Elän humpalla

Yhtäkkiä ruoka on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni. Sellaiset asiat, kuten moniviljaleipä tai valmiiksi silputtu salaatti, tuovat jännästi uutta virettä elämään. Tai toisivat, jos söisin niitä.

Hemmetin hammasraudat. Elän kahvilla, viilillä ja särkylääkkeillä.

Kuulemma olo alkaa kohta helpottaa, sentään. Toistaiseksi ei ole tehnyt mieli syödä mitään, koska ei tee mieli koko ajan harjata hampaita. Ei tee mieli haukata mitään, koska se sattuu. Vältän myös kaikkea mikä voisi jäädä rautoihin kiinni, koska se inhottaa, ja valivali. Himoitsen näkkileipää, raakaa porkkanaa ja kaikkea muutakin mikä ei missään nimessä tule juuri nyt kyseeseen. Onneksi sentään inhoan toffeeta (paitsi en hopeatoffeeta...), en tykkää merkkareista ja fysioterapeutti kielsi jo 10 vuotta sitten syömästä purkkaa. Jos tätä jatkuisi pitempään, olisin melkomoisessa rantakunnossa alta aikayksikön.

Yritän olla ajattelematta sitä, että kohta saan kimalletta myös alaleukaan, ja keskityn tulossa olevaan aikaan, jolloin niskajumit ovat historiaa. Enkä muuten pure hampaita öisin enää nytkään, sillä se sattuu.

Rautanaamio

Se on toivottavasti luvassa jäähyväiset niskajumeille parin vuoden sisällä. Mut kukaan ei kertonut, että kun saa kolmekymppisenä hammasraudat,

sitä muuttuu jänikseksi
vielä niin rumaksi sellaiseksi

Miten näiden kanssa syödään? Entä käytetään hammaslankaa? Milloin etuhampaita lakkaa särkemästä?

Täytyy vissiin hankkia sellainen hammasväliharja.

Se aika vuodesta

Taas on se aika vuodesta, kun hämmästyn. Aivan yhtäkkiä aamut ovat jo niin valoisia, päivät niin paljon pitempiä. Oliko tämä tällaista jo eilen?

Viime vuosi tuntuu nyt niin kovin kaukaiselta, pysähtyneiltä tuntuneet päivät, joina kykenin lähinnä tuijottamaan pimeässä huoneessa lattialla palavaa tuikkukynttilää ja ajattelemaan laiskasti sanoja "tulen ja valon voimauttava vaikutus... tulen... ja valon... voimauttava...". Mistäköhän nekin silloin pulpahtivat mieleeni.

Ja joka päivä näen työhuoneeni ikkunasta koivun siirtolapuutarhan toisella puolella. Koivun, jonka rungossa on istumiseen ihanteellinen mutka, kolmen metrin korkeudella. Nuo ihmiset tuolla, miksei niistä kukaan koskaan kiipeä siihen?

Vieläkö soitan banjoa?

Jos tiivistäisin viimeiset viikkoni kolmeen sanaan, ne olisivat töitä, töitä, töitä. Ja tietysti rakkautta ja onnellisuutta aina siinä töiden välillä, kun tulen kotiini josta niin kovasti pidän, sekä muutamia partiomenoja ja ystävien tapaamista. Eilen jammasin pienen hetken Lady Gagan tahdissa ja tajusin, että kaipaan ihan kamalasti takaisin showtanssitunneille. Kaipaan myös vuorille, olisi ihanaa päästä taas takaisin laskemaan, vaikka juuri pari viikkoa sitten sieltä tultiin.

Puoliso toi viime viikolla 20 eriväristä tulppaania ihan muuten vain. Ilahduin ihan kamalasti. <3