Pakkaamisen iloa

Tää on kauheeta. Tää on ihan kauheeta. Yleensä pakkaushelvetti on toisenlainen, laukun kantta tai vetoketjua ei saa kiinni sitten millään kun kaikki kamat tursuaa sieltä ulos. Nyt mulla ammottaa makuuhuoneessa puolityhjänä matkalaukku ja rinkka enkä keksi millään, että mitä ottaisin Mainziin mukaan. En kuitenkaan voi jättää kumpaakaan laukkua kotiin, sillä muuten en saa kamojani Saksasta kotiin. Ihminen on levittyväinen, näettehän, etenkin saksalaisissa vaate- ja kenkäkaupoissa käynnin jälkeen. (Löysin viime kesänä Kielistä yhdestä kaupasta vaaleanpunaiset maastokuvioidut reisitaskuhousut, joita en sovituksen vaatiman ajan puutteessa ostanut, ja toisesta kaupasta elämäni ballerinatossut, jotka ovat ihanat siitäkin huolimatta ettei niitä voi Suomessa pitää kuin kaksi kuukautta vuodessa. Vika on ehdottomasti säässä, ei kengissä.)

No, jos mä taas otan mukaani 65 litraa vetävän rinkan ja ison matkalaukun, joka on tyhjillään, saan lentokentällä varmasti vinoja katseita virkailijoilta. Myöntäkää pois, että on vähän noloa raahata mukanaan isoa laukkua, joka on tyhjä. Ja mihin vaatteisiin mä edes pukeudun siellä Saksassa? Untuvatakkiin vai? Mun on pakko shoppailla perille päästyäni. Suomalaisella ei ole kesävaatteita ja Mainzissa on täysi kevät jo nyt -- niin ja tietysti ihanaa vesisadetta. Sateenvarjo pitääkin muistaa.

Laskelmoin, että tarvitsen mukaani 1) tietokoneen, 2) passin, vakuutuspaperit ja kaikki muut dokumentit, 3) hammasharjan sun muut tykötarpeet, 4) jonkin verran vaatteita, 5) mp3-soittimen ja 6) luottokortin. Vannoin, että en ota mukaani mitään, mitä en aio käyttää. Ongelma on siinä, että melkein jokainen vaatteeni sukkia ja alusvaatteita lukuun ottamatta tuntuu sellaiselta. :) Näinköhän ihminen pärjäisi kolmella hameella, kaksilla housuilla ja muutamilla paidoilla? Ellei pärjää, niin mulle tulee jossain vaiheessa tosi kiire paikalliseen Hennesiin.

Lähdön hetki lähestyy

Gradu ei valmistu ennen vaihtoon lähtöä. Lento on sunnuntaina ja nyt mun on ollut pakko alistua tähän asiaan. Mä en saa sitä millään viimeisteltyä viikossa. Otan siis mukaani tietokoneen, eri kirjoista otettuja valokopionippuja (epäekologista toki, mutta yritäpä vain saada kirjoja 5 kk ajaksi lainaan niin, ettei niihin tule sinä aikana yhtään varausta), noin kilon erilaisia artikkeleita sekä Heikki E.S. Mattilan maanmainion teoksen Vertaileva oikeuslingvistiikka (jota muuten suosittelen lämpimästi oikeuskielen ominaispiirteistä ja historiasta kiinnostuneille). En edes uskalla ajatella sitä summaa, joka matkatavaroideni ylipainosta taitaa koitua. Hmm. Ehkä voisin postittaa ne artikkelit itselleni... tai vyöttää itseni kirjoilla! Tulisi hauska turvatarkastus, kun saisin selittää, että ei, ne eivät ole naamioituja räjähteitä. :)

On ihan mukavaa lähteä vaihtoon, mutta kauheaa tietää, että näen seuraavien viiden kuukauden aikana Ollin vain kerran, kun se tulee kesällä käymään Saksassa. Olemme aiemmin olleet erossa toisistamme vain 10 vuorokautta tai sitä lyhyempiä aikoja kerrallaan. Onneksi on keksitty sellaisia apuvälineitä kuin Skype, irc, sähköposti ja tavallinen posti. Ja koska tulen sittenkin vääntämään tätä gradua siellä, ei ole pelkoa siitä, että aikakaan tulisi pitkäksi. Sitä paitsi siellä pelataan jalkapalloa, kesällä jopa MM-tasolla. Ehkä näen jopa suosikkipelaajani. :)

Niin joo, blogiin tulee taatusti sitten tunnelmia ja kuulumisia Saksasta. Ehkä jopa kuvia, jos saan niitä ulos kamerastani. Humanisti ja atk, muistanette.

Uskon mankeleihin, mulla on unelma

Viimeisimmässä Ylkkärissä jaksetaan moneen kertaan mainita siitä, kuinka ylioppilaskunnassamme rakennetaan mieluummin parkkipaikkoja kuin bändikämppiä. Ajattelin ensin, että en jaksa kommentoida lehden sisältöä täällä, kun sitä monessa muussa paikassa kuitenkin analysoidaan tarkemminkin, mutta menköön nyt tämän kerran.

Itse en pidä parkkipaikoista sen enempää kuin Andy Mc Coy -klooneistakaan (ja tällä en siis tarkoita rokkareita tai bändiporukkaa yleensä vaan sellaisia poitsuja, joiden elämä on kaljan- ja pillerinsekaista rock'n'roll, baby, meitsi on iso stara -glitteriä siitä huolimatta, että bändin tähän mennessä suurin ja ainoa kunnon keikka on suuntautunut Oranssin klubille). Kunnon bändejä vastaan mulla sen sijaan ei ole mitään, eikä kyllä Oranssiakaan. Aikanaan siellä järjesti ekan keikkansa mm. Rasmus-niminen bändi, joka sittemmin lisäsi nimeensä artikkelin. Pojilla oli valkoiset hoitsutakit ja ne olivat meidän varhaisteinien mielestä tosi söpöjä. Musta siinä ei olisi mitään pahaa, jos HYY tarjoaisi harjoitustilaa nykyajan hoitsutakkisille pojille ja tytöille -- etenkään jos Dommalla alkaisi bändien myötä notkua hyvännäköisiä bändäreitä... ;) Vihreiden -- vai oliko se Sitvasin? -- ehdotus olisi varmaan ollut ihan kannatettavakin, jos siihen ja sen vaikutuksiin olisi saanut perehtyä etukäteen. Ongelma oli siinä, mistä Esa Mäkinenkin lehdessä mainitsi: esitys pomppasi kokouksessa tarjolle aivan puun takaa ja valmistelemattomana. Sääli sinänsä.

Mulla on unelma kuten Abballa muinoin ja se on sellainen, että kaikki ryhmät oikeasti skarppaisivat ennen kokousta, jos niillä on jotain hyviä ehdotuksia sinne tuotavaksi. Inhoan sitä junametaforaa, jota HYYn piirissä tunnutaan käyttävän paljon, mutta sovellan sitä silti tähän vähän muunneltuna: junan kyytiin on paljon helpompi nousta asemalta kuin radan varrelta kohdassa, jossa nopeusrajoitus on 120 km tunnissa.

Kevät, salmiakkia

Kevät saa ihmisen lörpöttelemään ja kauhistelemaan ihonsa kalpeaa pintaa. Kohtahan, herranjestas, pitää luopua toppatakista! Lähinnä tyttöjen juttuja ja kosmetiikkaa koskevaa tilitystä sisältänyt kahvittelutuokio kaverin kanssa toi esiin tuotekehittelyidean, johon tarttuvaa yritystä siunaan ikuisesti. Toiveena olisi, että joku kehittäisi hyvän itseruskettavan aineen. Sellaisen, joka tekee ihosta luonnollisen kullanruskean eikä oranssia, levittyy tasaisesti ilman itkua ja hammastenkiristystä, vaatii mielellään mahdollisimman vähän sormilla levittämistä, eikä haise iholla pahalle. Kaipailimme takaisin myös Ruuti-Bubbis-purukumia sekä niitä pieniä pallonmuotoisia makeisia, joissa oli suklaakuoren alla salmiakkitäytettä. Tiedättehän, vähän niin kuin minttu- tai toffeesuklaapallot, mutta täytteenä salmiakkia. Ne olivat aivan mahdottoman hyviä. Ja Minttu-Vesseli-kaakaota!

Kävin vierailemassa hienolla sivustolla, jossa esitellään helsinkiläistä katumuotia. Kaukaiselta tuntuu se aika, kun minä olin teini ja ihmiset käyttivät päässään korvia. Nyt teinit cosplayaavat ja näyttävät gothic lolitoilta ja ties mitä. Toisaalta on mielenkiintoista miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos minun kaverini olisivat harpponeet Helsingin kaduilla vaikkapa hiisimaskit kasvoillaan. :) Ja minä muuten en käyttänyt korvia pelien ulkopuolella, paitsi silloin kun siitä maksettiin.

Olen muuten addiktoitunut ja laulanut ilmeisesti myös osan Siulan pulinapalstan porukasta samaan suohon.

Kysymyksiä vailla vastauksia

Joskus mieleen tulee kysymyksiä, joihin ei millään keksi vastausta. Yksi niistä on ehdoton: miksi ihmeessä ulkona on aina maailman kaunein sää kun on istuttava sisällä tietokoneen ja lähdekirjallisuuden ääressä tekemässä jotain, mitä ei voi lykätä? Nytkin ulkona paistaa aurinko ja minä istun sisällä tekemässä esseetä vain tällainen kahviarsenaali seuranani:



Vahvasti kahvin puolesta kantaa ottavan lehmämukin sain muuten joskus lahjaksi ystävältäni Hannalta. Se on osoittautunut juuri sopivan kokoiseksi gradua tehdessä. Kahviannos vaikuttaa piristävästi, mutta kädet eivät ala täristä. Etten vaikuttaisi lintsarilta kerron, että aion sankarillisesti puurtaa Wordin parissa vilkaisemattakaan muualle heti, kun olen päivittänyt tämän blogin. Ja nytkin olen vain tauolla. :)

Eilinen tapaaminen ryhmän ja Maija Jäppisen kesken meni mielestäni ihan hyvin. Oli ilmapiiriä puhdistavaa kuulla hallituksen puheenjohtajan ajatuksia viime viikon ylilyönneistä ja kaikesta, mitä siinä taustalla ja sen myötä oikeastaan tapahtui. Arvostan myös suuresti sitä suoraselkäisyyttä, jota hallituksen puheenjohtaja osoittaa saapumalla yksin kaikkien sitä toivovien ryhmien kokouksiin keskustelemaan tapahtuneesta. Helppoa se ei varmasti ole. Toivon, että osakuntien ja muiden ryhmien välille kohonnutta luottamuspulan muuria saadaan ajan mittaan madallettua keskustelemalla asioista avoimesti -- ja ettei kenenkään tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta kohdatessaan toisen ryhmän edustajan yksin pimeällä kujalla.

Kotiinpaluu

Terveisiä laitoksen kirjastosta, jossa istun pitkästä aikaa aikomuksenani viettää täällä kaksi seuraavaa viikkoa. (Jos etsitte minua, niin täällä olen graduni parissa -- joskin tänään viimeistelen modernin oikeuden esseetä.) Suoraan sanoen tuntuu siltä kuin olisin palannut kotiin. Melkein jokainen naama on tuttu ja kaikki kiire ja stressi on poissa, kun istahtaa tänne tuttujen kirjahyllyjen väliin. Oih. <3

Olen ollut liian kauan poissa yliopistolta. Sínä aikana, jonka olen viihtynyt työelämässä kirjastossa puurtamisen sijaan, on kirjastoon ilmestynyt uusia viherkasveja, Siulan hallitus vaihtunut, uusia kerhoja perustettu, kahvin myynti lopetettu päärakennuksen ruokalapuolella ja Unicafe-lounaan hintaa nostettu. Ihanaa olla taas täällä. Nytissä työskenteleminen oli mukavaa, mutta yliopisto tuntuu jotenkin luonnolliselta kasvuympäristöltä. Hih, ihan kuin olisin jokin sieni, joka elää symbioosisuhteessa tietyn puulajin kanssa. :)

Mitä HYY-politiikkaan tulee, Maija Jäppinen saapuu tänään keskustelemaan ryhmämme kanssa viime viikolla tapahtuneesta. Toivon todella, että kaikki mieltä kaihertavat asiat saadaan selvitettyä. Pysyn edelleen siinä väitteessä, etteivät osakuntalaiset ja aine- sekä harrastusjärjestöläiset ole loppujen lopuksi kovin erilaisia. Me kaikki opiskelemme. Me kaikki pidämme kivasta toiminnasta ja juhlimme joskus. Ja ennen kaikkea me kaikki hengitämme samaa ilmaa, jota varmaan myös riittää kaikille.

Ja uskokaa tai älkää, osakkien ja järjestöjen lisäksi myös poliittisissa ryhmissä on ihan tavallisia opiskelijoita. Eikä niilläkään ole kiduksia. :)

Kuka saa ja kenelle annetaan?

Osakuntien viimeaikainen toiminta on herättänyt närää
monellakin taholla. Epäilen, että ainejärjestöläiset eivät ole jääneet ainoiksi.

Tilat ovat osakunnille varmasti tärkeät. Tätä väitettä ei käsittääkseni kukaan ole missään vaiheessa kyseenalaistanutkaan. Silti eri foorumeilla käydyssä keskustelussa ja edustajiston kokouksessa osakunnat jankkasivat lähinnä sitä, että "tilat ovat meille tärkeitä ja me tarvitsemme niitä" ja "alle 230 neliötä on liian vähän koska se on liian vähän". Koko edarikokouksessa käydyn yleiskeskustelun ajan minusta tuntui, että osakunnat puhuvat siellä aivan eri asiasta kuin muut ryhmät. Perusteluita nimenomaiselle 230 neliön vaatimukselle en missään vaiheessa kuullut, tai sitten niistä vihelsi tuuli läpi nopeammin ja voimakkaammin kuin Malminkartanon aseman graffititunnelista. Osakunnat -- jotka instituutiona ovat mukava juttu ja joissa myös monet ystäväni viihtyvät -- onnistuivat nyt antamaan itsestään erinomaisen ahneen vaikutelman antautumalla turhaan inttämiseen ja ruikutukseen asiallisen keskustelun sijaan.

Edaattorikollegani, ihkuteologi Hannu-Matias toi hyy-edarilla ja blogissaan ajatuksiaan julki ja vei jalat suustani. Haluaisin vielä lisätä tähän sen seikan, joka poliittisen väännön tuntumassa monelta usein unohtuu: osakuntien sekä aine- ja harrastusjärjestöjen jäsenet eivät useinkaan ole toisistaan erillisiä. Monet kuuluvat yhtä aikaa sekä osakuntaan että (jopa useampaan) järjestöön ja jäseniä tuppaa kiinnostamaan heille tarjottu toiminta ja edunvalvonta enemmän kuin se, kuinka suljettu tai avoin järjestö on, ketkä siihen voivat liittyä ja mitä se edarissa tekee. Rivijäsenet eivät ole yhdelle taholle uskollisia, vaan liikkuvat parhaiden bileiden mukana. Jäsenille on sitä parempi, mitä useampi taho pystyy tätä tarjoamaan. Vanhan sananlaskun mukaan ahneella on paskainen loppu ja sen koittaessa siitä kärsivät eniten rivijäsenet.

Kultainen nuoruus

Kaipaatteko te koskaan lapsuutta? Eikö ollutkin kihelmöittävän ihana tunne, kun oli keksinyt mielestään kerrassaan nerokkaan uhkavaatimuksen, josta vanhemmat eivät voisi kieltäytyä? Käytittekö te koskaan esimerkiksi tällaisia:

1. Jos en saa poikabarbia, en syö enää ikinä.
2. Jos en saa vesisänkyä, karkaan kotoa.
3. Jos en saa polkuautoa, pidätän hengitystäni kunnes muutun siniseksi.
4. Jos en saa nukkekotia, en enää leiki teidän kanssa.

Aikuisena nämä eivät enää toimi niin hyvin -- tai ainakin ihminen helposti tekee itsestään joko naurettavan tai yksinäisen. Lapsuudestani muistelen, että hengityksen pidättäminen loppui aina siihen vaiheeseen, jossa kasvot olivat ehtineet vasta punaisiksi. Jälkiruoan tulo pöytään koitui monesti syömälakon kohtaloksi. Karkausyritykset taas päättyivät siihen, että routa ajoi porsaan kotiin ja muiden kanssa leikkimästä kieltäytynyt sai istua yksin keinussa ja katsoa, kun kaverit juoksivat hakemaan naapurin uutta tyttöä leikkiin kieltäytyjän tilalle.

Niin ja itse en muuten koskaan saanut sitä polkuautoa. Muita hyödykkeitä minun taas tarvitsi vain pyytää kauniisti.

Suhteellisuudentajua

HYYn edustajiston sähköpostilistalla on viime aikoina käyty mielenkiintoista keskustelua osakuntien eriarvoisesta asemasta muihin järjestöihin nähden. Osakuntalaisten näkemyksen mukaan alle 230 neliön tiloissa toimiminen on mahdotonta ja "tappaa toiminnan". Olisipa samaa katsantokantaa sovellettu silloinkin, kun taannoisessa tilanjaossa eräät järjestöt siirrettiin A-rapusta kohtalaisen kokoisesta tilasta B-rapun 15-neliöiseen tilaan. Väittäisin, että tämä siirros (elleivät nämä järjestöt olisi sitten päässeet yksityisten vaihdosten seurauksena Pikku-Alinaan) oli todellinen vaara näiden järjestöjen toiminnalle. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa, mutta toivon, että silloisen järjestösiirron puolesta liputtaneet henkilöt pystyvät nyt suhteuttamaan asian osakuntien nykytilanteeseen. HYY ei tietääkseni ole jättämässä osakuntia tiloja vaille, joten hätää ei ole, mutta kohtuuttomiakaan ei saisi vaatia. Totta kai oma tila on aina tärkeä asia, mutta joskus on osattava joustaa edes muutaman neliön verran. Minulla ei henkilökohtaisesti ole mitään osakuntia tai niiden toimintaa vastaan ja pidän kiinni siitä ajatuksesta, että jokaisella HYYn järjestöllä on tarvittaessa oikeus saada ylioppilaskunnalta tilat. Toivon vain että asia osattaisiin suhteuttaa myös muihin järjestöihin. Entäpä jos vaikka Pykälä päättäisi toivoa HYYltä tiloja? 71-vuotias järjestö ei sekään ole aivan historiaton. Toimintaa sillä on varmasti ainakin yhtä paljon kuin osakunnilla ellei enemmänkin ja jäsenmäärä on taatusti monia osakuntia suurempi. Soisimmeko Pykälälle mukisematta 234 neliömetriä toiminnan kannalta parhaasta keskustakiinteistöstämme tiloja, jotka samalla poistuisivat tykkänään muiden, kokoustilattomien ja salittomien tahojen käytöstä?

Olen myös melko lailla pöyristynyt Leppätalosta kuulemistani kommenteista. Mielestäni Leppätaloon ei jouduta, sinne päästään. Tiedän hyvin monta järjestöä, jotka viettäisivät vähintään parin viikon ilosambajuhlat siitä hyvästä, että saisivat noin 200 neliön tilat uudesta kiinteistöstä ja pääsisivät vielä vaikuttamaan olennaisesti niiden pohjaratkaisuun sekä suunnitteluun.

Meil Mannerheim

Tilaohjelma kuohuttaa tunteita. Yksi suurimmista kysymyksenaiheista lienee Uuden ylioppilastalon A-rappu ja Liisankadun osakuntien itselleen sieltä toivomat tilat. Toisessa hallituksen tarjoamista vaihtoehdoista Liisankadun osakeille tarjotaan tilat Uuden A-rapun 5. kerroksesta. Käytännössä tämä tarkoittaa Mannerheim-salia ja noin 230 neliötä muuta tilaa. Toisessa vaihtoehdossa osakunnille tarjotaan 230 neliön tilat Leppätalosta. Tilantarvetta on kommentoitu eri tahoilta ja tilanteissa pitkään ja hartaasti, suoraan ja ohimennen, mutta minäkin aion nyt jauhaa sitä tässä vielä hiukan. Jos vaikka saisin teidät keskustelemaan aiheesta vielä lisää. :)

Mielestäni Mannerheim-salin kaltainen arvokas ympäristö on tarpeen "kaljaa ja tiedettä" -tyyppisten tilaisuuksien järjestämiseen, eikä hallituksen ehdottama Cajsa/Politicus-yhdistelmä tarjoa näille samanlaisia puitteita. Mielipiteeni on toki henkilökohtainen, tykkään hienoista tilaisuuksista ja kaljan ja tieteen yhdistelmästä, vaikka esimerkiksi oma taustajärjestöni Siula ei ole minun aikanani käyttänyt Manskua kertaakaan (SKS:n juhlasalia sen sijaan kyllä). Mansku tai sitä vastaava sali on tärkeä näitä tilaisuuksia järjestäville. Ymmärrän kyllä senkin, että myös osakuntatoiminta vaatii salia, mutta mielestäni tilanne, johon tulisi tähdätä, on jossain näiden puolivaiheilla, sellainen, missä mikään osapuoli ei joudu supistamaan tai huonontamaan olosuhteitaan olennaisesti toisen hyötyessä.

Toinen minua kiinnostava juttu on klusterittomien järjestöjen asema. Esimerkiksi Siulan lienee turha uneksia Leppätalossa sijaitsevista tiloista (tosin olemmekin kotiutuneet hyvin huoneeseemme Domman B-talossa ja viihdymme siellä). Toivon, että myös pienemmissä tiloissa, ehkä ahtaallakin, majailevia järjestöjä muistetaan helpotuksin, kun uusia tiloja tulee jakoon. Suunnitelmat kokoushuoneiden laajentamisesta yhdistämällä niihin järjestötiloja tuntuvat sitä pelottavammilta, mitä enemmän niitä esitetään. Ei tunnu kovin reilulta, että toisten saadessa uusia ja hienoja tiloja toiset joutuisivat vain entistä ahtaammalle.

Sosioekonomiaa

Maanantaina autossa vanhempieni kanssa tuli puheeksi se pelottava tosiseikka, että monet entiset koulutoverini alkavat hiljalleen mennä naimisiin ja perustaa perheitä. (Minulla ei ole suunnitelmia perheen hankkimisesta ihan lähivuosina ja luulen, että se on vanhempieni mielestä vain positiivista.) Muutamalla entisellä rinnakkaisluokkalaisella ja pari vuotta nuoremmillakin entisillä koulutovereilla on jo lapsi tai ainakin vihkisormus sormessa. Osa niistä on muuttanut halpojen asuntojen perässä maalle tai pieniin kaupunkeihin (= korkeintaan Hämeenlinnan kokoisiin paikkoihin), mikä ehkä selittää jotain. Asiaa pohtiessani totesin, että loput taas ovat pääosin kouluttamattomien tai eronneiden vanhempien lapsia tai niitä, joiden perhe lasketaan "köy... vähävar... no, matalampaan sosioekonomiseen asemaan kuuluvaksi". Ja sitten punastuin, kun tajusin, miten hölmöltä kuulostan. Jos Stakesin mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista elää EU:n köyhyysriskirajan alapuolella, niin miksei asiasta voisi myös puhua sen oikealla nimellä? Ehkä siksi, että se kuulostaa niin julmalta. Köyhästä tulee mieleen sanan äärimmäisin merkitys, esimerkiksi sellainen mies, joka nukkuu Lontoon metroasemalla pahvilaatikon alla ja elää ohikulkijoiden almuilla.

Yksinomaan opintotuen varassa elävä opiskelija kuuluu muuten mitä todennäköisimmin riskirajan alapuolella elävään ryhmään. Samalla kun palauttelen kahden kuukauden opintotukia vapaaehtoisesti Kelalle, näen suolaisia unia siitä, ettei opiskelijan jonain päivänä tarvitsisi tuhlata lukukausiaan kokopäivätoimiseen työntekoon, jos haluaa pitää katon päänsä päällä.

Bussilakko

Bussilakko uhkaa taas sunnuntaista lähtien. Tällä kertaa se ei vaikuta omaan työmatkaani, sillä Helsingin Bussiliikenne Oy (entinen HKL) ei osallistu lakkoon ja lähibussini 71, 71V ja 550 kulkevat normaalein aikatauluin. Varsin suuri osa Espoota ja Vantaata sen sijaan jää tyystin joukkoliikennettä vaille.

On ikävää, että bussikuskit ovat ahtaalla. On myös ikävää, että neuvottelujen edistämisen keinona joudutaan turvautumaan työtaisteluihin ja pakkokeinoihin. AKT:n asiaa kuitenkin auttaisi vielä enemmän se, että lakon syistä tiedotettaisiin aktiivisemmin. Itse turvauduin Googleen saadakseni tietää, mistä tässä tällä kertaa on kysymys. Sain esiin mm. Helsingin Sanomien uutisen aiheesta ja nyt olen vähän viisaampi. Väittäisin silti, että kansalaiset suhtautuisivat bussikuskien taistoon inhimillisemmin ja myötätuntoisemmin jos tietäisivät, mistä on kyse.

Tietysti myös toisella osapuolella eli Autoliikenteen työnantajaliitolla on oma kantansa asiaan. Muutenhan koko bussilakko olisi tarpeeton.