassa hymy tulee kasvoille ihan itsestään ja pysyy siinä kuin liimattuna. Hienoa, HYAL!

Huomenna iltapäivällä tarkistuslaskentalautakuntaan, jonka parissa kuluukin sitten nätisti pari seuraavaa vuorokautta. Tänä iltana ei kuitenkaan ajatustakaan työnteolle, vaan jee, jee, jee.

Massan keskellä

Usein ja monessa yhteydessä toistettu väite: "Oikeustieteellisessä tiedekunnassa järjestetään vain ja ainoastaan massaluentoja."
Jep. Eilen olin luennolla ainoa osanottaja, tänään meitä oli jo kaksi (minä ja yksi lisuria vääntävä jatko-opiskelija). Ehkä käyn jotenkin hassuja kursseja tai sitten oikeustieteellisessä tiedekunnassa ei järjestetä vain ja ainoastaan massaluentoja.

Tulkaa ihmiset Viikkiin ennakkoäänestämään. Istun siellä, kunnes on aika lähteä luennolle, en oikein kehtaa olla poissa, jos läsnäoloprosentti romahtaa silloin puoleen. Ja tämä kurssi (yhden kirjan tentistä korvaava, kaksi viikkoa kestävä) on sitä paitsi ainoa luentosarja, jonka tänä vuonna suoritan -- opinto-oppaasta ei löytynyt oikein enää muuta mahdollista tai kiinnostavaa. Pääaine tuntuu nyt kummalliselta, sillä saan paljon enemmän iloa irti Marxista, Durkheimista ja Weberistä kuin Isosta suomen kieliopista. Oman laitoksen käytävällä näkee jo paljon harvemmin täysin tuttuja kasvoja ja joidenkin nuorten opiskelijoiden intomieli tuntuu itsestä aika vieraalta. Ehkä olis tosiaan aika valmistua, tässä vaiheessa opintoja kun ei ehkä kannata vakavissaan enää edes harkita pääaineen vaihtoa. Jos sitten vaikka myöhemmin perään toista tutkintoa tai jatko-opintoja tai jotain.

Mutta tämänpäiväiset laulutreenit todistivat jälleen kerran, että maailma on täynnä ihanaa musiikkia. Ihan odotan jo innolla seuraavia treenejä, joissa opetellaan ja hiotaan settiä sitä seuraavaa omaa keikkaa varten. Ja laulan suihkussa tunja kolenaa.

Talviaika

Olen sulkapalloleskenä kotona (mies on joukkue-SM-kisoissa tuomaroimassa) ja leikin SYL:n vaalikoneella. Osa kysymyksistä on näköjään edarivaalien kannalta aika yhdentekeviä ("pitäisikö kunnallisvaalien äänestysikärajaa laskea?") ja suurin ärsyttävyys koneessa on se, ettei kaikkien ehdokkaiden vastauksia pääse vertailemaan omiinsa. Vaalikoneen perusteella olen näissä vaaleissa melkoisen puolueeton humanisti -- voisin äänestää noiden vastausten perusteella varmaan pariakymmentä eri henkilöä kolmesta eri ryhmästä ja viideltä eri listalta.

Vaalikone on kyllä auttanut selvittämään, ketä en ainakaan äänestä. Jumbolista ei nimittäin ole muuttunut edes kysymysten painotuksia rämpläämällä (mikä vaikuttaa top kymppiin näköjään joskus olennaisestikin). Vastaamalla kyllä koulutuksen maksullisuudelle, opintotuen lainaperusteiseksi kehittämiselle tai säätiöyliopistolle -- tai vastaamalla vain yhteen tai kahteen kysymykseen -- näyttää aukenevan automaattisesti sija jumbolistallani.

Maijan ihana mekko on kummitellut mielessäni koko viikonlopun ja käyn tuon tuostakin vaatehuoneessa hypistelemässä sinne kertyneitä kankaita miettien, osaisinko ommella itselleni jotain vastaavaa, joskaan en samanlaista ja pahastuisikohan Maija, jos yrittäisin. :) Oma mekkoni tuskin pääsisi Vanhan bäkkärille ihan heti, mutta ainakin siellä perjantaina heilunut hameeni voisi lällättää sille iloisesti vaatehuoneen perukoilla. Vedimme siis perjantaina Kuokkien kanssa kvintettikokoonpanolla keikan Sampsa ry:n satavuotisjuhlissa Vanhan lavalla ja naukkailimme sen jälkeen laittimansikkasiideriä bäkkärillä. Oikein hyvältä maistui, kerrankin jopa tällaisesta yleensä vain ranskalaisen ja brittiläisen siiderin vankkumattomasta ystävästä. Ehkä tilanne paransi makua -- ja se, että juoma oli oikeasti kylmää. Oikein hienot puitteet keikalle kyllä. :)

Talviaikaan siirtyminen sekoitti pääni taas, sillä en yllä siirtämään olohuoneen kelloa oikeaan aikaan. Ja Söldenin suurpujottelu sai minut haluamaan Alpeille. Ulkona on ollut koko päivän niin hämärää, että olohuoneessa on pakko pitää lamppua päällä. Talvi on selvästi tulossa.

Samba rumba bueno

Liikuntamaksun voimassaoloaika loppui. Vilkaisu Yliopistoliikunnan lajitarjontaan masensi, joten ajattelin ainakin harkita jonkin aikaa ja vertailla myös muita vaihtoehtoja ennen kuin hankin uuden tarran. Salille ja uimaan pääsen joka tapauksessa, sillä sain aviomieheltä vapaalippuja Esportiin ja uimahallit taas ovat opiskelijakortilla edullisia tarrasta tai sen puutteesta huolimatta. Keppijumppaa ja muuta jumppaa voi tarpeen mukaan bongata vaikka Hesarin Minne mennä -palstalta. Sitä järjestetään erilaisissa lähiöliikuntapuljuissa ja koulujen jumppasaleissa varsin kilpailukykyisin hinnoin. Hierontaakin on tarjolla monissa paikoissa, eivätkä niiden hinnat enää nykyisin eroa kovin paljon Yliopistoliikunnan veloituksista.

Mikä Yliopistoliikunnan tarjonnassa sitten masentaa? Alkeisjuttuja ja aerobiciahan Yliopistoliikunta tarjoaa kerrassaan loistavasti. Tanssit taas... no, Yliopistoliikunta meni muuttamaan esimerkiksi kaikki afrotunnit alkeistunteja lukuun ottamatta maksullisiksi kursseiksi -- tai oikeastaan maksulliseksi kurssiksi, sillä jatkotason tarjonta rajoittuu syyskauden ajalta vain yhteen kurssiin, jolle kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet. Muutenkin jatkotason tanssitunteja löytyy perusviikkotarjonnasta vain capoeirassa ja siinäkin ilmeisesti alkeisiin yhdistettynä. Mitä tahansa tanssia pidempään harrastaneet saavat siis maksaa vielä lisää liikuntamaksun päälle, mikäli tahtovat tarpeeksi intensiivisiä tunteja. Voisihan sitä toki unohtaa vanhat harrastukset ja aloittaa uusia. Perustarjonnassa olisi kyllä tarjolla kerran viikossa ainakin yksi ihan kiinnostava tanssitunti, mutta yksi on liian vähän ja sekin järjestetään Meilahdessa. Tai sitten voisin elvyttää vuosien takaisen aerobicharrastuksen, tai lahjoa aviomiehen opettamaan mulle sulkapalloa ja liittyä Hysyyn peliseuran toivossa. Ihan hyviä ideoita -- mutta kun mä tahtoisin harrastaa edelleen myös afrotanssia.

En toki väheksy alkeistason liikuntatunteja. Ne ovat varsin tarpeellisia ja auttavat varmasti ihmisiä aloittamaan liikuntaharrastuksen -- joko uuden lajin tai liikkumisen ylipäänsä. Erityisen tarpeellista on toki myös tehdä liikkuminen ihmisille helpoksi yliopistolla, jossa suurin osa ajasta kuluu peffa penkissä ja niskat jumissa joko luentosalissa, kirjastossa tai tietokoneella. Mutta tässä tulee Yliopistoliikunnalle vieno vihje: pelkkä liikuntaharrastuksen aloittaminen ei auta pitkään, vaan sitä tulisi voida myös jatkaa. Lajia pitkään harrastaneiden kannalta alkeistunnille osallistuminen on suunnilleen yhtä mielekästä kuin paluu yliopistosta takaisin peruskouluun tai lukioon. Liikuntatarjontaan ei ole pakko eikä tarvitsekaan lisätä maajoukkuetasoisia ryhmiä, mutta kakkostason tanssitunnit olisivat ihan kivoja. Liikunnan jo jonkin aikaa (tai jo vuosia) sitten aloittaneiden kannalta ei ole kovin tasa-arvoista, että liikuntamaksun noustessa vuosi vuodelta vähenee sillä saatava, edistyneemmille suunnattu kurssitarjonta samassa suhteessa, ellei rajumminkin.

Turhamaisia, kauniita naisia

Sanonta "kauneuden vuoksi on joskus kärsittävä" on täyttä totta ja opin sen juuri kirjaimellisesti kantapään kautta. Uusien korkkarien käyttöönotto tuotti kipeät päkiät ja makian rakon oikeaan kantapäähän. Auuutsch. Mutta periksi en anna, vaan kesytän nuo nätit pikku kengät ja muotoilen ne käytön myötä mitä mainioimmin jalkoihini sopiviksi. Löysinhän sentään nuo ihanat, aivan bränikät (siis todella täysin käyttämättömät!), nahkaiset, korkeakorkoiset kenkulit kirpparilta yhdeksällä eurolla ja ne sopivat mahtavasti Helsingin syksyyn. Paitsi silloin, kun on tarvis juosta bussiin, etenkin jos edessä on alamäki, tai kiivetä rappusia, etenkin alaspäin. Seuraavan erän alkaessa aseistaudun joka tapauksessa kietomalla kantapääni urheiluteippiin ennen kuin laitan kengät jalkaan. Eiköhän ala lyyti kirjoittaa -- siitäkin huolimatta, että pidän kävelemisestä aivan liikaa käyttääkseni ylipäänsä kenkiä, jotka jalassa kuuluu lähinnä ajaa taksia takapenkiltä. (Kiitos muuten mainiosta ilmauksesta Marille, joka sen joskus vuosia sitten höläytti. Pistän sen nyt kiertoon. :)

Elleivät kauniit, mutta epämukavat kengät riitä esimerkiksi kauneuden vuoksi kärsimisestä, niin ainakin minusta myös seuraavat kauneudenhoitoon tai pukeutumiseen liittyvät jutut voidaan laskea jonkinmoista kärsimystä tuottaviksi asioiksi: korsetit (hoikalta näyttämistä hengittämisen kustannuksella), kulmakarvojen nyppiminen tai vahaus, säärikarvojen vahaus tai sokerointi, mikä tahansa dieetti joka saa ihmisen tuntemaan sairaalloista nälkää, välttämättömät mutta inhottavat juhlakampauksen sisällä päänahkaa raapivat tai pistävät hiusneulat. Keksiikö joku lisää?

Mutta kumma kyllä sitä kaiken tuskankin ohella sitä tuntee iloa siististä kulmakarvoista, sileistä sääristä ja päheistä kengistä. :)

Tuulentupia

Tahtoisin asua vanhassa ja korkeassa kerrostaloasunnossa, mieluiten siedettävän kävely-, pyöräily- tai ratikkamatkan päässä Stockmannilta ja merestä. En ole omakotitalo-, rivitalo-, paritalo- tai erillistaloihminen, vaan rakastan erkkereitä, parketteja, alkoveja (mihin ihminen tarvitsee erillistä makuuhuonetta, jos käy vain nukkumassa siellä?), rauhallisia sisäpihoja ja kauniita rappukäytäviä. Samaan aikaan haluaisin kuitenkin kasvattaa itse omat yrttini ja juurekseni sekä päästä keväisin helposti ja mukavasti keräämään nokkosia ja syksyllä sieniä.

Tahtoisin viljellä myös karhunlaukkaa (Allium ursinum). Se on kerrassaan mainio kasvi: maistuu valkosipulilta, mutta ei haisuta hengitystä. Kannattaa kokeilla vaikkapa keittona.

Toivoisin, että Suomessakin keksittäisiin rakentaa jotain Jakriborgin kaltaista. Tai jos uusien kerrostalojen on pakko olla laatikkomaisia ja melkein millintarkasti identtisiä keskenään, niin ainakin asuntoihin voisi rakentaa ikkunalaudat. Meidän vuonna 2002 valmistuneessa asunnossamme ikkunat ulottuvat suunnilleen polven korkeudelta lähes katonrajaan ja ikkunan alla on patteri, ei ikkunalautaa. Kukista ja viherkasveista tykkäävän kannalta tämä on vaikeaa. Kasvilamput ovat talvisin pakollisia, koska kasveja ei luonnonvaloon saa.

Ai niin, edellisen postauksen maa-artisokkakeittoresepti muuten paranee entisestään, kun sinne sekaan heittää kiehumaan vielä pari valkosipulinkynttä. Tai sitten voi kokeilla punajuurta maa-artisokan tilalla ja vaihtaa lisukevaahdosta sinihomejuuston vuohenjuustoon (t. sen tuorejuustoversioon, miten vain). Tämä myös todettiin kokeilukeittiössämme toimivaksi. :)

Keittiökokeiluja

Nyt syksyllä saa meidän pienestä Alepastakin runsain määrin maa-artisokkaa ja sehän on tunnetusti ihan parasta. Sovelsin keittiössä ihan itsekseni, kun en löytänyt miellyttävää reseptiä, ja totesin, että kokeilun lopputulos kannattaa kirjoittaa muistiin myöhempää käyttöä varten. Siltä varalta, että joku muukin on mieltynyt maa-artisokkaan, postaan tämän tännekin:

500 g maa-artisokkaa
3 perunaa
1 kasvisliemikuutio
ripaus valkopippuria
1 dl vispikermaa

Kuori ja lohko maa-artisokat ja perunat ja keitä täysin kypsiksi (n. 15-20 minuuttia). Vettä saa olla kattilassa sen verran, että kaikki lohkot peittyvät sopivasti. Soseuta keitto ja mausta valkopippurilla. Vatkaa kerma vaahdoksi ja sekoita varovasti keiton sekaan (älä keitä enää). Lisukkeeksi sopii loistavasti kauraleipä -- ja miksei sinihomejuustokin. :)

Jatkovinkkinä vielä mainio snobbailulisuke keiton pinnalle, joskaan ei kovin kevyt sellainen: vatkaa 0,5 dl kermaa vaahdoksi ja sekoita sen jälkeen siihen 2 rkl sinihomejuuston makuista tuorejuustoa. Myös maustamaton tai chévrellä maustettu tuorejuusto saattaisi sopia, en kokeillut.

Humppacumin vuosijuhlissa oli tänäkin vuonna kivaa. Krapulaakaan ei tänä vuonna tullut, joten sunnuntai on ainakin tähän asti sujunut varsin mukavasti.

Pieniä ajatuksia

Tänään huomattua:

1. Naapuritontin rakennustyömaan räjäytystyöt eivät itse asiassa niinkään häirinneet tenttiin lukemista. Sen sijaan raastavan ärsyttävä ääni on kauhakuormaajan metallisen kauhan loputon kolaaminen kivenlohkareita vasten.

2. Mielenkiintoisesta tenttikirjasta saa sietämätöntä luettavaa, kun taittaa tekstin kahdelle palstalle per sivu, fonttikoolla seitsemän. Tällaista piperrystä ei lue erkkikään ilman runsaita ja säännöllisiä taukoja. Onneksi tähän tenttiin saa ottaa kirjat mukaan.

3. Kiharaisesta fledasta ei huomaa yhtä helposti kuin suorasta fledasta, että se on likainen. Etenkään, jos kiinnittää otsakiehkuran pinnillä sivuun, tursottaa pullosta kämmenelle muotovaahtoa ja muotoilee kiharat melkein afroksi. Pakko tää on kuitenkin tänään pestä. Heti liikunnan jälkeen.

4. Kroppa kertoo lihasjumitusten välityksellä, että sen pitäisi pitkän laiskotteluviikonlopun jälkeen päästä joko kuntosalille tai uimaan. Ehkä voisin lepytellä kroppaani uintireissulla, kuntosali on kuitenkin tosi täynnä porukkaa, kuten aina lukukausien alkupuolella. Kyllä ne kausiliikkujat kohta taas kyllästyvät liikkumiseen. Esportissa olisi taatusti väljempää, mutta unohdin pyytää puolisolta ilmaiskuponkeja sinne ennen kuin se lähti töihin. Siispä uimaan -- tai vaihtoehtoisesti sittenkin Yliopistoliikunnan pariin, kunhan ehtii sinne vielä nyt suosituimpaan mahdolliseen luentoaikaan.

5. Haluan maalata olohuoneen punaiset pikkuhyllyt norsunluunvärisiksi tai luonnonvalkoisiksi, jotta ne sopivat muuhun sisustukseen. Itse asiassa haluan kokonaan uuden olohuoneen. Mieluiten sellaisen, jossa on pieni, sievä ja vaalea takka. Ja ennen kaikkea haluan keittiön, johon mahtuu ruokapöytä -- jotta ruokapöydän ei tarvitsisi olla olohuoneessa.

6. Mitä vähemmän vihreää näen ulkona, sitä enemmän himoitsen lautaselleni vihreitä kasviksia: parsakaalia, kesäkurpitsaa, herneitä. Kesällä kaiken uskomattoman vihreyden keskellä taas halusin koko ajan tuoreita tomaatteja ja keltaista hunajamelonia.

7. Olen taas purrut hampaita yhteen nukkuessani. Lihasjännitysten laukeaminen (kyllä, sitäkin tapahtuu välillä, kun tarpeeksi jumppaa ja venyttelee) saa aikaan epäterveitä rusahduksia. Niskan seutuvilla voin vielä sietää niitä, mutta leukojen rusahtelulle on pakko tehdä jotain asap.

Terassille helmikuussa

Ensin ollaan huolissaan ilmastonmuutoksesta ja lisääntyvästä energiankulutuksesta ja sitten samaan hengenvetoon halutaan ravintoloihin talviterasseja? Just.

En tiedä, paljonko infrapunalämmitin sitten vie sähköä, mutta maalaisjärkeni sanoo, ettei sadan lämmitetyn talviterassin avaaminen ainakaan vähennä energiankulutusta.

On puhtaita molemmat neliöt -- vai onko?

Omasta vaihtoyliopistostani Mainzista tuttu ja nyt täällä tyttöystävänsä kanssa vaihdossa oleva Karl kirjoittaa Hoasin tarjoaman asunnon tuottamista yllätyksistä keskustaopiskelijoiden blogissa. Huoltomiesten ja muiden asioista vastaavien välinpitämätön suhtautuminen tuli varsin tutuksi myös omina Hoas-aikoina Itäkeskuksessa. Silloinen asuintaloni oli puoliksi Hoasin ja puoliksi kaupungin hallinnassa, joten kumpikin yritti väittää, että ikävät tehtävät, kuten vikojen korjaaminen, kuuluvat tietysti sille toiselle osapuolelle. Lopputulos? Kukaan ei koskaan tehnyt millekään vialle mitään ennen kuin tukkeutuneisiin viemäreihin ja halkeileviin vessanpönttöihin turhautuneet asukkaat uhkasivat suunnilleen kolmannella soittokerralla tulla linjoja pitkin huoltomiesten kimppuun.

Karlin puheissa on varsin paljon asiaa. Käsi sydämellä, kuinka moni meistä maksaisi ilomielin 650 e/kk asunnosta, jossa mm. ikkunoita ei saa suljettua kunnolla (luvassa kiva helmikuu!), muurahaisia tai muita ötököitä vilistelee nurkissa ja asunto on tullessa täysin siivoamatta edellisen asukkaan jäljiltä? Pikavilkaisu Hoasin sivuille kertoi, ettei kyseistä taloa edes tarjota vaihtoehtona suomalaisille opiskelijoille, vaan se on ainoastaan vaihtareita varten. Okei, ajatuksena on varmaan se, että vaihtareista on oletettavasti kivaa tutustua toisiinsa, asua lähekkäin ja ryhmäytyä keskenään. No joo, oli se ainakin meistä Mainzissa ja se tapahtuikin luontevasti vaihtareille järjestettyjen tapahtumien kautta. Toisaalta minusta ainakin päheintä omassa vaihdon aikaisessa asunnossani oli se, että koska naapurini olivat saksalaisia, mulla oli koko ajan tarjolla luonteva kosketus myös natiiveihin (joiden kanssa sain puhua saksaa ja kehittää kielitaitoani, tutustuin kulttuuriin ja paikalliseen meininkiin paremmin, etc. etc. etc.).

Oli toki asunnossani joitain puutteitakin Mainzissa ollessani. Suihkut ja vessat olivat yhteiset muiden asuntolan asukkien kanssa, mikä tällaisen suomalaisen kermapeffan mielestä olisi tietysti voinut olla toisinkin (no ei sillä muuten mitään väliä, mutta jotkut jättivät ällöjä hiustukkoja viemärin ritilään aina suihkussa käytyään). Ja joo, huoneeni oli keväällä kylmä ja kesällä kuuma, ja joku ehkä muistaa turhautumiseni siitä, kun jääkaappini hajosi jouduin elämään viimeisen viikon ilman jääkaappia. Mutta silti: se oli siisti ja hyväkuntoinen 18 neliön ullakkohuone, huonekorkeus vähintään Etu-Töölön luokkaa, katto osittain viisto (ja viistosta osasta ei tarvinnut maksaa, sillä sitä ei laskettu täysiksi neliöiksi!). Vuokra oli muistaakseni 183 e/kk, ja huone sijaitsi asuntolassa, josta huoneita tarjottiin pääasiassa saksalaisille -- aivan samanlaisia huoneita ja samaan hintaan kuin minullekin (eikä siellä mitään vain vaihtareille tarkoitettuja asuntoloita muutenkaan ollut). Vuokraehdot tosin olivat natiiveilla paremmat kuin minulla, heillä sopimus oli toistaiseksi voimassa oleva ja sen pystyi katkaisemaan milloin vain, kun taas vaihtareille tarjottiin automaattisesti joko 6 kk:n tai 12 kk:n sopimusta, jota ei voinut katkaista kesken (minäkin maksoin asunnostani vielä syyskuussa vuokraa, vaikken enää asunutkaan siellä). Mulla kyllä kävi tosi hyvä tuuri asunnon kanssa, sillä monet muut vaihtarikaverini asuivat (lukukauden lopussa purettavaksi määrätyssä) asuntolassa 8 neliömetrin kopperoissa, joissa huonekalutkin olivat paljon vanhempia ja kuluneempia kuin meillä Forumissa. Tuossakin asuntolassa asui saksalaisia, mutta heidän huoneensa olivat samankokoisia kuin minun. Toisaalta niiden kanakoppihuoneiden pieni koko ja suuri ikä näkyivät sitten vuokrassakin.

Kata kirjoitti jokin aika sitten varsin osuvasti Ylen dokumentista, jossa käsiteltiin opiskelija-asumista. Minusta se ajattelutapa, jonka mukaan opiskelijoiden tulisi ilman muuta tyytyä opiskelupaikkansa sijainnista riippumatta millaiseen tahansa tarjolla olevaan asuntoon missä vain, tai sietää ilomielin rikkinäisiä ikkunoita ja vuotavia vessanpyttyjä, koska nyt sattuu kerta kaikkiaan olemaan opiskelija, on vääristynyt. Ei liene keneltäkään väärin pyrkiä asumaan esimerkiksi kohtuullisen matkan päässä oppilaitoksestaan, jos ja kun siellä kerran on asuntoja olemassa, tai vaatia, että asuntoon ja sen vuokraan sisältyvät varusteet ovat siistejä ja kunnossa?

(Edit. klo 17.59: typoja.)

Kroppa vs. minä

Tämä keho suojelee linjojani melkein tahdostani riippumatta. Kauppaan mennessä saattaa tehdä mieli jotain hyvää ja karkkihyllyjen edessä kroppa kertoo, että jo karkkien näkeminenkin ällöttää ja pakasteherneet ja ananasmurska ovat todennäköisesti paljon makeisia maukkaampaa popsittavaa. Tällöin karkit mitä todennäköisimmin jäävät kauppaan ja kotona istun onnellisesti jäisiä pakasteherneitä napostellen. Kropalla on omat mielipiteensä myös monista muista herkuista.

Vohvelit kermavaahdon ja hillon kanssa?
Vohvelit ovat ok, hilloa saa olla suunnilleen pikkusormen kynnen verran per vohvelisydän (jos lainkaan), niin ei makeus ala ällöttää, ja kermavaahdon voi jättää kokonaan pois. Yrittäkääpä muuten ostaa joskus vaikka Lintsiltä vohveli ilman mitään lisukkeita, olen huomannut sen yllättävän vaikeaksi.

Suklaata?
Tosi tumma suklaa (vähintään 70 % kaakaota, 85 % on parasta) on sikahyvää, eikä aiheuta mitään ongelmia. Sitä paitsi sitä tuskin sortuu syömäänkään kuin palan per syöntikerta. Vaan tarjoapa Marabouta: pelkkää sokeria ja rasvaa, ewwww. Fazerin sininen olisi ihan hyvää, mutta sitäkin voi syödä vain pari palaa per syöntikerta, sillä a) siinä on laktoosia, b) suurempi määrä on ällömakea. Ja ällömakeasta pidän suunnilleen yhtä paljon kuin ällörasvaisesta, eli en lainkaan. Jos suklaata ei ole saatavilla pienessä pakkauskoossa, en halua sitä lainkaan. Levystä tulee vain ällötys jo ensimmäisen rivin jälkeen, söi sitä kuinka pienissä erissä hyvänsä.

Karkkeja? Irtokarkkeja?
No jos joku tarjoaa. Itse ostan aina joskus salmiakkia -- apteekin salmiakki ja ne supervahvat pääkallot ovat parhaita. Pussikoko saa olla max. 90 g, muuten se jää kauppaan, isot pussit näyttävät ällöttäviltä. Jo syödyn karkin lisäksi myös syömatön karkki voi aiheuttaa pahoinvoinnin oireita.

Sipsejä?
Ei todellakaan. Nachot saattavat mennä, etenkin jos niiden kanssa on hyvää ja paprikatonta salsaa, tai popcorn, mutta niitäkään ei ikinä tee mieli ostaa itse. Dipattavista herkuista ihan parhaita ovat kurkku-, porkkana-, kukkakaali- ja kesäkurpitsalohkot.

Rasvaista krapularuokaa?
Ei, ei herranjumala, krapulassa ei voi syödä. Ja sittenkin kun pystyy, ei todellakaan tee mieli rasvaa tai suolaa. Krapularuoka tarkoittaa kurkkua, vesimelonia, ananasta, satsumaa ja jäisiä pakasteherneitä, mutta ei missään nimessä karkkia tai pitsaa ennen kuin kaikki alkoholi on taatusti poistunut verestä. Olen muuten joskus puolustanut rasvatonta ja vesipitoista krapularuokaa Siulan sillistä järjestettäessä -- ja jäänyt kohtuullisen yksin mielipiteeni kanssa. No ehkä sinne jotain viinirypäleitä tai mandariineja lopulta ostettiin.

Lounas?
Uskokaa tai älkää, Unicafen annoksista tulee ähky, siis ihan niiden koon takia. Kropan mielestä desi riisiä ja desi höyrytettyjä herneitä -- tai pari desiä porkkanasosekeittoa ilman leipää ja salaattia -- riittäisi lounaaksi. Kroppa osaa myös vihjailla pitkälle iltapäivään saakka, ettei mulla oikeasti voi vielä olla nälkä. Tämä on tosi katalaa, sillä jos verensokerini pääsee laskemaan liian alas, tulen kiukkuiseksi.

Jos erehdyn kuitenkin syömään rasvaista tai muuten tosi epäterveellistä ruokaa -- pasteijaa, pitsaa tai muuta herkkua --, kostaa kroppa hetken päästä pahalla ololla. Sama seuraus on sillä, jos lintsaan liikunnan harrastamisesta. Ehkä se on jonkinlainen fyysinen omatunto.

Siitä, että jättää karkit ja sipsit syömättä, ei taatusti ole mitään haittaa. Sinänsä kropan vastahakoisuus herkkujen vastaanottamiseen vain on jännää -- en todellakaan ole millään tietoisella dieetillä.

Kauneusihanteita

Lukemista häiritsevät ehdottomasti tekemättömät kotityöt, kuten pyykinpesu. Ja pahin este lukemiselle on ehdottomasti sellainen syysillan ihana auringonlasku, kun taivas hehkuu tulta ja ruusunpunaa. Silloin on ihan pakko kääriytyä villapaitaan ja syöksyä teekuppi kädessä parvekkeelle ihailemaan taivaan värejä. Syksy tietää pimeän ja märän puolivuotisen alkua, mutta on siinä paljon ihanaakin.

Päivän parhaat naurut sain ripsarimainosjutusta. Odottelen innolla sitä hetkeä, kun esimerkiksi puuteri- tai sampoomainoksissa kerrotaan selkeästi, että mallin ihoa tai hiuksia on photoshopattu, jotta tuote näyttäisi kuvissa paremmalta. Tai sitten mainoksessa voisi luetella kaikki ne aineet, joita mainoskuvauksissa käytettiin sampoon lisäksi, jotta Pantene-tytön päästä ei sojottaisi yhtään karvaa epämääräisiin suuntiin. (Tai sitten Pantene-tytöllä on omien hiustensa päällä muovinen peruukki.) Ihailen lämpimästi Seppälän kampanjaa, jossa tavikset mainostavat vaatteita. Ja kun ajattelee syömähäiriöisten hoidon tilannetta, ihailen kampanjaa entistä enemmän. Voitaisko joko a) palata renessanssin kauneusihanteisiin tai b) sopia, että mallitytöt saavat syödä muutakin kuin pussin pakasteherneitä päivässä ja näyttää normaaleilta?

Ai niin. Kihaus loppui, mutta Rääkkylä ei jää festareitta. Hienoa. :)

Pahus.

M sai mut sitten kuitenkin suostuteltua Facebookiin. Mutta siellähän on ihan oikeasti tuttuja, ja mikä parasta, myös joitain niitä tuttuja, jotka eivät asu Suomessa!

Ja nyt tää lähtis niinku laatimaan salaattia HYAL-rientoon. Tulee ihan vanhat ainejärjestöaktiiviuden ajat mieleen, kun väännettiin Huoneella milloin mihinkin tapahtumaan pastasalaattia ja vappumunkkeja ja ties mitä lie. Liikutus. :)

Aarteita kellarista

Herranjumala! Mä mahdun suurimmaksi osaksi samoihin vaatteisiin kuin kaksikymppisenä! (Farkuissa en vaan pysty hengittämään kunnolla enkä hameissa kumartumaan ilman, että pakarat paljastuvat. Olenko todella käyttänyt joskus noin lyhyitä helmoja? Nyt niitä kyllä kutsuu kirppari.)

Mun aineenvaihdunta taitaa edelleen olla aika sekaisin häiden jäljiltä... tai sitten äärimmäisen tehokas. Olenko todella kutistunut kolmen kuukauden sisällä kaksi vaatekokoa vai ovatko vaatekoot nykyisin pienempiä kuin ennen? Veikkaan vahvasti jälkimmäistä.

Facebook, kaikkien huulilla

Keskustelin viimeksi tänä aamuna ihmisten kanssa Facebookista. Kuulemma toooosi addiktoiva, joskaan kukaan ei osaa selittää miksi. Jos se on jotenkin samanlainen kuin Myspace, niin en lämpene.

Itse en tiedä Facebookin sisällöstä sen enempää, tutustuminen ei ole mahdollista rekisteröitymättä ja olen menestyksekkäästi pysytellyt tunnuksettomana ainakin tähän asti. Kutsuja kuitenkin satelee tasaisin väliajoin kaikesta huolimatta. Saa nähdä, annanko jossain vaiheessa periksi. Ehkä, jos sivustossa on jotain muutakin ideaa kuin tirkistellä, kuka tuntee kenet ja montako kaveria sillä toisella on.

Ai niin, minusta tuli tänään virallisesti tohtorinna eli OTT:n vaimo, kun Olli osallistui publiikkiin ja sai tutkintotodistuksen. Onnea! <3

Maailma on pieni, mutta välimatkat suuria

Kyllä maailma on sitten pieni! Tiistaina laulutreeneistä kotiin tullessani törmäsin bussissa Mainzista tuttuun pariskuntaan. Ovat molemmat täällä vaihdossa ja asuvat ihan meidän lähelläkin vielä! Eri muksaa tavata vanhoja tuttuja. <3

Vielä kun saisin myös Mainzin aikaisen ystäväni Aurélien Ranskasta tänne Suomeen tai pääsisin itse Reimsiin käymään. Nähtiin viimeksi vuosi sitten ja ikävä on. Onneksi sähköposti sentään kulkee nopeasti ja helposti.

Sain ne tenttijärjestelyt sovittua (ja yhden poikkeusjärjestelynkin! Ihanaa kun on kivoja proffien viransijaisia!) ja luku-urakka voi alkaa. Selviän aika vähällä, tenttialueen ensimmäiset 25-30 sivua koostuvat lähde- ja sisällysluetteloista. Parhaaksi dopingiksi ovat tänään osoittautuneet vihreä minttutee, suklaatuoksukynttilät ja pääkallokuvioidut villasukat.

Uljas, moderni maailma

Yritin sopia tenttijärjestelyistä proffan viransijaisen kanssa sähköpostitse, kun mulla ei ole muuten mitään asiaa nykyisin päärakennukselle tai keskustakampukselle ylipäänsä muulloin kuin tenttipäivinä. Juu ei, ei tällainen peli vetele alkuunkaan, että asioista muka voisi sopia sähköpostin tai puhelimen välityksellä. Tervetuloa vastaanotolle. Luvassa siis lähes turha reissu keskustaan.

Seuraavaksi oli sitten vuorossa vastaanotolle ilmoittautuminen, joka ei tietenkään ole mahdollista puhelimitse tai sähköpostitse. Tervetuloa laitoksen käytävälle kirjoittamaan nimesi listaan viimeistään vastaanottoa edeltävänä päivänä klo 12. Luvassa olisi ollut toinen turha reissu keskustaan, ellei ihana puolisoni olisi suostunut harppomaan työhuoneestaan kadun toiselle puolelle rustaamaan nimeni siihen listaan puolestani.

Jotenkin tuntuu siltä, että humanistisessa tiedekunnassa pyritään joskus varta vasten vaikeuttamaan opintojen etenemistä (ei, en edes ala paasata tässä siitä lomake- ja työmäärästä, joka on täytettävä, kun haluaa sisällyttää tutkintoon esim. vaihdossa suoritettuja opintoja). Lomakkeiden täyttelystä, tenttikuorista (puolet siihen täytettävistä tiedoista ihan turhia!) ja muista innovatiivisista menetelmistä tulee elävästi mieleen Saksa, jossa faksi ja tavallinen kirje ovat aivan normaaleja välineitä dialogin käymisessä. Siis faksi. Ei puhelin.

Toki faksikin olisi tässä tilanteessa parempi kuin keskustaan raahautuminen. Mutta please, soittakaa mulle heti kun humanistinen tiedekunta on keksinyt puhelimen ja hyväksynyt sen sallituksi yhteydenpitovälineeksi.

Oodi syksylle

Päivänvalo vähenee koko ajan syksyn myötä ja sen huomaa selvästi. Kahdeksalta herääminen tuntuu usein vaikealta ja herättyäni olen aina ainakin tunnin sellaisessa tokkurassa, jossa onnistuu lähinnä kahvin tai teen litkiminen ja Hesarin selailu. Kirkasvalolamppua voisi ehkä harkita, mutta mihin ihmeeseen sen asentaisi?

Mutta syksy! Ihana, punakeltainen, puolukankirpeä ja omenanraikas syksy, jolloin saa syödä sydämensä kyllyydestä karpaloita, suppilovahveroita ja mustatorvisieniä! Niinä päivinä, kun ei sada, maailma on kauneimmillaan, kun matalalta paistava syysaurinko kultaa kaiken. Harmaina ja valottomina päivinä taas värinnälkä yllättää nälän tullessa. Olen löytänyt punajuurisosekeiton salat uudestaan (erityisen hyvää vuohenjuustovaahdon kanssa, btw) ja puolukkasmoothie on ihan parasta!

Syksy on tuonut mukanaan myös shoppailuhimon. Himoitsen erilaisia kynsilakkoja, mekkoja, pitsihuiveja ja kaikkea, mitä en oikeasti tarvitse enkä siksi myöskään aio ostaa. Taivuin kuitenkin hankkimaan muutamat lämpimät polvisukat ja sukkikset, sillä koko ajan tekee mieli kulkea hameissa (okei, aineenvaihduntani kiihtyi ennen häitä sellaiseksi, että vanhat reisitaskuhousut putoavat edelleen yltäni). Olen myös pitkästä aikaa käyttänyt kaupungilla kävellessä yksinomaan sellaisia kenkiä, joissa on korko. Vaikka takana on pitkä kiinantossukesä, jalat ovat yllättävän vähän jumissa.

Ei muuten ole varsinainen yllätys, etteivät suuret vaateketjut pärjänneet eettisyystutkimuksissa. Sen sijaan minut ainakin yllätti se tieto, että suuri ruotsalainen sai kuulemma puhtaimmat paperit ketjujen joukossa. Olisin olettanut jotain muuta.

Osoitteenmuutos

Tutuille tiedoksi: huomisesta eteenpäin myös sähköposti löytänee parhaiten perille uudella nimellä.

Umbrella-ella-ella-eh-eh-eh

Mulla on kummallinen tapa tykästyä joskus musiikkiin ärsyyntymisen kautta. Jos jokin biisi jää päähän soimaan ja alkaa ärsyttää oikein kunnolla, alan lopulta pitää siitä. Tyypillistä näille biiseille on se, että ne yleensä edustavat sellaista musiikkia, jota ei muuten tulisi ehkä ikinä mieleen ostaa.

Ensin 16-vuotias amerikkalainen teinityttö JoJo teki biisin Too Little Too Late, joka sisältää ehkä kaikki mahdolliset kliseet "jeeei-jei, wooooo-ooo-hooo" -kiekaisujakaan unohtamatta, mutta soi siitä huolimatta päässäni noin viikon. Ja nyt en jostain syystä saa millään Rihannan Umbrellaa pois päästäni, kertosäe on todella tarttuva. Sivuhuomiona mainittakoon, että tuolla muuten lähinnä korsetissa ja sukkiksissa keikistelyä sisältävällä videolla näkyy ainakin parinkymmenen sekunnin ajan aivan ihana valkoinen mekko (kelaa kohtaan 1:02 ja siitä eteenpäin).

Syksy tuli ihan yllättäen ja toi mukanaan sekä muurarin että hanslankarin. Eräänä aamuna ikkunamme alle ilmestyi pari metsuria, jotka kaatoivat kadun toisella puolella olleen metsikön pois. Nyt siinä on sitten räjäytys- ja rakennustyömaa, pykäävät tänne kuulemma päiväkodin.

Ja yritän kovasti orientoitua taas opiskeluun.

Päivä prinsessana

Vaihdoin siviilisäätyä ja nimeä lauantaina. Häät menivät ihanasti ja nyt ymmärrän, miksi niin moni vaimo kertoo viettäneensä päivän prinsessana (niille jotka kaipaavat häistä pidempää selostusta, irtoaa sitä neuleblogin postauksesta).

Nyt pitäisi sitten ilmoittaa uudesta nimestä kaikkialle, uusia kaikki kortit ynnä muut dokumentit ja ennen kaikkea tottua käyttämään uutta nimeä itse vanhan sijaan. Toisaalta taidan siinä sivussa elää vielä ainakin muutaman viikon vastavihityn rouvan onnellisessa maailmassa vaaleanpunaisten unelmien keskellä. :)

Ihan tavallinen tenttiinlukupäivä

Ihana auringonpaiste, parveke johon aurinko paistaa koko päivän ajan, triplaespresso (opettelin vihdoin käyttämään meidän espressokeitintä ihan itse!), 1,5 litran vesipullo ja aurinkovoide suojakertoimella 40. Johan pitäisi tenttiin lukemisen sujua kuin rasvattu.

Paitsi ettei suju. Tietenkin tää yks lujaluontoinen humanisti käy sisällä tarkistamassa sähköpostit ja unohtuu vartiksi lukemaan sarjisblogeja. Tätä yhtä en ole ennen huomannutkaan. Muahahahaaa.

Ai joo ja muahahaaa tälle kans. :D

Moottoritie on kuuma

Lapsena pidin kovasti sekä murtomaahiihdosta että vaeltamisesta ja vihasin hiihtohissejä, erityisesti silloin, kun niitä rakennettiin Lappiin. Tuhahtelin halveksivasti nähtyäni Kaunispään huipulle johtavan maantien. Tykkään edelleenkin ihan hirveästi vuori- ja tunturimaisemista sekä vaeltamisesta (murtomaahiihto on viimeisten kymmenen vuoden aikana jäänyt vähemmälle). On ihanaa käppäillä pikku polkuja jylhien rinteiden ympäröimänä, ihailla kivikkokasveja ja varvikkoa ja ennen kaikkea viettää aikaa mahdollisimman kaukana moottoriteistä. Hiihtohisseihin suhtaudun nykyisin jo ihan suopeasti, mutta toivon, että Kaunispää pysyy edelleenkin Suomen ainoana tunturina, jonka huipulle pääsee autolla.

Kaunispään huipulle johtava maantie häviää kuitenkin kiinalaisten uusimmalle suunnitelmalle 6-0. Aikovat näköjään rakentaa moottoritien Mount Everestille. Ja miksi? Tietysti jotta olympiatuli saataisiin helpommin vuoren huipulle ja takaisin.

Perjantai ja elämä tai sen puute

Mulla ei ilmeisesti todellakaan ole sitä niin sanottua elämää. Vietän ihanaa kesäistä perjantai-iltaa yksin kotona karonkkaleskenä, tenttikirjapinon ja varmaan noin kuukausi sitten nurkkaan keskeneräisenä unohtuneen neuletakkitekeleen seurassa. Tätä menoa ainakin ensimmäinen hiha valmistuu ennen juhannusta. Whee!

Okei, okei. Oikeasti olen muutaman viimeisen tunnin aikana katsonut Neiti Marple -elokuvan TV:stä (kerrankin ihana Yle! Muilta kanavilta näyttää tulevan perjantaisin vain puhdasta roskaa), lukenut hyvää romaania ja miettinyt, pitäisikö tänä kesänä istuttaa parvekkeellekin maapähkinöitä, koska niistä näköjään tulee varsin mukavan näköisiä kasveja. Ne kuulemma tekevät kukkia ja pähkinöitäkin, minkä olen varsin utelias näkemään. Tuleekohan niistä sellaisia cocktail-kokoisia kuten itse kasvatetuista paprikoista?

En tiennytkään, että maapähkinät sulkevat lehtensä yöksi. Ja tuo kasvi on muuten varmasti venynyt pari senttiä korkeammaksi päivällä, kun olin poissa kotoa.

Olen muuten viikon sisällä istunut kahdesti (kahden eri) väitöstilaisuuden uskollisena kuulijana Porthaniassa alusta loppuun asti, eri saleissa kylläkin. Tästähän voisi tehdä tavan -- yksi väitöstilaisuus aina perjantain kunniaksi. :) (Tällä ei ole mitään tekemistä elämänpuutteeni kanssa. Sattui vain kerrankin kaksi kiinnostavaa väitöstä osumaan peräkkäisten viikkojen perjantaille.)

Ostetaan tulevien samanlaisten perjantai-iltojen varalle ylimääräinen elämä.

Kesä! Jee!

Sireenit ja kurjenpolvet kukkivat, joten nyt on pakko olla kesä. Sain eilen myös kesän ensimmäiset hyttysenpistot, jotka kohoilevat nyt iholla suurina ja laakeina paukamina (korkeus n. 1 cm, halkaisija 2,5 cm). Edellisen antihistamiinin vaikutus näyttää lakanneen ja seuraava on vielä ottamatta. Kyllä nuo tuosta varmaan kutistuvat, mutta silti aika hassua: en kai mä ennen ihan näin allerginen hyttysenpistoille ole ollut.

Vielä tänään kesä ei kyllä tunnu täysin kesältä. On niin paljon kaikkea tekemistä, ettei mulla ainakaan teoriassa ole mahdollisuutta heittäytyä vapaaherraksi ja kiskoa skumppaa ... jäätelöä Tuomiokirkon portailla tai Ruttopuistossa, kuten kesällä kuuluu tehdä. Tosin tenttiin voi kyllä lukea puistossakin tai rannalla, jos vain saa ampiaisilta ja muilta pikkuhöntiäisiltä rauhan.

Niin ja perjantaina onkin sitten jo Ollin väitöstilaisuus. Kirja on hieno (täällä kansi ja tiivistelmä). Kiireistä huolimatta taidan lykätä ainakin tenttikirjaan tarttumista vielä tällä viikolla sen verran, että saan tuon luettua loppuun ennen väitöstä. :)

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hinta? 1500 e/lukukausi.

Ooooo-oooonn meillä hauska setä, tuo setä kansleri,
ja setä osaa ideoida tosi luovasti.

Kaaaaa-aaass näin vastaa SYL ja näin Sarkomaa
ja eikä kovin moni muukaan taida kannattaa.

Seitsemän vuotta sitten Raivio sanoi, ettei hän siitä pahastu jos puolet hänen ideoistaan torpedoidaan. Sovitaanko, että tämä kuuluu nyt taas siihen puolikkaaseen?

Yksi elämäni vaikeimmista toimituksista

Gradun palauttamista seuranneen puolituntisen aikana läpikäydyt tunnelmat järjestyksessä:

1. Riemu -- jesssss, nyt se on valmis ja palautettu!
2. Epäusko -- siis palautinko sen todella vai näinkö (taas) vain unta?
3. Riemu -- kyllä, palautin sen, oikeasti, koska kädessäni on todistus siitä.
4. Säikähdys -- muistinko liittää tiivistelmät molempiin kappaleisiin?
5. Hapuileva varmuus -- tarkistin asian kyllä ainakin viiteen kertaan...
6. Uusi säikähdys -- muistinko korjata sen alaviitteen sivulta 58?
7. Epätoivo -- luultavasti en muistanut!
8. Suurempi epätoivo -- pakko juosta kirjastoon ja tarkistaa tiedostosta.
9. Helpotus -- muistin sittenkin!
10. Jännityksensekainen helpotus -- enää ei voi kuin odottaa arvolause-ehdotusta, mutta ainakaan ei tarvitse enää tuskailla kirjastossa viilaamassa tekstiä.

Gradusta tuli sitten pituudeltaan 87 sivua plus lähteet. Siellä se odottaa kansitusta ja esitarkastajien hampaisiin joutumista tiedekunnan kansliassa, kahtena kappaleena, ruskeissa nauhakansioissa.

Kippis ja kulaus, päivän munaus

Keskustakurjasto tulee kuitenkin. Kiitti ihan kauheasti, konsistori.

Pahimmalta tuntuu tieto siitä, että päätös kuulemma syntyi ilman äänestystä. Luotin siihen, että edes konsistorin opiskelijajäsenillä olisi jotain järkeä päässään ja omakohtaista kokemusta siitä, kuinka uskomattoman viehättävää on yrittää työskennellä esimerkiksi Opiskelijakirjaston kaltaisessa kolkossa ja rauhattomassa jättilaitoksessa. Näköjään näin ei ole.

Tuhansien murheellisten onnellisten laulujen maa

Eräänä päivänä suomalaiset kuulivat olevansa Euroopan toiseksi onnellisin kansa.

Päättäjien keskellä syntyi oitis paniikki. Kansallinen synkkyys ja melankolisuus oli uhattuna! Toimenpiteisiin oli ryhdyttävä välittömästi! Lukuisten kokousten ja komiteaistuntojen jälkeen he tulivat siihen tulokseen, että tilanne korjaantuisi, jos he vain päättäisivät rakentaa kuudennen ydinvoimalan, perustaa huippuyliopiston ja tehdä Paavo Väyrysestä ulkomaankauppaministerin. Sen jälkeen he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, tai ainakin seuraavien neljän vuoden ajan.

(Ehei, tulevasta ulkoministeristämme en nyt aio pukahtaa sanaakaan. Sen sijaan linkkaan Timo Haapalan blogiin.)

No, opintorahaan on kuitenkin luvassa korotusta ja apurahatutkijoille sosiaaliturvaa, eli näkyy tässä tunnelissa jotain valoakin. Ja ehkä vihdoin tajutaan sekin, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkintojen, tutkintonimikkeiden ja tehtävien keskinäinen erilaisuus on rikkaus eikä puute.

Frantic-tic-tic-tic-tic-tic-toc

Avokin musiikkimakuun pääsee perehtymään aivan uudella tavalla, jos unohtaa mp3-soittimensa aamulla kotiin, edellyttäen tietenkin sitä, että avokki on kiltti ja lainaa omaansa treenien ajaksi. Avokin soittimelleen lataamien kappaleiden lista saattaa puolestaan tuoda juoksumatolla puurtamiseen aivan uutta puhtia, kokeilkaapa vain. Ehdin tänään ylämäkiharjoituksen aikana kuunnella Metallican S&M- ja St. Anger -levyjen jatkoksi puolisentoista kappaletta Panteraakin ennen kuin tajusin, mitä kuulokkeet oikeastaan korviini syytävät. Pantera ei ole oikeastaan koskaan kuulunut suosikkeihini, vaikka niillä pari ihan hyvää biisiä onkin. No, jalka nousi kuitenkin raivokkaan täsmällisesti rankahkosta ylämäkivastuksesta huolimatta.

Tänään olis sitten pitkästä aikaa edari. Oikeasti pitäisi varmaan istua koko ilta koneella vääntämässä gradua, jotta se viimeinen silaus ei jäisi viimeiseen yöhön (enää/vielä 8 päivää ennen kevään ehdottomasti viimeistä dedistä, apua). Ihan hyvin olen saanut gradua viime aikoina tehtyä, eikä tilanne tosiaan ole toivoton. Silti näiden viimeisten päivien aikana tuntuu kauhealta istua tuntikausia poissa näppäimistön äärestä. Yritä siinä sitten keskittyä johonkin taloussääntömuutoksiin, Suuriin Periaatekeskusteluihin (TM), luentoon tai ihan mihin vaan (vaikka kuinka tarpeellisia asioita olisivat), kun gradu täyttää ajatukset 24/7. Pus.

Koivu tai jokin sellainen taitaa kukkia parhaillaan, tai ainakin silmäni kutiavat ja vuotavat nykyisin entistä raivokkaammin. Jos siis näytän itkevän, niin se ei todennäköisesti johdu siitä, että olisin oikeasti onneton.

Synttäripäivänä

Jaha, tänään taas yhden kokonaisen vuoden vanhempi. Ei tunnu yhtään erilaiselta. Illalla on juhlat, ehkä vanhuus iskee niskaan huomenna. :)

Edessä on kaksi viikkoa tehokasta graduntekoaikaa, jos sen haluaa palauttaa vielä tänä keväänä. Jos on asiaa, niin minut löytää istumasta tietokoneen kanssa kirjavuoren keskellä. Juuri muuta en sitten varmaan ehdikään tehokkaasti sinä aikana tehdä.

R.I.P. Kirpputori

Eiiih! Missä sitä sitten shoppaillaan ihanina kesäiltoina jos Hietsun iltakirppiksen toiminta lakkautetaan?

Mitä viime aikoina puhuttaneeseen T-paitakiistaan tulee, mä en tiedä kumman pitäis olla enemmän huolissaan asiasta: prätkäjengiläisten, joita ilmeisesti ärsyttää, että niiden logoa matkitaan lastenvaatteissa vai äitien, jotka pukevat lapsensa niihin vaatteisiin. No, toisaalta, ruotsalaiset jaksoivat mouhota tyttöjäätelöstäkin (minusta sen huolestuttavin puoli on ennakkoluulojen herättämisen sijaan se, että minen ainakaan pistä suuhuni mitään mikä on täytetty glittermeikillä. Kosmetiikalle on olemassa ihan muitakin käyttötarkoituksia kuin imeskely).

Kävin tänään testaamassa hallintorakennuksen uudet juoksumatot ja hölkytin yhteensä tunnin treenin kahtena etappina: 30 min ylämäkiharjoitusta, 30 min palauttavaa tasaisella vastuksella. Jalat alkavat olla taas samassa kunnossa kuin Saksassa, eli viikonlopun ulkolenkkejä voisi hiljalleen pidentää. Arkisin ei ehdi. Mukavan mittainen lenkki, esimerkiksi 20--25 kilometriä, vie kuitenkin sauvottuna muutaman tunnin, eli sitä on vähän vaikea sovittaa luentojen ja kokousten väliin. Oletan, että tilanne helpottuu viimeistään kesäkuussa, kun viimeisetkin seminaarit on käyty.

Kevään kunniaksi ostin myös uudet, pirtsakan punaiset treenihousut (tähän mennessä olen omistanut lähinnä turvallisen ja hoikentavan mustia). Välillä täytyy saada jotain kivaa gradun kanssa puurtamisen vastapainoksi. :)

Ostoshelvparatiisissa ompi tunnelmaa

Jukka puhui blogissaan niin kauniisti Lempäälän Ideaparkista, että pakko se on tänne linkata. Sori vaan.

Lentävä juoksumatto

Weeehaaa! Nyt saa taas hallintorakennuksellakin hien pintaan muutenkin kuin jonottamisen tuskasta! Mahtavaa! Luulen, että käyn silti edelleen enimmäkseen Kumpulassa ja Viikissä. Siellä on väljempää.

Lintsasin metriikan luennolta istuakseni (kir)jastossa kirjavuoren ympäröimänä. En luultavasti tajua tällä kertaa annetuista kurssitehtävistä sitten hölkäsen pöläystä, mutta väliäkö tuolla lopulta, ainakaan juuri nyt. Kevätaurinko paistaa ulkona täydeltä terältä ja gradukin on taas muutaman sivun verran valmiimpi kuin ennen. :)

Positiivinen yllätys

En ole pitkään aikaan käynyt uimassa. Yleensä en ole hirveästi pitänyt uimahalleista, koska kuntouintiradoilla on alituiseen ruuhkaa, joka paikkaan ehtivät lapset eivät noudata mitään ratoja vaan hyppivät altaan laidoilta pahaa-aavistamattomien uimarien sekaan (/päälle) ja altaan syvässä päässä alitajunta kertoo, että kohta syvyyksistä ilmestyy käsi, joka vetää minut pinnan alle. (Tappajahaukia pelkään sentään vain järvissä tai joissa uidessani.)

Vuosaaren uimahalli oli joka tapauksessa positiivinen yllätys. Hinta oli opiskelijakortilla halvempi kuin Yliopistoliikunnan sopimusuimahalleissa, 2,50 e, ja sillä sai nauttia taatusti tungoksettomasta uinnista lähinnä vanhusten ja parin kuntouimarin seurassa. Kuntouintiin oli varattu kuudesta radasta neljä, välillä polskin yhdellä radalla yksinäni. Vesijuoksijoille ja muille pulikoitsijoille oli kaksi rataa toisiinsa yhdistettynä (ilman välipoijuja) ja mikä parasta, vesijuoksuvöitä sai lainata uimavalvojan kopin vierestä ilmaiseksi. Pakkohan sitä oli kokeilla. Aluksi olo tuntui aika urvolta, mutta nyt kroppa kertoo, että ihan tehokasta hommaa se taitaa kuitenkin olla. Aivan saletisti kokeilen uudestaankin. Ei se voi olla noloa ihmiselle, joka tunnustaa ihan julkisesti harrastavansa sauvakävelyäkin. ;)

Kaikkein mukavin yllätys oli kuitenkin 31-asteinen monitoimiallas, joka pursusi erilaisia hierovia poreita ja vesisuihkuja. Sain eilisen treenin jäljiltä kipeän kropan puolessa tunnissa varsin miellyttävään kondikseen -- eikä se hieronta pahaa tehnyt puolentoista tunnin uinti- ja vesijuoksusessionkaan jälkeen. Suurin osa vanhuksista muuten pyyhältää suihkusta suoraan monitoimialtaaseen, mikä saattaa osaltaan selittää kuntouimariratojen väljyyttä.

Itse Vuosaari oli muuten muuttunut melkoisesti siitä, kun viimeksi siellä kävin. Vanha ostari Columbuksen vierestä on purettu, Tehtaanpuiston yläaste on kadonnut kummalliseen monttuun ja rakennusten taakse. Lisäksi joka paikkaan on ilmestynyt uusia asuintaloja niin, ettei niitä vanhoja sieltä seasta enää edes erota. Tulipahan nähtyä livenä myöskin se tornihirvitys, joka kuulemma on Suomen korkein tornitalo.

Vaalien jälkeen

Jaha. Ihana kevät muuttuikin sitten vaihtelevaksi rae- ja räntäsateeksi. Siitepölyhaitta ei kuitenkaan ole poistunut, joten nythän elämä vasta auvoisaksi muuttuu. Ajatelkaa, saa kevään ja talven parhaat puolet yhdessä! Voi niiskuttaa ja aivastella samalla kun kahlaa polviaan myöten loskassa ja räntää sataa ylöspäin. <3

Löysin sitten lopulta itselleni sopivan ehdokkaan. Äänestin ja niin teki moni muukin, mutta rannalle tuo silti jäi. Harmi. Ylen sivuilla voi muuten tutustua ehdokkaiden äänimääriin jopa äänestyspaikoittain. Mielenkiintoista. :)

Jos opintorahan korotuksesta vallitsee suuri yksimielisyys, kuten Hesari väittää, niin kuinka nopeasti valtiovarainministeriö kehtaa sulkea rahahanat -- ja ehdimmekö ujuttaa ämpärin alle ennen sitä?

Pärsk. Ryys. Trööööt. Niisk. Niisk.

Yleensä pidän oikein kovasti puista ja kasveista. Olen haltioissani nähdessäni vaivaiskoivuja, leskenlehtiä, kukkivan näsiän tai komean käkkärämännyn. Kevät -- ja osa kesästä -- luo kuitenkin poikkeuksia luonnonystävyyteeni. Siitepöly (juuri nyt kukkii leppä) saa silmät punoittamaan, nenän vuotamaan ja röörit tukkoon ja koska allergiasumutekin loppui tänä aamuna, oli pakko tehdä täsmäisku apteekkiin. Nyt tässä sitten taas popsitaankin pillereitä ja impataan sumutteita, kunnes koittaa loppukesä ja vihoviimeinenkin vitsaus, siis pujo, lopettaa kukintansa.

Keväisin järjestetään aina ihan mielettömän ihania tempauksia, joissa pyritään kitkemään pujot tienvarsilta jo ennen niiden kukintaa. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kaikkien kukkien pitäisi saada kukkia, mutta pujojen vaikutus hengitysteihini on sitä luokkaa, että olen valmis tekemään periaatteideni kohdalla pienen poikkeuksen. Loppujen lopuksi: minä en aloittanut tätä sotaa pujoja vastaan. Itse ne joka vuosi tuhoavat mahdollisuutensa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon muuraamalla silmäni umpeen ja aktivoimalla limakalvoni.

Olkaa rauhassa, koivuihin ja leppiin en aio koskea. Niitä kun ei saa kitkettyä kuin kirvehellä, eikä minusta metsuriksi sentään ole.

Lisäys klo 14.02: Mitenkään edelliseen aiheeseen liittymättä: kertoisko joku mulle millä perusteella esim. Ranskassa tai Italiassa tuotettu viini on epäreilua, jos kerran tarvitaan erillisiä reilun kaupan viinejä? Luulisin, että on ainakin ekologisesti ajateltuna huonompi vaihtoehto kuskata litrakaupalla juomia Etelä-Afrikasta tai -Amerikasta Suomeen, kun ei-epäreilua tuotantoa on lähempänäkin. Olin itse viime syksynä Ranskassa viinitilalla töissä (ks. reissuraportti) ja koin kyllä tulleeni kohdelluksi ihan eurooppalaiseen tapaan. Sain ihan kivasti palkkaa, työntekijöiden ruoasta, nukkumisesta ja muusta hyvinvoinnista huolehdittiin ja viljelijäkin näyttää saavan rahaa viineistään ihan hyvin. Mikä siis tekee eurooppalaisista viineistä jotenkin afrikkalaisia vastineitaan epäreilumpia?

Muoviruusuja omenapuussa

Jei! Hallintorakennuksen kuntosalin alati rikkinäisille laitteille tapahtuu vihdoin jotain! Hallinnon salilla syke onkin viime aikoina noussut nykyään lähinnä tuskasta, kaikkien jonottaessa sille ainoalle varmasti toimivalle matolle. Osittain juuri siksi olen siirtynyt Kumpulan ja Viikin salien käyttäjäksi.

Niin ja ihan kohta on jo niiiiin kevät! Lenkkireitin varrella olevalla tyhjällä tontilla kasvavassa omenapuussa on muoviruusuja silmuja. Aurinko laskee vasta kuuden jälkeen, talitintit laulavat kuin viimeistä päivää, pajuissa näkyy jo pikkuisia kissoja ja ilma on sen verran lämmin että ihan hyvin voi käyttää kevättakkia jos on villapaita alla. Katupöly kutkuttaa nenää, köh köh (siitepölykautta odotellessa) ja fillarinkin voi taas kaivaa pyöräkellarin uumenista. Keväästä kertoo myös "eau de tienvarsi" -- kutsukaa vaan sitä koirankakan hajuksi, mutta on siinä oikeasti muutakin: kevätauringon, lätäköiden, leskenlehtien, märän hiekan ja talven yli lumen alla olleiden mustiksi muuttuneiden lehtien aromia.

Kaikkein parasta aikaa keväässä on se, kun aurinko alkaa lämmittää oikein kunnolla ja koivuihin ilmestyy pikkuruisia lehtiä, mutta ampiaiset ovat vielä ainakin suurimmaksi osaksi unten mailla. :)

Ehdokasvajaus

Ennakkoäänestys on siis alkanut ja varsinainen vaalipäiväkin lähestyy. Olen täyttänyt suunnilleen kaikki tarjolla olevat vaalikoneet, mutta sitä täydellistä ehdokasta ei vain taida olla olemassa. Tai sitten tarttis muuttaa kehyskuntiin, pois Helsingistä -- Uudenmaan vaalipiirissä olis tarjolla tyyppi, jota voisin sekä vaalikoneiden että muun kuulemani perusteella hyvin äänestää. (Ei, en puhu Niinistöstä enkä Vanhasesta. Enkä myöskään Karpelasta tai Harkimosta. Enkä kenestäkään muustakaan iltapäivälehtien lööpeistä tutusta hahmosta.) Joku tarttis nyt kuitenkin omasta vaalipiiristä keksiä. Kirkkoveneen/Aku Ankan/Tony Halmeen äänestäminen ei minusta tunnu hyvältä vitsiltä. Ainahan voi tietty antaa äänensä myös Maksuttomalle Koulutukselle, mutta toisaalta -- kai sieltä listoilta nyt joku sellainen pitäis löytyä, joka on edes jossain määrin sopiva äänestettäväksi ja ihan aikuisten oikeesti ehdolla.

Vaalilupauksissa ainakin seniorien hyvinvointi kiinnostaa ehdokkaita yhtäkkiä enemmän kuin kertaakaan neljän vuoden aikana. Hyvä niin ja toivottavasti kiinnostus pysyy yllä vielä sittenkin, kun uurnien sinetit on avattu ja äänet laskettu. Toivottavasti myös ne muutamat ilmoille kajahtaneet lupaukset opintorahan korottamisesta lunastetaan.

Itse etsin sopivan nuorta (mutta ei ainakaan kovin paljon itseäni nuorempaa) ehdokasta, joka perustelee mielipiteensä hyvin, jolla on arvot kohdallaan ja järkeä päässä ja jonka sydämessä palaa ehdoton intohimo pyrintöihin nuorten ja opiskelijoiden puolesta. Ne kolme varteenotettavaa tyyppiä kaikista vaalikoneiden tarjoamista vaihtoehdoista ovat liikkuneet vastauksien yhteensopivuudessa siinä 80--85 %:n rajamailla. Samat kolme siis joka vaalikoneessa. Näissä vaaleissa yksikään kone ei ole tainnut tarjota mulle muuten ainoatakaan kolmen suurimman puolueen ehdokasta kymmenen parhaan joukossa, kun taas vassarit ja vihreät ovat loistaneet listauksissa. Kertookohan tämä jotain suurista puolueistamme, minusta tai jopa molemmista?

Elastinen Iso G

En päässyt kirjastotilaisuuteen aamulla -- eilisen pj-seminaarin jälkeinen väsymys vei veronsa niin etten millään saanut silmiäni auki ennen yhdeksää. Sen sijaan graduohjaajan kanssa sovitulla vastaanotolla kävin tänään. Sain yllättävän hyvää palautetta -- olin odottanut hiukan ankarammansorttista arviota tekstistäni -- ja aimo nipun tarpeellisia neuvoja. Nyt alan siis ihan uudella innolla ja motivaatiolla hioa gradun osista lopullista kokonaisuutta, kun homma ei enää edes tunnu palapeliltä, josta joku on pihinyt reunapalat. Toivottavasti tekstiä syntyy tästä eteenpäin kuin räppiä ja saan sen ajallaan valmiiksi. :) Riimittelyä ainakin on aina helppo ja hauska tehdä ja teinpä sivumennen sanoen tänään yllättävän bongauksen: yksi alun perin Siulan laulukirjassa julkaistu sanoitukseni on näköjään löytänyt tiensä myös Kronoksen laulukirjaan, kuten myös eräs Juhan sanoituksista. Pakko myöntää, että mua aina hätkähdyttää törmätä noihin omasta kynästä tulleisiin viisuihin jossain ihan muualla, vaikka kyllä niitä aina välillä tulee erinäisissä laulumonisteissa ja muissa -kokoelmissa vastaan. Kansanperinnettäpä tämäkin kai ja toisaalta, mihinkäs juomalaulut olisi tehty ellei käytettäviksi. :)

Opiskelu on muutenkin viime päivinä maittanut ihan mielettömän hyvin. Tällä hetkellä suurimman osan ajasta vie lähestyvä tentti, eli istun alituisesti kirja kädessä bussissa, kotona tai rakkaassa laitoskirjastossamme. Niin ja ne Mainzin opinnotkin tupsahtivat tässä päivänä muutamana Oodiin, whee! Ihmettelin hetken, miten suoritusnäkymä näyttääkään yhtäkkiä noin kivalta. Ilmeisesti sain siis täytettyä kaikki tarvittavat paperit liitteineen.

Mukava uutinen on sekin, että kaula on taas entisellään eli kipu on poistunut sieltä (tai oikeammin rajoittunut normaaliin tapaan vain toiselle puolelle eli niskan sekä lavan kohottajien tuntumaan). Buranasta, venyttelystä ja kylmägeelistä oli siis apua. Kun leukaa voi taas aukoa tuskatta, tuntuu laulaminenkin jälleen mukavalta!

Se harrastustoimintaa haittaa

Tsiisus mikä viikko taas. Menoja on melkein joka illaksi yksi tai kaksi kappaletta ja tietysti ne ajoittuvat usein päällekkäin. Minkä takia kaikki haluavat järjestää menonsa juuri nyt? Mulla olisi esimerkiksi huhtikuun loppupuolella jo ihan mukavasti tyhjää tilaa kalenterissa -- voitaisko siirtää asioita helmi- ja maaliskuulta sinne? ;) Kaiken kiireen keskellä olen kuitenkin saanut opiskeltua ihan mukavasti. Tentti lähestyy ja olen jopa sopinut vastaanottoajasta gradunohjaajani kanssa! Haaveilen siitä, että kaksi vuotta hellästi kypsytelty ja viilailtu tutkielmani voisi kohdata tiedekuntaneuvoston ehkä jo tänä keväänä. Sivumennen sanoen, ne Saksan opinnot, joita anoin hyvitettäväksi, eivät vielä ole ilmestyneet opintorekisteriini. Toivottavasti en unohtanut täyttää vielä jotain seitsemättä lomaketta, joka sittenkin olisi vaadittu tai jotain.

Kaularankaa ympäröivät lihakset ovat jotenkin ihan mielettömän jumissa, joten pään kääntäminen tekee kipeää. Samoin leuan avaaminen sattuu ja mm. laulaminen tuntuu ikävältä, joten tästä lihasjumituksesta on pakko päästä eroon ja pian. En vain ymmärrä miten olen tähän joutunut ja miten ihmeessä olen saanut tällaiset solmut aikaan -- kyllä mulla niska on useinkin ollut kipeä, mutta että kaulan puolelta? Niitä lihaksia on vähän vaikea mennä hieromaankaan. Ehkä buranasta, venyttelystä ja kylmägeelistä on apua. Parempia neuvoja otetaan toki myös vastaan, anyone?

Niin. Joskohan tästä sitten keskeneräinen neule kainaloon ja takaisin luennolle.

Tiedekunta ja lomakkeet

Olenpas ollut laiska päivittelijä viime aikoina. Pahoitteluni. Olen yrittänyt keskittyä opintoihin ja niiden oheistoimintoihin sekä ottaa itseäni niskasta kiinni gradun kanssa jälleen kerran. Teksti on periaatteessa valmista, mutta tuntuu vähän siltä, että olen palauttamassa sitä väärälle laitokselle. Miten tässä näin on päässyt käymään?

Kävin jokin aika sitten myös täyttämässä hakemuksia loppujenkin Mainzin opintojen rekisteröinnistä. Se ei sujunutkaan ihan niin helposti kun luulin. Kielikeskus nimittäin hoitaa korvaavuuksien rekisteröinnin saadessaan yhden täytetyn lomakkeen ja kopiot opintosuoritusotteista, paitsi jos satut opiskelemaan humanistisessa tai valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Humanisti joutuu menemään oman tiedekuntansa kansliaan ja täyttämään sikäläisen lomakkeen sekä varustamaan sen kaikenlaisilla liitteillä. Korvattavien opintosuoritusotteiden kopiot on tietenkin toimitettava, kahden todistajan oikeiksi todistamina. Lisäksi on tuotava kopio Oodin antamasta opintorekisteriotteesta ja selvitettävä karmea opintosuunnitelmalomake, jonka täyttäminen sai tuskanhien kihoamaan otsalleni kustakin osiosta suoritettuja ja puuttuvia opintoviikkoja laskeskellessa. Lopputuloksesta ei varmasti kukaan saa selvää -- minä ainakin putosin kärryiltä puolivälissä. Mainittakoon, että tiedekunnan opintoneuvojille (joiden joukosta joku saattaa löytää tuttuja naamoja) on ihan pakko antaa tunnustusta enkelimäisestä kärsivällisyydestä ja hyvistä neuvoista. Työ kansliassa mahtaa olla todellista neuvontaa, kun tiedekunnan näinkin yksinkertaiseen asiaan tuuppaama byrokratiamäärä tekee asioista vaikeita ja monimutkaisia. Kuinkahan monta lomaketta on täytettävä sitten kun tahtoo vaikkapa ilmoittautua publiikkiin?

Keskustakurjastoasiasta on nyt tulossa uusi tiedotus- ja keskustelutilaisuus hankkeen -- valitettavasti -- edettyä hiukan. Se järjestetään 1.3. klo 9--11 Porthanian salissa III. Edellisessä tilaisuudessahan kuulimme valaisevasti, kuinka kaikilla on nyt "mahdollisuus tulla mukaan tähän kehitykseen". Yleisöstä kysyttiin, että entä jos emme halua. Kysymys ei saanut vastausta.

Paluu maan pinnalle

Iloista uutta vuotta kaikille! Matka meni hyvin, parhaillaan toivun kotona kotiinpaluun aiheuttamasta töyssystä. Lähes 12 vuorokauden uutispimennon aikana on näköjään tapahtunut taas vaikka mitä ja sähköpostilaatikostakin löytyi 150 uutta viestiä. En vain millään jaksaisi palata arkeen ihan vielä, kun mieleni suhaa yhä Alpeilla miettien, olisiko aamulla ehkä mukavampaa laskea Schlegelkopfia vai Petersbodenia... Kaipa arki taas kohta ottaa erävoiton moisista mietteistä.

Lechin lumitilanne tänä jouluna kuvasti ilmastonmuutoksen uhkaa varsin konkreettisesti. Kiitos tehokkaan lumetuskaluston päärinteet olivat kuitenkin kunnossa ja jossain päin maastoa pääsi kuulemma laskemaan syvääkin (luonnon)lunta. Minä en maastoon lähtenyt, siirtymäreittejä lukuun ottamatta. En osaa vielä kääntyillä suksillani syvässä lumessa ja jätän sellaisen opettelunkin suosiolla tulevaisuuteen. Rinteissä riittää yleensä kuitenkin laskettavaa ihan kivasti. Tylsää ei tullut tänäkään vuonna, vaikka varsinkin etelärinteistä osa oli paikoin puhdasta alppiniittyä. Maisema on muuten taatusti superkaunis kesällä, kun alppiruusut kukkivat.

Luonnonlumen vähäisyys aiheutti myös sen, että jätimme Ollin kanssa menemättä hiihtokouluryhmiin -- Olli siksi, että sen ryhmä laskee ihan oikeasti syvää lunta ja liikkuu maastossa, jossa tänä vuonna oli tarjolla normaalia vähemmän lunta ja enemmän kivikkoa, minä taas siksi, että Olli tarjoutui valmentamaan tyyliäni ja tekniikkaani ilmaiseksi. Yllättävää kyllä avopuolison hellässä ohjauksessa on mahdollista harjoitella ja oppia laskutekniikkaa ja vieläpä riitelemättä!

Joulupäivänä pistäydyimme laskureissulla läheisessä St. Antonissa poiketen maisemaexculla Vallugalla (2811 m), joka sijaitsee St. Antonin ja Zürsin välissä ja on Arlbergin korkeimpia huippuja. Maisema oli huimaava ja näköalaa riitti aina Saksaan saakka. Vuorikiipeilyä mitään pystysuoraa kallioseinämää pitkin ei sentään tarvinnut harrastaa, Vallugalle menee pikkuruinen, viisi henkeä kerrallaan vetävä köysiratakabiini.

St. Antonissa oli mukava käydä vilkaisemassa paikkoja, maisema on hyvin erilainen kuin Lechissä, vaikka bussimatkaa kylien välillä on vain puoli tuntia. Sama hissilippu kelpaa molemmissa paikoissa (muun muassa) ja toimii tikettinä myös niiden välillä suhaavassa bussissa.

Loma onnistui kyllä rentouttamaan kaiken stressin ja muun sellaisen pois mielestä aivan täysin! Onnistuin tänä vuonna välttämään myös kaikenlaisen jouluruuhkan ja muun touhotuksen, siis olemaan edes noteeraamatta sitä sen lisäksi, etten itse myöskään osallistunut sellaiseen. Voi jospa ihmisellä ois moinen joulu ainainen. :)