tiistaina, joulukuuta 28, 2010

Brigitte

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, kun kohtasin netissä Brigiten. Ei auttanut, vaikka Belle ja Raquel huutelivat perääni, mustat Seireenitkin lauloivat korvissani, Ginger sai sydämeni sykkimään.

Brigitte, minä saavun luoksesi, lupaan sen. Me tapaamme Bulevardilla, jossa lehmukset kesäisin viheriöivät. Olethan minulle hyvä, ethän vie jalkoja altani.

torstaina, joulukuuta 09, 2010

This is just evil

Teerenpelillä on parhaillaan käynnissä mainoskampanja. Baaritiskillä jaetaan postikortteja: kirjoita kaverille joulutervehdys ja jätä se baarimikolle, me postitamme sen puolestasi! Siis nerokasta – hiukanko niiden mainoksia liikkuu ympäriinsä, kun kaikkien kaverit postittavat niitä itse sopivalle kohderyhmälle.

Mutta tämä tekee kalenterien liitteenä olevista osoitehakemistoista vaarallisia. Ja vielä vaarallisempaa on muistaa jonkun kotiosoite ulkoa.

Osa meidän porukan kavereista saattaakin sitten saada tänä vuonna vähän erilaisen joulukortin.

torstaina, marraskuuta 18, 2010

Taas askeleen verran lähempänä nappuloita

Eivät ne peetä puhuneet. Ko-Gi-muistikirjaan kirjoitelluista muistiinpanoista on iloa raporttia tehdessä. Päiväkirjaa en ehtinyt pitää kuin haikista, mutta hyödyllistä kamaa sekä koulutussessioista että päähänpistoja projektista matkan varrella on sitäkin enemmän. Luojan kiitos olen kirjoittanut näitä asioita ylös erityisen runsaasti myös semmassa.

Suuri B-P:n aura ei ole vieläkään laskeutunut taivaasta ylleni, mutta johtajana olen kehittynyt ja ihmisenä kasvanut, muutenkin kuin lantionympäryksen suhteen.

keskiviikkona, marraskuuta 03, 2010

Krokotiilimuotti

Mä vaihdan alaa, haluan olla sosiologi, ne saa tehdä kaikkea kiinnostavaa! Ei silleen, etteikö mun työ olisi kiinnostavaa, mutta hei, toiset on virkamiehiä ja toiset tutkii pekonipukujen vaikutusta muotiin ja nuorisokulttuuriin.

Nutty Tartsin tuotteet ovat muuten myös kiinnostava idea. Valmiiksi karvakuvioituja alusvaatteita, roikkurintapaitoja, löysiä, ihonvärisiä, makkaraisia läskimekkoja... Pukeutuisitko? :)

Parasta pimenevässä vuodenajassa ovat villasukat, glögi ja hassut piparimuotit. Leivoin eilen piparitaikinasta kirahveja, krokotiileja, norsuja, kissoja, perhosia ja jäniksiä, joilla olen tänään ilahduttanut työkavereitani.

keskiviikkona, lokakuuta 13, 2010

Mistäköhän tämäkin taas tuli mieleen

Haluan kääntää kellot takaisin aikaan parempaan,
ja nuoruuteni kesiin palata,
ja kellot siellä hajottaa,
rikkoa kaikki ikävät kellot,
tikittävät katalat kellot...


Kultainen syysaurinko ja punakeltaisina hohtavat vaahterat saivat taas kaipaamaan tuota kesää, jolloin puna-musta-kultainen ihomaali kimmelsi, eri maiden liput liehuivat ja maailma oli niin lähellä. Vaikka onhan se nytkin.

Tänään on tehokas päivä, ja töiden jälkeen Flamingoon!

maanantaina, lokakuuta 11, 2010

It must have been love

Kaikki alkoi siitä, että puoliso tarvitsi kengät.

Puoliso sai kengät, ja minä kahdet. Ihmeen kärsivällisesti se seurasi mukana, kun sovitin varmaan kaupan jokaisia valkoisia korkosaappaita kokoa 37 ja 38 ja kertoi omia mielipiteitään, kun en osannut päättää. Sitten kun keksin sovittaa toiseksi parhaita saappaita mustina ja ostaa kahdet, pääsimme vihdoin etenemään miesten osastolle.

Nämä ovat valkoiset. Ihanat. Ja koroilla on mahdollista (joskin vaikeaa) juosta bussiin, kuten tänä aamuna totesin.

Ja on ihanaa kun mun elämäni rakkaus, puoliso siis, ymmärtää elämäni toisen rakkauden, korkokenkien, perään. <3

torstaina, syyskuuta 23, 2010

Piristävä Punkku

Punkku oli ja meni viime viikonloppuna. Veistäessäni yörastilla kaatosateessa keitetyistä potuista puukolla pariisinperunoita mielessä käväisi, mikä ihme minua tänne taas muka veti. Mutta goretex-asu ja vaelluskengät pitivät kropan kuivana ja lämpimänä, suklaa ja seura mielen hyvänä, untuvapussi ja korvatulpat pelastivat yöunet edes osittain ja laavussammekin oli pohjakangas, joten emme joutuneet piehtaroimaan mudassa.

Vitsi että oli kiva kisata pitkästä aikaa! Olen kaivannut peruspartiotaitoja, ihan pelkkää osallistumista ja omanikäisille suunnattuja tehtäviä enemmän kuin huomaankaan. Aikuinen ei enää ehkä kuulu partio-ohjelman piiriin, mutta jotain motivoivia omia juttuja mekin tarvitsemme. Kunnia kultaisille sarjoille ja kiitos kivasta kisaseurasta L ja J!

Meanwhile: elämä on pelkkää projektia vaan. Töissä on iso projekti päällä, partiossa Ko-Gi-projekti käynnissä, kotona ikuinen siivous- ja sisustusprojekti. Jonain päivänä ehkä saan jotain valmiiksi ja tunnen itseni taas aikaansaavaksi yksilöksi.

perjantaina, syyskuuta 17, 2010

Lihaa ja kuplia

Wtf, tämä pinkkiin mekkoon pukeutunut nainen on Lady Gaga? Ei voi olla. Tuo mekkohan on melkein vaate ja siinä on helma.

Lady Gagan vaatteet eivät ole vaatteita. Ne ovat muovikuplia, diskopallon palasia tai lihaa. Jos niissä on kangasta, se ei ulotu lantion alapuolelle kuin poikkeustapauksissa. Esimnerkiksi valkoinen epäsymmetrinen mekko oli hauska, ja sitten... pitihän se arvata.

Kun Lady Gaga otti vastaan parhaan debyyttiartistin WMA:n, ulvoin hetkestä otetulle kuvalle vedet silmissä. Jotenkin se tuo mieleeni Carrien... Enkä pääse yli kummitusmekosta. Lisää tuohon paljon mustaa hiusta ja tuloksena on se tyyppi, joka kaikissa japanilaisissa kauhuleffoissa ilmestyy ennen pitkää sanomaan "boo".

Yleensä – pukeutuessaan johonkin muuhunkin kuin korsetteihin, bodyihin tai alusvaatteisiin, jotka on niin nähty jo – Lady Gaga onnistuu haluamassaan. Oli hänellä yllään mitä hyvänsä, se noteerataan. Lady Gagan asut eivät ole vaatteita vaan eräänlaista taidetta, jonka tarkoituksena on herättää hilpeyttä, inhoa, ylipäänsä jotain ajatuksia. Jos katsojien po-po-po-pokerface pitää punaisen maton reunalla, vaate on epäonnistunut.

Erilaiset julkkikset, kuten Brad Pitt & Angelina Jolie, David & Victoria Beckham sekä Tom Cruise & Katie Holmes kasvattavat lapsia, joiden pukeutumista seurataan maailmalla. Myös Lady Gaga tarvitsee tietysti sopivan vastinparin. Ja kappas, hehän ovat kuin kaksi marjaa:


Tomi Putaansuu taitaa tosin olla naimisissa, mutta silti: voi, kuka järkkäisi näille kahdelle treffit? :D

torstaina, heinäkuuta 08, 2010

Kesäfiilis

Kun maa on roudassa, mieli tekee seuraa.
Kun routa on mennyt, mielikin mennä saa.
Silloin sydämen halusta rakastun ja aloitan alusta
ja ympyrä katkeaa alkaakseen uudestaan.


(Eppu Normaali: Lensin matalalla)


Kyllä tästä vielä kunnon kiva kesä tulee. Luonto ainakin tekee parhaansa, ei ole juuri roudasta tietoa näillä säillä. Kesän ekat kanttarellit ja uusi mansikkapaikka on jo bongattu ja jädeseuratarjous on jatkuvasti voimassa, välillä käyn kaupungissakin läkähtymässä. Esmes juuri nyt, sisälämpötila hipoo kolmeakymppiä.

lauantaina, kesäkuuta 19, 2010

Jukoliste

Taas uusi kasvo, ja sama juttu eilen illalla. Ne lähestyvät ystävällisinä, niitä on käsketty juttelemaan meidän jokaisen kanssa. Sitten tulee ahdistavia kysymyksiä, pitäisi kertoa oma tarina taas alusta ja jälleen takerrutaan siihen mikä oli olennaista joulukuussa mutta ei enää. Turhauttaa. Ihan sikana.

Ja melkein jokainen niistä kysyy, käytkö sinä jotain kuvislukiota. Olen imarreltu jos näytän niin nuorelta, mutta lukisivat nyt edes meidän taustatiedot.

keskiviikkona, kesäkuuta 09, 2010

Rikkipoikki

Alan menettää viimeisenkin uskoni tähän maailmaan. Mitä hyödyttää jaksaa yrittää, kun ihmiset ovat mitä ovat. Täälläkin, viimeisessä paikassa, olemme vain tiellä.

Antakaa minulle jakoavain, niin avaan sen viimeisen mutterin minun ja maailman välillä.

torstaina, kesäkuuta 03, 2010

Retriitti

Jotkut ne on syntyneet suorittamaan. Tekemään juttuja satanen lasissa. Toimimaan täydestä sydämestään. Olemaan aina mukana, okei, autan, hoidan, kyllä minä tulen. Sit käy kuin entiselle hamsterille oravanpyörässä. Sitä käyttää kaikki voimansa ennen kuin ehtii kerätä niitä.

Vietän nyt viikon tavallaan henkkoht. retriittiä, hiljennyn ja joogaan ja yritän opetella ottamaan välillä iisimmin. Siirtymään oravanpyörästä katariinanpyörään. Sanomaan ei, okei olen huono siinä. Älkää ihmetelkö jos en vastaa viesteihin asap.

Yritän myös oppia uskomaan, että ehkä mulla on vielä pari askelta nykytilan ja kaupunkimuumioitumisen välissä. Ja ettei mun tartte aina kantaa kaikkea ja kaikkia muita.

torstaina, toukokuuta 20, 2010

Tahatonta romantiikkaa

Olin eilen ystävän kanssa seinällä Tapanilassa ja hauskaa oli. Oma kiipeily oli aika jähmeää, kun pelkäsin että vasen nilkka ottaa damagea. Niinpä vähän jäädyin ja sit otti pannuun. Mutta varmistaa voi aina, vaikka boulderkorkeuden yläpuolella jäätäisikin.

Koska tiesin, että ystävällä oli turvallinen olo, pysäytin häntä negatiiviselta muotoseinältä laskiessani köyden hetkeksi niin, että hän jäi vapaasti keinumaan noin kahteen metriin ja lenteli siellä nauraen. Vapaa keinuminen hallitussa tilassa on melkeinpä maailman parasta, heti yläankkurin koskettamisen jälkeen.

Puoliso kysyi kotona, miten kiipeilyreissu meni ja kerroin.
"Toi on tosi romanttista", puoliso sanoi.
"Kiipeily?"
"Varmistaminen. Se, että pitää köydestä niin, että toisella on niin turvallinen olo, että se uskaltaa hengenvaarallisissakin olosuhteissa ottaa riskejä."

En ole koskaan ajatellutkaan, mutta näkökulma tämäkin, ja on sillä ihan pointti tuossa... Sorry L, mutta aion silti tulla sun kanssa seinälle ensi viikollakin. :) Puoliso ei taida lähteä mun kanssa, kaikesta romantiikasta huolimatta.

keskiviikkona, toukokuuta 19, 2010

Summer!

Näin koivun siitepölyaikaanhan sitä kannattaa toki juoda yrttiteetä, joka sisältää... koivua. Oh crap. Pärsk. Trööt. Niisk.

Muuten: se on ihan kesä! <3 Uskomaton vihreys valtaa maailman. Nokkoset versovat ja kimalaiset lentelevät. Ekat kyyt bongattu Inkoon Kavalahdessa viime viikonloppuna, rantakäärme jo vappuna Kirkkonummella. Viime torstaiaamuna Inkoossa käki kukkui, palokärki päristi, närhi rääkyi, varis raakkui ja sorsa uiskenteli, jos vielä pöllö olisi ollut päiväsaikaan paikalla, olisi koko Ko-Gi-linnusto bongattu kerralla.

Ja muutenkin maailmassa on jo paljon enemmän valoa. :)

lauantaina, toukokuuta 08, 2010

Solmukohta

Elämä (partion ulkopuolellakin) on joskus kuin partiota: täynnä solmuja. Kiire on, mutta blogattakoon silti lyhyesti, jotta tiedätte mun olevan hengissä. :)

maanantaina, huhtikuuta 12, 2010

Toistaiseksi mennään niin kuin Strömsössä

Viikonloppu hujahti siivotessa ja sisustaessa. Kuljimme miehen kanssa käsi kädessä huonekaluliikkeissä ja puhuimme hyllyistä, matoista, kaikista mahdollisista tavoista säilyttää cd-levyjä ja punaisen retrohyllykkömme maalaamisesta. Sinikeltaiseen jättiläiseenkin eksyimme, ja sen uumenissa puoliuupuneina kahvia juodessamme totesin miehelleni: "Tää on niin järkyttävän keski-ikäistä ja keskiluokkaista".
"Ai mikä?"
"Me ollaan sunnuntai-iltapäivänä kahvilla Ikeassa. Yksityisautolla."
Jossain mattomaailmassa hypistelin kirkkaanvihreää kylppärimattoa ja totesin:
"Mä haluan andywarholtyylisen vessan."
No katsotaan nyt vielä. Yleensä haluan kaikkea vartin verran, kunnes keksin jotain uutta.

Kotona sovittelimme Pink Floydin soidessa uusia ristinollahyllyjä alkovimme seinään, aakkostimme cd-kokoelmamme uusiin säilytyslaatikoihin, täytimme lasisia irtokarkkipurkkeja koruilla, haaveilimme Artekin 544-sohvasta, imuroimme, enkä voinut vastustaa kiusausta kokeilla ihan vähän ruutuhyppyä uudella matolla. Tämän aamun avasimme ilahduttamalla naapureitamme ihan lyhyellä iskuporakonesessiolla aamukahdeksalta, ennen töihin lähtöä.

Aamulla hykertelin ilosta, meidän kodin uudesta ilmeestä tulee vielä tosi kiva!

torstaina, huhtikuuta 01, 2010

Jokin ajaa mua

Levi peittyy hernerokkasumuun, näkyvyys on nolla. Näykin hedelmäsalaattia rinnekahvilassa ja Lauri Tähkä laulaa että suudellaan. Ei muuten varmana suudella!

Tiedän, miksi olen miehelleni sopiva, ja hän minulle. Vain kaksi näin mahdotonta toteaa tässä kelissä: eipähän ole hissijonoja! Olisipa hän nyt edelläni laskemassa, ja minä, pieni kypäräkorvainen orava, seuraisin.

sunnuntaina, maaliskuuta 28, 2010

Tunti kynttilänvalossa

Maailma sammutti jälleen valonsa eilen klo 20.30. Tai ainakin melkein koko maailma. Minä tunnelmoin.


Valmiina oli kannullinen koivunlehtiteetä ja leegio kynttilöitä. Kahdeksan kynttilän valossa pystyy piirtämään melkein yhtä hyvin kuin kohdevalaisimenkin. Ja liekit lämmittävät – tuikkuja ei turhaan myydä lämpökynttilän nimellä. Tunnin jälkeen hikoilin T-paidassa, vaikka patteri oli minimillä.


Sotkin käteni pehmeään grafiittiin ja kävin kylppärissä otsalampun valossa. Partiolainen (o)saa. Scouter kan.

Kohta lähden käymään kämpällä, ekaa kertaa talven jälkeen. Ikävä on ollutkin jo kova.

maanantaina, maaliskuuta 22, 2010

Kuin olisi raastimen niellyt

Maailman kaunein talvipäivä...

Talvi? Mistä tämä talvi nyt takaisin tupsahti? Viikon kuljin kevättakissa ja taas piti turvautua duffeliin. Tahdon kevään, Hakaniemenrannan, salmiakkia, kaikkimullehetinyt. Ei silti etteikö viime viikolla ollut viileitä hetkiä. Nielinkö viikonloppuna juustoraastimen vai onko jokin viluvirus tulossa vierailulle? Nuhanpoikanen tuntuu väijyvän miltei kulman takana.

Kevät saa minut runolliseksi. Ei tarvitse kuin vilkaista auringonvalon perspektiiviä puissa tähän vuodenaikaan ja järkeni valuu samantien ulos korvista. Anttilana (en sentään Sirkka-Liisana) ampaisen ylös vuoteestani ja tanssin pitkin Töölön katuja – kunnes aina tajuan ohikulkijoiden nauravan, minulle, vaikken järin yöpaidassani luojan kiitos olekaan. Odotan sitruunaperhosia, sinivuokkoja talven jäljiltä ruskean ruohikon seassa, kevääseen herääviä lumikelloja Hietaniemenkadun etupihoilla, pieniä pääsiäisnoitia, kevätpörriäismyyjiä ja sitä päivää, kun feissarit ja jäätelökioskit taas ilmestyvät kadunkulmiin. Odotan sitä aikaa, kun Hesperian puistossa taas kukkivat hevoskastanjat ja koko puisto on kuin valkoinen vaahtokarkkimeri.

Toistanko jo itseäni? Kärsivällisyyttä. Tämän kaupungin kevät ei koskaan kestä kauan.

maanantaina, maaliskuuta 15, 2010

Ilmalennon jälkeen

Laskeminen se on sitten kivaa. Laskemisen jälkeen ei ole aina ihan yhtä kivaa. Tänään pää ei käänny, on ehkä ihan pikkuisen aivotärähdyksen oireita, peba on vähän niin kuin sinimusta ja lantion tienoilla tuntuu nauraessa ja yskähtäessä osapuilleen siltä kuin olisin juuri synnyttänyt. Ja kuitenkin vaihdoin laudan takaisin suksiin siinä vaiheessa kun olin laskeutunut komean ilmalennon jälkeen sulavasti otsalleni. Onneksi oli kypärä. Ajatella, että 14 vuotta sitten tein tällaista ja enemmänkin ilman kypärää.

Pienistä vammoista, lihasrelaksanteista, särkylääkkeistä ja irvistellen otetuista askelista huolimatta mieli halajaa tänäänkin takaisin mäkeen. Kevätaurinkoa, pisamia, puhdasta carvingia yhdessä puolison kanssa kilpaa. Ah mikä yhdessäolon muoto. Tai ruskettumista hitaasti nousevassa ankkurissa kivan kaverin kanssa nauraen, sekin kelpaa. Miksi muuten Suomessa hissit ovat aina niin hitaita?

Vaikka tästä niskakivusta ja päänsärystä voisin kyllä luopua. Ehkä huomenna olo on parempi.

torstaina, maaliskuuta 11, 2010

Joka vuosi tähän aikaan

Joka vuosi tähän aikaan rakastun.

Aamuisin tuntuu välillä siltä, että kohta on enemmän kevät kuin Liisa Akimoffin laulussa. Lumen alta hiljalleen paljastuvan asfaltin ja eau de tienvarren tuoksuinen hamekevät, korkokenkäkevät, partioretkikevät, aurinkokevät. Haluan kämpälle sellaisena viikonloppuna jolloin ruoho on vielä ruskeaa, kevään ensimmäiset sitruunaperhoset lentelevät uteliaina ja jossain ojan penkalla kukkii leskenlehti. Ja kaikkialla näkyy kuuluu tuoksuu metsä! Linnunlauluinen, kevättuulessa suhiseva, kevääseen heräilevä metsä.

Aamuisin tekee mieli verhoutua kevyeen kevättakkiin villakangastakin sijaan, sujauttaa jalkaan pienet kauniit korkkarit huomattavasti käytännöllisempien kumisaappaiden sijaan. Aamuisin sitä tekee mieli karata omasta elämästään ja kirmata työpaikan sijaan merenrantakalliolle kuvaamaan kevättä, kuuntelemaan jäätä.

Haaveilen vappuretkestä vartioni kanssa kämpälle. Simaa, herkkuja, pausseja ja maailman parhaiden tarpojien seuraa, sekä joku kiva johtajakaveri tai parikin mukana. Hakkaisi kyllä Espan tai Ullanlinnanmäen tungoksen 6–0.

perjantaina, maaliskuuta 05, 2010

Se on selkeästi perjantai.

Jotkut ihmiset elävät tunteillaan, ja minua vähän väsyttää, koska en jaksaisi koko ajan räiskähdellä johonkin suuntaan. Spontaani, ekstrovertti, intuitiivinen, mutu. Haluaisin olla orava, ja toisaalta taas en, koska oravalla on tapana kerätä liikaa käpyjä. Niin minullakin, pestikäpyjä nyt ainakin (ks. kohta 1.11.). Ehkä rupeankin suloiseksi pieneksi siiliksi. Piikit pitävät pestaajat loitolla, ja ne voi kuitenkin pehmustaa superlonilla silloin kun haluaa halauksen.

Tässä tekstissä oli jokin pointti kun aloitin sen, mutta taisin jo unohtaa. Se on selkeästi perjantai. Aurinko paistaa ja pakkasta on taas, aivan ihana ajokeli kun töiden jälkeen suuntaan Nurmijärvelle suorittamaan kiljavaliljaa.

Sitä ennen pitäisi vain kirjoittaa tiedoston verran tajunnanvirtaa puhtaaksi ja hoitaa muutkin työpöydälle pinoutuneet hommat. Anyone?

maanantaina, maaliskuuta 01, 2010

Sanoja

Juon kuumaa karpalomehua ja kirjoitan surusta, tunteista joita on liian pelottavaa päästää ulos muulla tavalla. Sureminen osoittaa, että välittää, ja välittäminen mahdollistaa sen, että sitä voi joko satuttaa muita tai tulla satutetuksi. Olisiko hiukkasen helpompaa olla tunteeton robotti, peltimies ilman sydäntä, kysyn vaan.

Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.

Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.

perjantaina, helmikuuta 26, 2010

Kyllähän te sen tiedätte

Rakastan ystäviäni, hyviä kavereita ja hengailua. Tarvitsen tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi lojua tuntikausia matolla, sohvalla tai patjakasassa lörpöttelemässä. Haluan hehkuttaa jollekin silloin kun olen haljeta onnesta, avautua jos angsti valtaa mielen tai tilittää silloin kun tympäisee tai pahimmillaan kaikki tuntuu karmealta – ja vastavuoroisesti oma olkapääni on toki myös tarjolla tukea kaipaaville kavereille.

Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.

Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.

Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.

Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?

lauantaina, helmikuuta 20, 2010

Kirjoituksia

Monesti tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa enemmän, enkä nyt tarkoita sellaista työkirjoittamista, jota teen koko ajan, vaan ihan oikeaa kirjoittamista. Ajatuksia, tunteita, proosaa paperille, tiedättehän.

Jotenkin tuntuu usein niin vaikealta saada sanoja paperille. Tuntuu siltä, että kaikki kirjoittamista vaativat ajatukset ovat loppujen lopuksi yksityisiä, sellaisia joita ei halua jakaa, ja niiden paperille saattaminen voisi johtaa siihen, että joku muu saa ne vahingossa tai tahallaan käsiinsä ja lukee. Siksi en useimmiten uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista. Se on järjetöntä, koska usein päässä vimmatusti pyörivästä ajatuksesta pääsee helpommin eroon suoltamalla sen ulos, paperille, ja sitten voi keskittyä taas muuhun elämään.

Lähetin tänä vuonna taas ystävänpäiväkortit, joihin sepitin pääasiassa jokaiselle ikioman runon. Istuin alas korttipinkka käsissäni, aloin kirjoittaa ja koristelin kunkin kortin sitten siinä olevan runon mukaiseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sellaista pitäisi tehdä useamminkin.

Tänään puolison kaverin häihin, ihanaa! Luvattu lumimyrsky näyttää viipyvän jossain, saletisti se tulee juuri silloin kun tarvomme näteissä vaatteissa ja hentoisissa kengissä juhlista kotiin. Nätti mekko ja vaelluskengät ei kuitenkaan ole vaatetussuunnitelmaani kuuluva yhdistelmä, joten pääsen varmaan taas ajamaan taksia takapenkiltä käsin.

torstaina, helmikuuta 18, 2010

Vähän vajaa 30

"Tiedätkös, tuota sanotaan kolmenkympin kriisiksi", kolmekymppinen kaverini sanoi eilen kuunneltuaan laveaa vuodatustani ties mistä aiheesta jälleen kerran. Pysähdyin ja hätkähdin. Totta kai se on, kun omissa ja kaverien puheissa alkaa vilistä toistuvasti perheen, asuntolainan ja purjeveneen kaltaisia sanoja ja olutravintolaan sovitussa alumnitapaamisessa syntyy spontaani vihkisormusvertailu, kolmenkympin kriisi on kohta ovella. Ikuisen lapsen on vaikea sopeutua elämään kaksoiselämää töölöläisenä juristinrouvana ja virkamiehenä, ja silti sitä kai pitäisi.

"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.

Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria ja mureita naiiveja, eikä rekan lavalla uhrattu ajatustakaan kirjoituksille tai pääsykokeille.

Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D

torstaina, tammikuuta 28, 2010

Oon voimissain


Aurinkopuuteri on parhaimmillaan silloin kun puuteri peittää vuoria ja aurinko taivasta. 8 päivää näissä maisemissa teki terää, sain energiaa ja pääsen vihdoin palaamaan ensi viikon alusta töihin!

Lech oli yhtä ihana kuin ennenkin. Kaipaan takaisin jo nyt. Onneksi Suomessakin voi nyt nauttia pakkasesta ja tanssahdella lumessa kidetähtösten keskellä.

torstaina, tammikuuta 07, 2010

Toipumisen seuraava aste

En olisi uskonut sanovani tätä, mutta mulla on melkein ikävä sitä ahdistusta. Se on alkanut väistyä, ja lääkärit löysivät sen alta kaikessa hiljaisuudessa piileskelleen masennuksen. Parantumista tämäkin, kai, kun kahden taudin sijaan hoidettavia on enää yksi, mutta paremmalta ne ylikierrokset sentään ehkä tuntuivat kuin tämä yhtäkkinen kaiken ylivoimaisuus.

Liekö järkevää toimia vartionjohtajana ja lippukunnanjohtajana, kun jo sanojen "vartio", "kokous" ja "lippukunta" ääneen lausuminen saa väsyneen itkemään. Toisaalta myös hyvät hetket ja pienet ilonaiheet ovat sitäkin suurempia kohdalle osuessaan.