Perinteitä (jatkoa edelliseen)

(Jatkoa edelliseen, pahoittelen, että tämä pitää tehdä näin, mutta blogger kaatuu aina julkaisunappia painettaessa jos viesti on sen mielestä liian pitkä.)

Riviopiskelijan kannalta puuduttavinta lienee ansiomerkkien jako, joka sekin vie ohjelma-osuudelle varatusta ajasta kohtalaisen siivun. Aktiiveille ansiomerkkien myöntäminen ja jakaminen on tietysti hyvä kannustin, mutta riviopiskelijaa se tuskin kiinnostaa. Riviopiskelija ei tyypillisesti tunne ihmisiä tai näiden ansioita ja ansiomerkkien jako vaikuttaakin tällöin helposti sisäpiirin selkääntaputtelulta -- mikä puolestaan etäännyttää ylioppilaskuntaa vuosijuhliin eksyneestä riviopiskelijasta entisestään. (Yksi HYY:n ongelmista riviopiskelijoiden keskuudessa on tunnetusti se, ettei kovin moni tunnu oikein kokevan sitä omakseen.) Juhlan hienouden (pöydästä buffettiin siirtymisen tms.) vähentämisen sijaan voitaisiinkin ehkä seuraavana keinona miettiä ohjelma-osuuden supistamista tai tiivistämistä. Tänä vuonna kokeiltu kevätjuhlamalli ei rehellisesti sanottuna kuulosta kovinkaan houkuttelevalta seurata.

En tarkoita millään sanomallani kritisoida vuosijuhla- tai ohjelmanjärjestäjien tai muidenkaan tahojen toimintaa tai haukkua HYY:n tämänvuotisia vuosijuhlia huonoiksi (enkä voisikaan, koska en ollut itse paikalla). Vanha vuosijuhlafriikki ei vain voi olla pistämättä nenäänsä asiaan, joka edes jotenkin sivuaa iltapuvuissa säihkymistä. Joka tapauksessa hyvät bileet ovat aina iloinen asia ja varmasti juhlakansa oli tänäkin vuonna tyytyväistä.

Perinteitä

Viikonlopun jälkeen on kuultu kiihkeitä raportteja HYY:n vuosijuhlasta (puskaradion lisäksi jotain materiaalia on myös HYALin blogissa, asialla jälleen Jouni näppäimistöineen). Puoliso oli siellä ja pyysi minuakin mukaan. En mennyt, päällimmäisenä syynä ensi torstaina häämöttävä oikeussosiologian tentti, johon pitäisi lukea arviolta vielä kuutisensataa sivua. Muitakin syitä oli, osa ehkä hiukan nolojakin. No, avaudun niistä silti.

1) Iltapuku (tai sen puute). Joko kaikki kolme iltapukuani ovat kutistuneet vaatehuoneen pimennossa tai sitten minä olen kasvanut kevään jälkeen. Joka tapauksessa hengittäminen on mahdotonta jokaisessa iltapuvussani -- tai muuten jokin sauma repeää tai tissit tulevat auttamatta kaula-aukosta ulos. En millään jaksaisi investoida muutamaa hunttia uuteen iltapukuun juuri nyt. Mieluummin treenaan vartaloni ennalleen.

2) Illallisen muuttaminen buffet-muotoiseksi. Rakastan vuosijuhlia, siis ihan oikeasti. Mielestäni vuosijuhlaan kuitenkin kuuluu olennaisesti se vaihe, että istutaan pöydässä ja ruoka tarjoillaan kauniisti laitettuina annoksina ja syödään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan istualtaan. Kankainen lautasliina sylissä, javisst. Maksan mieluummin 60 euroa siitä, että ruoka on lämmintä, kauniisti annosteltua ja tarjoillaan pöytiin kuin 30 euroa siitä, että se noudetaan jostain itse ja syödään hätäisesti seisaaltaan siellä, mistä kukin sattuu paikan löytämään.

3) Ohjelma. HYY:n vuosijuhlia on aiempina vuosina kritisoitu paljon juuri tästä seikasta. Ohjelmaa on joko liikaa tai yksittäiset esitykset ovat liian pitkiä. Tänä vuonna kuulin yksin juhlapuhujan puhuneen 45 minuuttia, mikä olisi ehdottomasti liikaa pöytäjuhlassakin. Voin vain kuvitella miltä sameasilmäisestä yleisöstä on tuntunut puolen tunnin jälkeen. Kuultuani, että ohjelmaputki kesti yhteensä noin 2,5 tuntia -- joka siis istuttiin paikallaan yhteen pötköön tarjoiluitta, sillä ruokaa tarjoiltiin vasta ohjelmaosuuden jälkeen -- en katunut lainkaan päätöstäni jäädä kotiin. (jatkuu seuraavassa...)

Nostalgiaa

Siulan pulinapalstalla on käynnissä mielenkiintoinen keskustelu elämän ääniraidasta ja metallimusiikista. Nyt kehiin on vedetty teini-iän finninaama-ajat ja musiikki, jota silloin soitettiin. Voi apua. Mulla oli johonkin aikaan vihreä tukka, käytin paljon hameita ja villasukkia, pidin hiihtämisestä, inhosin luistelua ja kuuntelin paljon mm. Shirellesiä ja Beatlesia. Koulussa taisin olla se, joka sepitteli viisuja opettajista, asuntolanvalvojista ja ärsyttävästi käyttäytyneistä pojista ja opetti niitä muille tytöille. Yhdellä (epäystävällisellä ja inhottavalla) asuntolanvalvojalla oli muistaakseni tolkuttoman kireä villapaita ja kuusi vatsamakkaraa, joista tehtiin ikimuistoisia balladeja.

Yhdestä pojasta -- joka siis kuksi ensin kaveriani, jätti sen, sitten kuksi toista kaveriani ja taas lateli samaa lorua, "musta tuntuu, että sä oot mulle liian tärkee ystävänä, tää ei oikein toimi" -- teimme laulun, jossa kerrottiin, mitä se tekee iltaisin komerossa. (Tämä asia oli luonnollisesti koko koulun tiedossa, kiitos tämän pojan kämppäkaverin.)

Nyt jos joku kysyy, että mikä ihmeen asuntolanvalvoja ja mikä kämppäkaveri, niin valaistakoon, että olen ollut sisäoppilaitoksessa. Ehkä tämän vuoksi mulla on yläasteelta pääosin hyviä muistoja. Koulussani nimittäin oppilaat olivat vähintään 5 vrk viikossa yhdessä 24 h/vrk (viikonloppuisin mentiin yleensä käymään kotona) ja muodostivat siten kiinteän yhteisön. Toisten oppilaiden kiusaamisen sijaan siellä pidettiin puolia asuntolanvalvojia vastaan ("ei, vaatekaapissani ei edelleenkään ole huumeita eikä sinulla käsittääkseni ole kotietsintälupaa, jonka turvin voisit laillisesti penkoa kamojani").

Voih, yläasteajat. Vaikka elämä olikin paikoin angstista ("voih, X on niii-iiin ihana, mä en KESTÄ jos se alkaakin oleen jonkun toisen kaa"), niin silloin ei ainakaan tarvinnut tehdä tätä *"%&#'^@£!!!:n gradua. Huokaus. Kai tästä on pakko palata takaisin oikeuskielen pariin. (Yhdellä tytöllä täällä kirjastossa on muuten sellainen sikahieno Acer Ferrari -kannettava. Siis ihan tosi, humanistilla.) Mutta tunnin päästä lähden kyllä kotiin ja tarjoilen itselleni lasin italialaista luomupunkkua.

Hauskaa perjantai-iltaa itse kullekin. :)

Mun elämä, milloin siitä tuli näin kiireistä?

Yritin löytää kalenteristani aikaa illalliselle avokin kanssa. Tulos: ei tästä illallista tullutkaan, mutta lounastamme huomenna. Illat vinkuvat ja paukkuvat menojen ja kokousten alla ja tenttikin lähestyy pelottavasti. Ai kaverien näkeminen? Onnistuu, jos ne tulevat samoihin kokouksiin tai töihin työpaikalleni. Tai kirjastoon silloin harvoin kun ehdin sinne itsekään. Iltaisin (työpäivän ja kokousten jälkeen) olen yleensä vähintäänkin puolikuollut. Miksi teen tätä? Vastaus on yksinkertainen: tykkään siitä.

Järjestötoiminta on ihanaa. Jopa rakkaat, rakkaat byrokratian rattaat kuulostavat sen yhteydessä sulosoinnuilta. Tapahtumien järjestäminen ja siinä onnistuminen on ihanaa. Jopa kaljan kantamisesta löytyy hyviä puolia -- siinä kasvavat tietysti lihakset. Ja järjestötoiminnassa oppii kaikkea sellaista, mikä voi olla tarpeen työelämässä, esimerkiksi toimimaan yhdessä ihmisten kanssa.

Tulkaa hyvät ihmiset Siulan syyskokoukseen ensi maanantaina. Luvassa on kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa, mm. ensi vuoden hallituksen valinta. Ja tietysti hyvää pullaa. :)

Mummos on (siis myyty).

No niin, isoäitikaupan tulokset ovat nyt ihmisten ilmoilla. Niihin voi tutustua vaikka HYAL:in blogissa, johon Jouni on ystävällisesti ne lykännyt. Vielä suuri taputus kaikkien neuvottelijoiden olalle, takana on kova työ. Toinen suuri taputus uuden edustajiston jäsenten olalle, edessä on varmaan pari pelottavan pitkää kokousta joulukuun alussa, kun kaikki tulee eteen parin viikon välein -- hallitusvalinnat, budjetti, edustajiston puheenjohtajasta vääntäminen...

Julmin totuushan on tietysti se, että jos yrittää taputtaa itseään selkään, on suuri riski muljauttaa kyynärpäänsä ulos kuopastaan.

Haukotuttaa

Istun töissä, kuten aina muulloinkin ja ihmettelen humppaparatiisien lähettämiä menoilmoituksia. Mulle tulee aina Mattilan iskelmäsisaruksista (Anne, Anneli, Anniina ja Anitta) mieleen lapsuuden barbileikit, joissa esiintyivät teinikaksoset Skipper ja Skapper. Vaikeaa varmaan arvata, että meillä oli naapurin tytön kanssa identtiset barbit. Kun naapurin tyttö muutti pois, Skapperista tuli Erica. Ja niin, siis, mä en oikeasti kuuntele iskelmää, mutta olen työni takia sikahyvin perillä siitä, mitä pääkaupunkiseudun lavoilla soitetaan. Kuin myös Tavastian ohjelmistosta, työväenopiston esitelmäsarjoista ja Salkkarien jaksojen nimistä. Ensi viikon tiistaina muuten Nahkatuoli pyöräyttää Ossille jymy-yllärin (jakso 1145). Sitä ei varmaan voi missata. ;)

Viikon nappituote on ehdottomasti naposteluporkkana. Aivan mahtava keksintö. Nam. Ja samalla kun pääsin vauhtiin, taidan myös kehua Rammsteinin uutta levyä. Biisit ovat taattua laatukamaa, jotkut hyviä, mutta surullisia ("Spring" ja "Stirb nicht vor mir"), jotkut hyviä, mutta sanoituksiltaan iljettäviä ("Spring" ja Jörö-Jukka-kirjasta tuttuun tarinaan pohjautuva "Hilf mir"), jotkut hyviä, mutta äärimmäisen tarttuvia (ensisingle "Benzin" ja seuraava single, levyn nimikappale "Rosenrot"). Kannattaa ehdottomasti myös kuunnella Benzin-singleltä se versio, jossa kitarat on korvattu Apocalyptican selloilla. Rrrrraskas. :)

HYY:n hallitusneuvotteluiden tulokset julkaistiin tänään. Toiset valinnat (HELP:in) yllättivät, toiset (esim. Sitvasin) eivät. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ihan hyvän hallituksen olisimme saamassa.

Merkillistä menoa

Tämä baarinpitäjä on ainakin päättänyt pelata varman päälle. Siis siitäkin huolimatta, että haalari on monen opiskelijan kallein vaate, mulla ainakin on palanut merkkeihin rahaa sen verran, etten ehkä uskalla laskea kokonaissummaa. Lempimerkkini on ehdottomasti hihaan ommeltu DDR:n naisvoimistelijat, jonka vaihdoin itselleni muinoin Hämeenkadun approssa. Kallein merkki puolestaan on appron tohtorinhattu. Enää ei tästä tytöstä ole juoksemaan ympäri kaupunkien baareja. Approt ja hukkaputket on jo nähty ja niitä seuraavan aamun olotila ei unohdu ehkä ikinä. Mutta laskiaisena aion kuitenkin edelleen kiitää pulkalla Kaivarissa mäkeä alas. Siitä olen aina yhtä innoissani ja siinä suhteessa olen fuksi forever. Vanhat luut lämmitetään sitten Vanhalla rommitotin ja rommikaakaon avulla. Ottakaa kiinni jos saatte. :)

Remonttimies meidän

Olen tehnyt aivan liikaa töitä viime aikoina. Kaipaan yliopiston käytäviä, päärakennuksen paikoittain hämyisää valaistusta, sekoilevien kopiokoneiden räminää ja jopa humisevaa tuuletusta. Ja kaipaan päärakennuksen kahvilassa käytäviä keskusteluja opinnoista, tenteistä, cafe au laitin sikamaisen korkeista hinnoista ja siitä, miksi ainejärjestön bileisiin pitäisi muka ostaa perryä, vaikka kukaan vaimosta syntynyt ei pysty sitä juomaan. Pimeys ja hyytävä ilma tuntuvat yliopiston ikkunoista katsottuna vähäisemmiltä kuin täältä Sanomatalon lasiseinän läpi nähtyinä. Tänään taidan lukea oikeussosiologian tenttiin. Ehkä kirjastossa, ehkä kotona. Jos luen kirjastossa, haen kyllä ensin kaupasta tai päärakennuksen kahvilasta jotain hyvää.

Niin, päärakennuksen kahvila, järjestökähminnän, kuulumisten vaihtamisen sekä vuodatuksen tyyssija, joka esiintyy kalenterissani aina lyhenteellä PRKL. Oih, mitä mahdollisuuksia tuossa kolkossa ja ahtaassa tilassa piileekään! En astuisi jalallanikaan Robertsiin tai Waynesiin, ellei päärakennuksella joutuisi aina jonottamaan vähintään yhtä akateemista varttia vain yhden kahvikupin tähden. Ja ellei Waynesin take away -kahvi olisi loppujen lopuksi tuoreempaa ja (eri korteilla myönnettävien alennusten jälkeen) myös halvempaa kuin Unicafen. Ja ellei päärakennuksen kahvilassa Portsun remontin takia hengaisi muuten vaan niin paljon porukkaa.

Remonttimies meidän, joka rehkit Portsussa. Saa jo se remppa valmiiksi. Anna meille takaisin meidän kipeästi tarvittavat luentosalimme ja sikäläinen Unicafe-ravintolamme. Päästä meidät ruuhkasta ja anna meille ruokarauha. (Ja sitten tietysti: jos vain voit millään vaikuttaa ruokalistoihin, niin älä saata meitä punajuurikiusaukseen, vaan tarjoile mieluummin niitä hyviä smetanasieniä tai kasvispihvejä...)

P.S. "Jotain hyvää" voisi olla esimerkiksi tölkillinen sokeritonta Red Bullia, kupillinen kahvia (hylamaidolla höystettynä, jos se on jotain karmeaa tervaa) ja pari palaa tummaa suklaata, kaakaopitoisuus 85--90 %.

Liikuttavaa meininkiä

Perjantain jooga tuntuu vieläkin lihaksissa. Ihana Sanomatalo tarjoaa työsuhde-etuna ilmaista jumppaa, joogaa ja pilatesta sekä mukavan kuntosalin. Näiden etujen käyttämättä jättäminen olisi vähän niin kuin jättäisi lottovoiton lunastamatta.

Ellei täällä olisi näin hyviä (ja ilmaisia) liikuntapalveluita, hengailisin Yliopistoliikunnan tiloissa. Vuosien varrella tutuksi ovat tulleet niin Kumpulan kuntosalin juoksumatot kuin hallintorakennuksen hierontapöydät. Yliopistoliikunta on myös eräänlainen lottovoitto. Harvoissa kuntokeskuksissa tarjotaan tällaisia etuja: 49 eurolla saa koko lukuvuoden ajan mm. jumpata, bicata, rehkiä salilla ja huitoa sulkapallokentällä niin paljon kuin kroppa vain suinkin kestää. Ja se ihana hierontakin on liikuntamaksun maksaneelle edullista. Suosittelen lämpimästi. :)

Liikunta ja liikuntapalveluiden tarjoaminen opiskelijoille on tärkeää. Yliopistoliikunnan tunneilla ja saleilla vallitsee varsin mukava meininki -- kaukana koululiikunnasta tai tietyistä maksullisista saleista, joissa tiukkapeppuiset blondit piukoissa miniminitrikoissaan ja rakennekynsissään katsovat takarivin jumppaajia nenänvarttaan pitkin. Hallintorakennuksen kuntosalilla käy todistettavasti pari missitittelin kantajaa, mutta siellä ei silti tarvitse tuntea itseään munkkipossuksi. Ja musta on tajuttoman hienoa, että opiskelijabudjetinkin turvin elävällä on mahdollisuus pitää kunnostaan huolta vuokranmaksusta tinkimättä.

Painava juttu

Villien huhujen mukaan painotuki näyttäisi tällä haavaa säästyvän ja muuttuvan tiettyihin painoihin sidotusta köntistä järjestöavustusten yhteydessä maksettavaksi. Hyvä niin. Täytyy myöntää, että ajatus painotuen poistamisesta kalskahti korvissani monen ainejärjestölehden surmalta ja tilalle kädenojennuksen lailla suunniteltu toimittajakoulutus tilanteeseen nähden suorastaan absurdilta: mitä ihmeen järkeä olisi kouluttaa järjestölehtien toimittajia paremmiksi niissä hommissa, jos järjestöillä (paitsi niillä parilla sikarikkaalla) ei enää olisi varaa painattaa lehtiään missään? Tulishan se tietysti halvemmaksi korvata InDesign-kurssi kopiokonekurssilla...

Ohi on!

Vaalit menivät. Tulos: 48 ääntä ja ensimmäisen varaedustajan paikka humanistilistalla. Hieno saavutus! Kalenteri täyttyi vielä lisää kokouksista, mutta kaikki on kovin mielenkiintoista. On mukavampaa voida tehdä asioille jotain kuin itkeä niitä iltaisin komerossa.

Kiitos kaikille teille pupusille ja muille ihanille (jotka eivät ehkä tahdo olla pupusia), jotka äänestitte mua! Otan jokaisen äänen suurena luottamuksenosoituksena ja lupaan, että yritän olla niistä jokaisen arvoinen. Toivottavasti näemme yliopistolla tai vaikka joissain HYY:n tai jonkin järjestön (esim. Siulan) tapahtumissa! Tulkaahan myös nykimään hihasta, jos haluatte sanoa tai kysyä jotain. Olen mitä nöyrimmin käytettävissänne. :)

Viimeinen vaalipäivä. Nyt.

Äänestyspisteet ovat auki vielä kaksi tuntia. Jaoin juuri viimeiset mainokset ja stidiaskit. Valvojaiset alkavat tunnin päästä. (Jännittää ehkä vähän, joskaan ei niinkään paljon kuin silloin joskus perusopintojen lopputyön palautuskeskusteluun mennessä.)

Mitä tästä vaalitouhusta on jäänyt käteen? Mitä olen oppinut? Ainakin olen tavannut sankan joukon muita ihmisiä ja kuullut heidän mielipiteitään ylioppilaskunnan asioista. Olen itsekin oppinut ylioppilaskunnasta paljon lisää ja kiinnostunut asioista entistä enemmän. Jos en pääse läpi vaaleissa, niin hengaan varmasti ainakin taustavaikuttajana. Varaedustajana olisi varmasti kivaa ja muitakin töitä riittää aina kaikille, joilla on kiinnostusta niitä tehdä. (Sen olen viimeistään HYAL:in hallituksessa tämän vuoden aikana oppinut.) Olen myös alkanut ajatella ylioppilaskuntaa konkreettisempana elimenä kuin aiemmin. Myöskään SYL ja OLL eivät kaiken kuulemani ja lukemani myötä enää ole minulle pelkkiä tyhjiä nimiä. En tiedä, olenko tämän jälkeen parempi ihminen -- mikä ei varsinaisesti lukeudukaan tavoitteisiini näissä vaaleissa :) -- mutta ainakin kiinnostuneempi ja koko joukon viisaampi.

Ylioppilaskunnalla on oikeasti mahdollisuus vaikuttaa moniin opiskelijan arkeen vaikuttaviin asioihin. Jos jokin kismittää, niin nyt on aika toimia. Uurnat ovat auki vielä kaksi tuntia ja meitä ehdokkaita riittää varmasti joka lähtöön. Vain äänestämällä voi vaikuttaa siihen, millaiset ja miten ajattelevat henkilöt tätä ylioppilaskuntaa (ja siten meitä kaikkia) edustavat seuraavien kahden vuoden ajan.

Lisäksi haluaisin kiittää niitä, jotka ovat äänestäneet minua tai ehkä aikovat vielä äänestää. Toivottavasti nähdään vaalivalvojaisissa, yliopistolla tai jossain muualla myös tulevaisuudessa.