Punkku-tunnelmissa

Syksyn paras partiotaitokisa on taas täällä. Ja kuten aina kisaan lähtiessä, olen ihan fiiliksissä – ja samalla pohdin, mikä saa minut aina lähtemään märkään metsään hirvikärpästen keskelle tekemään kätevyystehtäviä ja muistelemaan morse-aakkosia. Voi, kunpa viikonloppuna ei sataisi.

Viime vuonna tuli vettä oikein urakalla. Keräsimme maastosta reitin varrelta kanttarelleja ja herkkutatteja Lauran termariin illallista varten, leikimme kumman kaa -leikkiä ja nauroimme välillä katketaksemme. Kun veistelin sateisella yörastilla keskellä savipeltoa puukolla keitettyjä perunoita pariisinperunoiksi, hengitys märässä, viilenevässä syysillassa höyryten, en tohtinut ajatella kotisohvaa. Eväsrusinat ja minttusuklaarakeet muuttuivat tahmaisiksi kosteissa pakkauksissaan. Mutta aikuisena kisaaminen on mukavampaa kuin nuorempana. Sitä tajuaa ottaa mukaan untuvamakuupussin, tarpeeksi ruokaa ja lämmintä vaatetta, reitti on sopivan pituinen eikä kultainen sarja ylitä vesistöjä.

Voi, kunpa viikonloppuna vain ei sataisi.

Piristävä Punkku

Punkku oli ja meni viime viikonloppuna. Veistäessäni yörastilla kaatosateessa keitetyistä potuista puukolla pariisinperunoita mielessä käväisi, mikä ihme minua tänne taas muka veti. Mutta goretex-asu ja vaelluskengät pitivät kropan kuivana ja lämpimänä, suklaa ja seura mielen hyvänä, untuvapussi ja korvatulpat pelastivat yöunet edes osittain ja laavussammekin oli pohjakangas, joten emme joutuneet piehtaroimaan mudassa.

Vitsi että oli kiva kisata pitkästä aikaa! Olen kaivannut peruspartiotaitoja, ihan pelkkää osallistumista ja omanikäisille suunnattuja tehtäviä enemmän kuin huomaankaan. Aikuinen ei enää ehkä kuulu partio-ohjelman piiriin, mutta jotain motivoivia omia juttuja mekin tarvitsemme. Kunnia kultaisille sarjoille ja kiitos kivasta kisaseurasta L ja J!

Meanwhile: elämä on pelkkää projektia vaan. Töissä on iso projekti päällä, partiossa Ko-Gi-projekti käynnissä, kotona ikuinen siivous- ja sisustusprojekti. Jonain päivänä ehkä saan jotain valmiiksi ja tunnen itseni taas aikaansaavaksi yksilöksi.

Joka vuosi tähän aikaan

Joka vuosi tähän aikaan rakastun.

Aamuisin tuntuu välillä siltä, että kohta on enemmän kevät kuin Liisa Akimoffin laulussa. Lumen alta hiljalleen paljastuvan asfaltin ja eau de tienvarren tuoksuinen hamekevät, korkokenkäkevät, partioretkikevät, aurinkokevät. Haluan kämpälle sellaisena viikonloppuna jolloin ruoho on vielä ruskeaa, kevään ensimmäiset sitruunaperhoset lentelevät uteliaina ja jossain ojan penkalla kukkii leskenlehti. Ja kaikkialla näkyy kuuluu tuoksuu metsä! Linnunlauluinen, kevättuulessa suhiseva, kevääseen heräilevä metsä.

Aamuisin tekee mieli verhoutua kevyeen kevättakkiin villakangastakin sijaan, sujauttaa jalkaan pienet kauniit korkkarit huomattavasti käytännöllisempien kumisaappaiden sijaan. Aamuisin sitä tekee mieli karata omasta elämästään ja kirmata työpaikan sijaan merenrantakalliolle kuvaamaan kevättä, kuuntelemaan jäätä.

Haaveilen vappuretkestä vartioni kanssa kämpälle. Simaa, herkkuja, pausseja ja maailman parhaiden tarpojien seuraa, sekä joku kiva johtajakaveri tai parikin mukana. Hakkaisi kyllä Espan tai Ullanlinnanmäen tungoksen 6–0.

Jos metsään haluat mennä nyt

Minä kaipaan alituisesti metsään. Kaipaan mörskärin valoon, pakkasen kovettamalle sammalelle, joka rasahtelee jalan alla aamuisin kun avaan lämpimän untuvapussini laverilla, hiivin hiljaa ulos partiokämpästä ja livistän lenkille muiden vielä nukkuessa.



Olen ollut nyt kaupungissa yhtäjaksoisesti viikon. Rakastan tätä kaupunkia, mutta välillä on pakko päästä metsän keskelle. Niin minä nuuhkin keittiössäni kuivuvien suppilovahveroiden tuoksua ja retkivillapaitaani tarttunutta savun aromia ja kaipaan hetkittäin takaisin kämpälle takkatulen loimuun, kertomaan iltasatua laverilla loikoileville vartiolaisille, taistelemaan vaikeasti sytytettävän vesipadan kanssa aamuisin (vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kannustanut puristiseen hifistelyyn mahdollisimman vähin ja luonnosta löytyvin sytykkein...).

En hevillä luopuisi kaupunkiasunnostani, jonka ulkopuolella ratikat kolisevat. Mutta kaupunkiin pätee sama kuin metsäänkin: molemmissa on hyvä olla, kun vain tietää joskus pääsevänsä toiseen ympäristöön.

Anna tunturin selvittää

Tässä kesässä on ollut jotain samaa kuin kymmenen vuoden takaisessa kesässä 1999. Se oli tuhansien pienten onnellisten hetkien sävyttämä loputtoman itsensä etsimisen kesä, joka lopulta kului ohi melkein huomaamatta. Saatan olla kymmenen vuotta vanhempi, rauhallisempi ja kärsivällisempi, mutta etsin itseäni edelleen, nykyään jo tietäen etten koskaan tulekaan täysin valmiiksi. Ja kesät ne vain kuluvat yhtä nopeasti.


Tänä kesänä vietin puolet lomastani kulkien tunturissa, jonne aina kaipaan, joskus lähes fyysistä kipua tuntien. Kun polku nousee koivikon keskeltä paljakkaan ja tuuli iskee kasvoihin, mielenrauha on suurimmillaan. Minä kunnioitan tunturia, ympäröivää luontoa jolta saan voimaa. Kun ympärilläni on tarpeeksi tilaa – tunturiylänköä, hiekkadyyniä, avomerta, ulappaa – ja tunnen tuulen ihollani, olen vapaa ja rauhallinen.


Kaunis kannas johdattelee Gappojohkan varren kivisestä kuumaisemasta rehevään, vihreään, alavaan laaksoon, jota Moskun, Pältsanin ja Juoksavátnjunnin profiilit hallitsevat. Välillä horisontissa pilkistää Paraksen pyramidimainen huippu. Juoksavátnjunnin alarinteiden vaivaispajukossa kulkiessa tuntuu kuin olisi tropiikissa. Pajukko on tiheää ja kohoaa melkein kasvojeni tasalle, maa sen juuressa on märkää ja soista. Ja Pältsan, kaksitorninen jättiläinen, on läsnä ja valvoo.


Nousemme ylemmäs tunturiin nauttimaan hääpäivälounasta. Sää on ihanan aurinkoinen ja lämmin – paitsi silloin kun syömme. Silloin Isdalenin suunnasta nousee voimakas ja kylmä tuuli, joka pureutuu luihin ja ytimiin ja uhkaa lennättää ruoan lusikasta huitsin nevadaan ennen kuin sen ehtii saada suuhunsa. Kun ruoka on syöty, rauhoittuu tuulikin. Ehkä tunturi toivoi osaa ateriastamme?

Pältsastuganin tupaisäntä saattaa olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä. 30 vuoden ajan hän on lumettomana aikana, keväästä syyskuun puoliväliin, elänyt elämää paikassa jossa ei ole mitään väliä kellonajoilla, aikavyöhykkeillä, tuskin päivämäärilläkään. Pältsan valvoo hänen untaan öisin, toivottaa hyvää huomenta aamuisin, aina uudella tavoin yhtä kauniina. Nuo vuodet ovat lyöneet häneen leimansa, hänen puhetapansa on kilpikonnamainen eikä häntä luultavasti pysty järkyttämään mikään.
"Tuossa kilometrin päässä on vesiputous", hän sanoo ja me mieheni kanssa teemme iltakävelyn Kummaenon varteen tietämättä oikein mitä odottaa. Ajattelen jotain ehkä Pitsuskönkään kaltaista tai pienempää, edes lähestyvä jylinä ei saa meitä varautumaan siihen mitä kohta näemme.


Putous on 22 metriä korkea ja leveä kuin mikä. Matalan vedenkin aikaan se tekee vaikutuksen ja sen lennättämät pärskeet lentävät suihkuna kauas. Sattuapa paikalle joskus tulva-aikaan!

Kun jätämme yön aikana lumipeitteen ylleen saaneen Pältsanin laaksoineen taaksemme ja nousemme taas ylös tunturiin suunnaten kohti Suomen rajaa, koen jälleen yhden niistä hetkistä jolloin tahtoisin pysäyttää ajan ja jäädä laakson liepeille keittelemään kaakaota. Hillat ja variksenmarjat ovat kypsiä ja ruska tulossa, öisin on jo pakkasta. Tuntuu turhauttavalta palata askel askeleelta kohti sivistystä ja pääkaupungin kiireitä.
"En viihtyisi täällä kaamoksessa", muistutan itselleni, mutta kuka miettii kaamoksia kun nyt on vielä kesä, tai kesäloma ainakin. Mutta vielä emme poistu tunturista, vaan jäämme Kuohkimajärvelle yöksi ja poimimme kolmen valtakunnan rajapyykin maisemista iltapalaksi mukillisen makeita mustikoita.

Paluumatkalla kohti Kilpisjärveä jätämme rinkat varvikkoon odottamaan noustaksemme Pikku-Mallan huipulle. Huippu tulee vastaan paljon nopeammin kuin kymmenvuotiaana, jolloin nousin sinne ensimmäisen kerran. Pingon eteenpäin nopeammin saadakseni edes hiukan välimatkaa perässä tulevaan puolisoon, tämä on minulle niitä paikkoja joissa on saatava olla yksin. Kun rinne lakkaa nousemasta ja huipulla vapaasti temmeltävä tuuli lyö vasten kasvoja, haluaisin levittää käsivarteni selälleen ja pyöriä ympäri.


Saana seisoo Norjan maantien reunassa, huippu pilvien keskelle kätkeytyneenä. Se on kuin vanha ja arvaamaton ystävä, josta ei ikinä tiedä millä tuulella se on. Se saattaa toivottaa kulkijan tervetulleeksi, mutta ei päästä helpolla. Rinne on jyrkkä ja kivinen, sumussa näkee eteenpäin ehkä metrin verran ja tuttu tuuli puhaltaa voimakkaasti järveltä päin.


"Minä lupasin tulla taas takaisin", tervehdin Kilpisjärven jättiläistä, silitän kalliota kämmenelläni ja muotoilen mieheni kanssa irtokivistä huipulle sydämen. On kuin tunturi pitäisi siitä, sillä tuuli tyyntyy hetkeksi ja pari auringonsädettäkin pilkahtaa yllemme sumun seasta. Pilvi huipun päällä ei kuitenkaan väisty, lisää kulkijoita on tulossa alhaalta.

Ja kun odotan retkeilykeskuksen pihassa Rovaniemelle suuntaavan bussin lähtöä, kuiskaan Saanalle vieressäni jälleen kerran:
"Minä tulen taas takaisin."

Seitsemisessä

Olen lapsesta asti ollut hulluna pohjoiseen. Niinpä myös vaellusreissut tuppaavat kohdistumaan aina Lappiin, Lappiin, Lappiin. Myönnän myös suhtautuneeni eteläisiin kansallispuistoihin hivenen epäluuloisesti: asutus tunkee lähelle ja alueet ovat niin pieniä, ettei erämaasta juuri voida puhua.

No, ehkei erämaasta, mutta kansallispuistoja ne silti ovat, esimerkiksi Seitseminen. Ja hienoa kansallispuistoa onkin. Katsokaa vaikka itse.


Vietin pidennetyn viikonlopun nelipäiväisellä vaelluksella Seitsemisessä lippukuntamme tarpojien kanssa. Sääksi oli luvattu jopa myrskyä, mutta lopulta selvisimme yhden päivän sateella, parilla puolipilvisellä ja yhdellä aurinkoisella päivällä. Öisin oli kylmä, laavussa sai pukea villapaidan jos toisenkin ylleen ennen makuupussiin kömpimistä.


Metsä oli täynnä paikoin puolilahojakin pitkospuita sekä vuoron perään kaunista harjumaastoa ja sammaleista rämettä, jossa voi hyvin kuvitella peikkojen tai virvatulien tanssivan kesäöinä. Multiharjun aarniometsästä löytyi vanhoja viisaita aihkeja, joita halaamaan saattoi mahtua kolme tai neljäkin vaeltajaa yhtä aikaa.

Liikuimme reittiä luontokeskus – Koverolampi – Multiharju – Jauli – Kirkas-Soljanen – Liesijoki – Haukilampi – luontokeskus ja päätimme vaelluksen Seitsemisen Portin rantasaunalle, joka tarjosi tervetulleet löylyt. Yhteensä matkaa kertyi noin 30 km. Matkasta jäi iloinen mieli. Ensiapupakkaukset tulivat takaisin yhtä täysinä kuin lähtiessäkin ja paluujunassa istui joukko tyytyväisiä vaeltajia.


Mistä johtuukin, että nokipannukahvi maistuu aina vain niin paljon paremmalta kuin tavallinen sumppi ja palanen taloussuklaata kupposen kera tuntuu jopa ylelliseltä? Hernekeitto ja ruisleipä sulatejuustolla ovat niin ikään ylivoimaisia herkkuja. Tällä vaelluksella tosin maistelimme viimeisenä iltana jopa suklaamousseeta, valmisjauheesta saa näemmä varsin hyvää sellaista jos vain jaksaa kärsivällisesti vatkata.


Totesin jälleen, että kun tunnen rinkan painon selässäni ja kuulen putkien nitinän sekä toisinaan hiljaisen helinän jonkin säätöremmin kilahtaessa kehikkoa vasten, järkevä virkamiesminäni valuu samantien korvieni välistä ulos ja muutun nuuskamuikkuseksi. On mukavaa asua kaupungissa, mutta joskus sitä tarvitsee metsäretkiä. Metsähetkiä ja telttoja, joiden väri on juuri sitä kesänvihreää, mikä panee uskomaan että ulkona paistaa aurinko (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu).

Lähtisinkö uudelleen Lappia etelämmäksi kansallispuistoon? Varmasti. Seitseminen oli hieno, paljon hienompi kuin uskalsin edes odottaa. Vain tunturit puuttuivat, mutta niiden tilalla oli taianomainen metsä.

Aijai ja voijoi

Ihana viikonloppu sai nolon lopun, kun oikeaan sääreen iski mikä lie penikkatauti siten, että se on kauhean kipeä eikä nilkkaa saa suoraksi ilman irvistystä. Juu, onhan se ollut vähän kipeä jo Berliinistä asti ja kuka käski panna lauantaina vähän liian isot kumisaappaat jalkaan ja mennä sienimetsään kipuamaan jyrkkiä ylämäkiä umpipusikossa ja upottavassa sammalikossa.

Mutta löysinpäs valtavan kasan karva- ja leppärouskuja sekä muutaman tatin, pari kanttarellia ja syksyn ekat suppilovahverot. Hyviä olivat. Huomenna teen varmaan vielä sienipiirakkaa lopuista rouskuista.

Nyt hukutan kivun ja säryn aiheuttamaa mielipahaa syömällä tummaa suklaata (oikeastaan tahtoisin Helsingin Jäätelötehtaan suklaajäätelöä, mutta sitä ei ole nyt saatavilla) ja polttamalla tuikkukynttilöitä kesällä kirpparilta löytämässäni messinkisessä kynttiläkipossa, jossa on yltympäriinsä pieniä sydämen muotoisia reikiä. En ole koskaan ennen ostanut mitään noin ihanaa 30 sentillä.

Veri vetää eteenpäin

Välillä sisäinen nuuskamuikkuseni saa vallan arkiminästäni, jolloin haluaisin vain pakata rinkkani ja matkata kaikessa rauhassa kohti päämäärää, joka selviää vasta matkan varrella. Tai suunnata suoraan asemalle ja hypätä pohjoisen junaan. Taisin saada jo kymmenvuotiaana parantumattoman vaelluskuumetartunnan, joka saa kaipaamaan rinkan painoa hartioilla, sinolin tuoksua trangiassa, varvikon keskellä nautittua kuumaa variksenmarjamehua, joka lämmittää tihkusateessakin niin suloisesti. Tahdon tarpoa yrjökokkona joutsenrimpien keskellä, seistä tuulisella tunturilla ja ennen kaikkea herätä turvallisen vihreässä teltassa keskellä paljakkaa, joka minulle on yksi kauneimmista sielunmaisemista.

Varoitus: jos joku muukin kärsii parantumattomasta vaelluskärpäsen puremasta, niin Retkiremmin kuvagalleriaa Käsivarren maisemista ruska-aikaan ei ainakaan kannata selata. Etenkin tietyt kuvat siellä saattavat aiheuttaa sietämätöntä vaellusjalan vipatusta.

Vaelluskuume

Olen (onnekkaasti!) välttynyt ainakin toistaiseksi tähän vuodenaikaan jyllääviltä taudeilta -- influenssalta, oksutaudeilta, jopa tavalliselta flunssaltakin. Sen sijaan minua vaivaa pahimmanlaatuinen vaelluskuume. Koko ajan tekisi mieli pakata rinkka, hypätä pohjoiseen menevään junaan ja vaellella viikko tai pari erämaan rauhassa. Paitsi että talvivaellukset eivät ole minun juttuni: kävelen mieluummin kuin hiihdän ja tykkään kontata katselemassa erilaisia kasveja, jotka nyt ovat lumen alla.

Mutta ah, kesä. Silloin voi ehkä taas suunnata Saanan rinteelle konttaamaan tuiki harvinaisen pahta-ailakin perässä. Jos olisin biologi, keksisin varmaan miljoona syytä päästä juuri Kilpisjärven tutkimusasemalle mahdollisimman pitkäksi aikaa.

Vielä kun sais puolisoon tartutettua vaelluskärpäsen pureman.