Kyllähän te sen tiedätte

Rakastan ystäviäni, hyviä kavereita ja hengailua. Tarvitsen tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi lojua tuntikausia matolla, sohvalla tai patjakasassa lörpöttelemässä. Haluan hehkuttaa jollekin silloin kun olen haljeta onnesta, avautua jos angsti valtaa mielen tai tilittää silloin kun tympäisee tai pahimmillaan kaikki tuntuu karmealta – ja vastavuoroisesti oma olkapääni on toki myös tarjolla tukea kaipaaville kavereille.

Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.

Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.

Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.

Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?

Kirjoituksia

Monesti tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa enemmän, enkä nyt tarkoita sellaista työkirjoittamista, jota teen koko ajan, vaan ihan oikeaa kirjoittamista. Ajatuksia, tunteita, proosaa paperille, tiedättehän.

Jotenkin tuntuu usein niin vaikealta saada sanoja paperille. Tuntuu siltä, että kaikki kirjoittamista vaativat ajatukset ovat loppujen lopuksi yksityisiä, sellaisia joita ei halua jakaa, ja niiden paperille saattaminen voisi johtaa siihen, että joku muu saa ne vahingossa tai tahallaan käsiinsä ja lukee. Siksi en useimmiten uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista. Se on järjetöntä, koska usein päässä vimmatusti pyörivästä ajatuksesta pääsee helpommin eroon suoltamalla sen ulos, paperille, ja sitten voi keskittyä taas muuhun elämään.

Lähetin tänä vuonna taas ystävänpäiväkortit, joihin sepitin pääasiassa jokaiselle ikioman runon. Istuin alas korttipinkka käsissäni, aloin kirjoittaa ja koristelin kunkin kortin sitten siinä olevan runon mukaiseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sellaista pitäisi tehdä useamminkin.

Tänään puolison kaverin häihin, ihanaa! Luvattu lumimyrsky näyttää viipyvän jossain, saletisti se tulee juuri silloin kun tarvomme näteissä vaatteissa ja hentoisissa kengissä juhlista kotiin. Nätti mekko ja vaelluskengät ei kuitenkaan ole vaatetussuunnitelmaani kuuluva yhdistelmä, joten pääsen varmaan taas ajamaan taksia takapenkiltä käsin.

Vähän vajaa 30

"Tiedätkös, tuota sanotaan kolmenkympin kriisiksi", kolmekymppinen kaverini sanoi eilen kuunneltuaan laveaa vuodatustani ties mistä aiheesta jälleen kerran. Pysähdyin ja hätkähdin. Totta kai se on, kun omissa ja kaverien puheissa alkaa vilistä toistuvasti perheen, asuntolainan ja purjeveneen kaltaisia sanoja ja olutravintolaan sovitussa alumnitapaamisessa syntyy spontaani vihkisormusvertailu, kolmenkympin kriisi on kohta ovella. Ikuisen lapsen on vaikea sopeutua elämään kaksoiselämää töölöläisenä juristinrouvana ja virkamiehenä, ja silti sitä kai pitäisi.

"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.

Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria ja mureita naiiveja, eikä rekan lavalla uhrattu ajatustakaan kirjoituksille tai pääsykokeille.

Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D