Kiviäkin kiinnostaa?

Siis mikä teitä ihmisiä vaivaa?

Kauna, katkeruus, kateus, kaikki ne tekevät ihmismielestä likaviemärin. Jos joku muu joskus saa jotain hyvää tai kaunista tai tulee jostain iloiseksi, niin millä tavalla muka se on meiltä pois? Ja jos itse saa jotain kivaa, miksi aina pitäisi olla vielä paremmin?

Olen usein iloinen, hymyilen ja nauran paljon, ja tiedättekö miksi? Koska en osaa olla pitkävihainen tai kantaa kaunaa. Tulen iloiseksi pienistä asioista, ilahdun muiden ilahtuessa ja pidän muiden ilahduttamisesta. Omien onnistumisten lisäksi osaan ja haluan iloita myös siitä, kun jollekin toiselle tapahtuu jotain kivaa. Turha siis hakea täältä taustakaikua valitukselle siitä, kuinka nuo toiset tuolla varmasti saavat paremman tai hienomman tapahtuman kuin me, tai kuinka niillä muuten on hauskempaa. Entä sitten? Ulkona on melkein kevät ja aurinko paistaa ja päässä soi Maria Mena.

Minä suljen korvani puheiltasi. Sen sijaan neulon ystävälle villasukat ja toivon ystävän ilahtuvan. Kokeile samaa, tiedä vaikka saisit hymynkin.

Vähän vajaa 30

"Tiedätkös, tuota sanotaan kolmenkympin kriisiksi", kolmekymppinen kaverini sanoi eilen kuunneltuaan laveaa vuodatustani ties mistä aiheesta jälleen kerran. Pysähdyin ja hätkähdin. Totta kai se on, kun omissa ja kaverien puheissa alkaa vilistä toistuvasti perheen, asuntolainan ja purjeveneen kaltaisia sanoja ja olutravintolaan sovitussa alumnitapaamisessa syntyy spontaani vihkisormusvertailu, kolmenkympin kriisi on kohta ovella. Ikuisen lapsen on vaikea sopeutua elämään kaksoiselämää töölöläisenä juristinrouvana ja virkamiehenä, ja silti sitä kai pitäisi.

"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.

Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria ja mureita naiiveja, eikä rekan lavalla uhrattu ajatustakaan kirjoituksille tai pääsykokeille.

Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D

Laulu rakastamisen vaikeudesta

Muistatteko vielä Ally McBealin, jossa henkilöhahmoilla oli tunnusbiisejä toisten mielessä? Hahmo ilmestyi näkyviin ja biisi alkoi välittömästi soida. Minulle käy tämä usein toisinpäin, biisin kuullessani mieleeni ilmestyy kasvoja, tuoksuja, muistoja tilanteista ja mielialoista. Niinpä ihmiset ja ihan ohimenevätkin tunteet ja tilanteet voivat varastaa biisejä ikuisiksi ajoiksi kuten Mari Ahokoivun blogissa todetaan. Mutta ei biisi siitä välttämättä pilalle mene.

Wir sind Heldenin Aurélie ja Clamourin Maailmassa tuovat mieleeni rakkaita ystäviä ja saavat minut hymyilemään. Ja kun kuulen Waurion Pienen laulun, näen mielessäni lunta ja rinteen keskiosista hiukan kovaksi kuluneen laskettelureitin, Itävallan Alpit Zürsissa ja Lechissä. Eppu Normaalin Baarikärpänen vie minut mielessäni Kaisaniemen metroasemalle kahden ystävän kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. CMX:n Fysiikka ei kestä liittyy aivoissani erottamattomasti Meilahteen, jonka läpi olen useasti juossut sitä kuunnellessani, ja Don Johnson Big Bandin Helsinki Cadenza Ruoholahteen. Mutta aina mielleyhtymälle ei ole luonnollista selitystä. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs on kappale jota ei parane kuunnella partiovapaina päivinä tai partiostressiä parannellessa, sillä sen kuullessani näen silmieni edessä Sibeliuspuiston ja kuulen korvissani lippukunnanjohtajamme äänen. Lienenkö sitten kuunnellut biisiä joskus lenkillä ollessani ja samalla pohdiskellut jotain partioon liittyvää dilemmaa, muuta selitystä näiden kolmen asian yhdistelmälle en keksi.

Jotkut klikkiytymät ovat kulkeneet mukana lapsuudesta ja teinivuosista asti. Inner Circlen Sweat tuo silmieni eteen pölyävän pesiskentän ala-asteen takana, haistan nenässäni Pauligin kahvinpaahtimolta tulvivan kärähtäneen espresson tuoksun ja kuulen pesäpallon kopahduksen puista mailaa vasten sekä kolmospesältä kajahtavan huudon "palo!". Helloweenin Anything my Mama Don't Like saa minkä tahansa huoneen tuoksumaan mustalta nahkatakilta. Dj Bobon Keep on Dancingiin on tarttunut ikuisiksi ajoiksi ruutupaitojen ja Studio Line -hiuslakan aromi.

Musiikki on ainakin omassa elämässäni niin suuressa roolissa – tahtomattani ja tiedostamattanikin – että tämä asia tuntuu yhtäkkiä aivan mielettömän kiinnostavalta. Onko teillä muilla samankaltaisia suhteita biiseihin?

Huma + 10 kg

Minä puran tunteitani ja ajatuksiani piirtämällä ja piirrän mitä sattuu. Vanhat päiväkirjani ovat täynnä satunnaisia raapustuksia, sarjakuvamuotoon puettuja vuodatuksia sekä piirroksia perheestä, ystävistä, paikoista, eksistä ja ihastuksista. Kokous- ja luentomuistiinpanoni on doodlattu täyteen piirroshahmoja, jotka usein esittävät näsäviisaita huomautuksia. Ennen piirsin aina ja joka paikassa, sitten tuli stoppi enkä yhtäkkiä moneen vuoteen koskenutkaan kyniin tosimielessä. Nyt olen alkanut taas aktiivisesti tavoitella kadonnutta kynäilytaitoani.

Pitkään minua on kiusannut piirroksissani jokin asia, josta en ole täysin päässyt perille. Jokin perspektiivivirhe tai muu vastaava, josta melkein olen saanut otteen mutta en aivan. Kunnes yhtäkkiä ystävä huomautti:

minua vaivaa piirrosanoreksia.

Minä piirrän ihmiset aina hoikemmiksi, sirommiksi, kapeammiksi kuin he todellisuudessa ovat. Minä kaunistelen todellisuutta, en halua nähdä näppyjä, ryppyjä, makkaroita, paitsi jos piirrän tarkoituksella rumaa. Minä pihistän piirteitä ympäristöstäni, profiileja, kulmakarvoja, leuan muotoja, ilmeitä, olkapäitä, ja yhdistän ne sitten syömishäiriöisen vääristyneeseen maailmaan asiaa edes tiedostamatta.

Minun piirrosmaailmassani useimmat naiset saavat teinitytön vartalon, solakan ja notkean kuin pojalla, ellen huomaa pitää varaani. Mieskehojen rasvaprosentti puolestaan on noin viitosen luokkaa ja vauvat saisivat aliravitsemuksellaan kenet tahansa neuvolantädin puuttumaan asiaan.

Mitä tämä kertoo kauneuskäsityksistäni, minäkuvastani, maailmastani? Kieltäydyn uskomasta että mitään, vaikka aina vähän kapeammat fyysiset ulottuvuudet minulle oman kehoni suhteen kelpaisivatkin.

Oppimisen ylistys

Puolitoista kuukautta olen ollut enemmän tai vähemmän hädissäni joka kerran kun lankapuhelin vieressäni on soinut. Kansalaiset, virkamiehet, toimittajat siellä soittavat, janoavat vastauksia ja ovat määrätietoisia saatuaan minut tai kenet tahansa langan päähän. Muiden poistuessa lomille jään yksin viestintäsiipeen ja tunnen itseni uhrilampaaksi. Ei ketään keltä kysyä ja nyt niiden muidenkin puhelut ohjautuvat minulle...

Eräänä iltapäivänä huomaan parin tunnin sisällä tavallisten työtehtävieni ohella keskustelleeni suvereenisti puhelimessa ruotsalaisen kanssa englanniksi asiasta joka on suomeksikin vaikeaselkoinen, soittaneeni yhteen ministeriöön, vastaanottaneeni puhelun toisesta ministeriöstä ja hoitaneeni molemmat asiat, käyttäneeni luontevasti sanaa "diaarinumero", selvitelleeni kadonneen asiakirjan kohtaloa, ottaneeni vastaan kasan soittopyyntöjä ja etsineeni sopivat asiantuntijat vastaamaan soittajien kysymyksiin.

Puhelin soi jälleen, mutta tällä kertaa nostan kuulokkeen tyynesti korvalleni. Minä alan selvästi sisäistää tätä hommaa, hiljalleen.

Mihin katosi päivät?

Jos näkee unta että bileissä menee, munaa ja puhuu ohi suunsa sanoen ääneen asioita, joista kaiken järjen mukaan ollaan hiljaa, ja sitten herättyään kärsii pitkin aamupäivää karmeasta moraalikrapulasta, maailmassa on jotain vikaa. Hyväksyisin tilanteen, jos oikeasti olisin ollut bileissä ja tehnyt näin – ja jos vielä ne unessani käsitellyt asiat edes olisivat jossain määrin realistisia, mutta ihan vain rauhassa nukkumisesta koituva moraalikrapula on huutava vääryys.

Joku sanoi viikonloppuna, että ihanaa kun viikon päästä on juhannus. Pysähdyin miettimään: ikään kuin eläisin yhä maaliskuussa. Milloin oli pääsiäinen? Kuka varasti kalenteristani huhti- ja toukokuun?

Näistä merkeistä tulkitsen, että on aika hiljentää tahtia, tai stressi kohta soittelee ovikelloa. Juu juu, tiedän, se on ihan normaalia tällaisen kevään jälkeen ja nyt, kun on tämä työpaikan tilannekin ja silleen. Toisaalta tuo tilanne on vielä toistaiseksi ollut mieleen juolahtavista asioista pienin, sillä Kuopioon ja takaisin on helppo matkustaa. Toisten työpaikat sentään muuttavat Kiinaan tai lakkautetaan kokonaan.

Kunnallisvaalit tulevat, en ole valmis

Maikkarin vaalikoneen kysymykset eivät tuntuneet ihan osuvan niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat. Äänestyspäätökseeni ei ensimmäisenä vaikuta se, käykö ehdokas kaljalla, tykkääkö se oopperasta tai katsooko se mielellään leffoja DVD:ltä. Sen sijaan olisin kaivannut enemmän mm. kaupunkirakennetta, joukkoliikennettä jne. käsitteleviä kysymyksiä ja tiivistä, vapaata esitystä kunkin ehdokkaan omista vaaliteemoista. Ehdokkaiden omia kotisivuja ei ole edes linkattu, onneksi osoitteet voi sentään halutessaan copypastettaa.

Tulokset sinänsä eivät yllättäneet, paitsi "käyn oopperassa" -kerroin nosti listoilla muutamia ehdokkaita ylemmäs kuin he ehkä ilman sitä olisivat sijoittuneet. Listoilla näkyi myös paljon tuttuja nimiä. :)

No kysyivät ne sentään erinäisiä asioita palveluista ja suhtautumista suuriin ostoskeskuksiin. Silti tämä vaalikone vaikuttaa vähän ah niin trendikkääksi aiotulta, hassunhauska pilke silmäkulmassa tehdyltä. Odotan jännityksellä muiden koneiden aukeamista.

Palvelukseen halutaan 32-vuotias saamelais-australialainen biseksuaali. P.S. Uskothan jälleensyntymiseen.

Tarja Cronberg varmasti tarkoitti hyvää, mutta päästi samalla suustaan sammakon.

"Yrityksen olisi hyvä tehdä jatkossa monimuotoisuuden tarkistus aina puolivuosittain. Sen tulisi tarkastaa, että palkkalistalta löytyy eri sukupuolia, eri ikäryhmiä, kieliä, perhetaustoja, etnisiä taustoja, sukupuolista suuntautumista, vammaisuutta, vakaumusta ja uskontoja", Cronberg sanoo Ylen uutissivulla.

Juu paitsi että ainakaan minusta esimerkiksi seksuaalinen suuntautumiseni, uskontoni ja vakaumukseni eivät kuulu työnantajalle pätkääkään, varsinkaan kun ne eivät mitenkään liity työntekooni tai haittaa sitä.

Nimby-ilmiö

Maanantaina ilahduin, kun HS kertoi poliitikkojen tukevan Helsingin uusia tukiasuntoja. Myös HYY teki kannanoton Ruusulankadun asuntolan puolesta ja HYYn hallituksen blogissa on samasta aiheesta kirjoitus, jota en osaa kuin kompata.

Tänään Päivän nimby -palkinnon saa Taloustutkimus Oy. Onnittelut ja aplodeja! Luulen kyllä, että ainakaan nyt keväällä yliopistoista ja ammattikorkeakouluista tutkinnonuudistuksen pakottamana valmistuva -nomi-, kandi-, ja maisteriaalto sekä pätkätöissä uurastavien lukiolaisten ja opiskelijoiden lauma ei kieltäytyisi tarjolla olevista työpaikoista sen perusteella, että työpaikan naapurina on tukiasuntola.

Käytän muuten varsin usein sitä samaa bussipysäkkiä, vaikka työskentelenkin Vallilassa eri rakennuksessa ja eri firman palkkalistoilla. Rohkenen epäillä, että Mäkelänkadun yllä alituiseen leijuva katupölypilvi on Vallilassa liikkuville paljon konkreettisempi vaara kuin Sininauhaliiton asukit olisivat asuntolan toteutuessa olleet. Miksei nimby-ilmiö koskaan kohdistu kaupungin viihtyvyyttä olennaisesti haittaavaan yksityisautoiluun?

Keskiviikkonillitys

Voi Venäjä, että meidän tiedekunnassa osataan sitten hankaloittaa valmistumista kaikin keinoin. Kun aikanaan korvasin vaihdossa suoritettuja opintoja, täytin tiedekunnan kansliassa lukuisia lomakkeita, joissa mm. selvitin, mitkä vaihdossa suoritetuista kursseista aion sisällyttää pääaineopintoihini ja mitkä muihin opintoihin, esim. kieliopintoihin. Tiedekunta vaati sivukaupalla näitä selvityksiä ja erittelyitä ja kummallisia opintosuunnitelmia, jotka saivat muistoni saksalaisesta byrokratiasta tuntumaan höyhenenkevyiltä.

Ja mitä ne sitten tekivät? Rekisteröivät tietysti vaatimistaan erittelyistä ja yksittäisten kurssien korvaussuunnitelmista huolimatta kaikki vaihdossa suorittamani kurssit yhtenä maksimaalisena könttinä niin, että siitä köntistä on ihan pirun vaikea halkoa niitä oikeasti oman pääaineeni kursseja erilleen muista opinnoista. Ketuttaapotuttaahatuttaa. Siis varmasti näin on helpompaa, koska tiedekunta on suurempi kuin moni pienemmistä yliopistoista. Mutta turhaa on kai sitten myös vaatia opiskelijoita täyttämään miljoonia lomakkeita ja erittelemään, mitä kursseja tahtoo milläkin korvata, jos kaikki kuitenkin rekisteröidään köntissä ja yksittäisten kurssien umppaaminen oman alan kokonaisuuksiin tehdään siten mahdottomaksi.

Helvatan kuustoista. Onko opintojen rekisteröinti muka muissakin tiedekunnissa näin tahmeaa vai tehdäänkö meillä siitä vain tahallaan sellaista jonkin "palvelualttiuden" tms. nimissä? Onneksi pääaineopintojen rekisteröinti sentään hoituu kotoisasti ja joustavasti laitoksella eikä tiedekunnan kansliassa. Hammasta tarvitsee siis purra vain kaikkien muiden opintojen suhteen.

"The LED is set at the average human pulse speed so it can be used as an anti stress device"

Pulse osui pitkästä aikaa käteen levyhyllyä sormeillessa. Erehdyin kuuntelemaan siitä yhden kappaleen ja piti sitten soittaa pari seuraavaakin.

Levykotelon led-selostuksesta tulee jotenkin mieleen jostain (naisten?)lehdestä joskus lukemani väite, jonka mukaan Vivaldin Neljä vuodenaikaa on hyvää musiikkia tenttiin lukiessa soitettavaksi, sillä sen rytmi on suunnilleen sama kuin ihmisen pulssin. Kävisiköhän siis myös Dark Side of the Moon samaan tarkoitukseen, se jopa alkaa sydämen sykkeellä?

Jätän kokeilematta. Keskittyisin kuitenkin kirjan sijaan siihen musiikkiin.

Neulakammoinen verenluovuttaja

Kyllähän sitä mieluusti verta luovuttaa, mutta silti se neula hirvittää. Ei se veri siis mitään, mutta kyynärtaipeessa törröttävän neulan suuntaan katsominen aiheuttaa välittömästi huimausta. Tänään huomasin, että jo sen ajattelemisellakin on sama vaikutus. Ensimmäinen huimaus iski kadulla, vajaan sadan metrin päässä veripalvelusta (josta ulos lähtiessä oli tietenkin ihan hyvä olo), kun mieleen sattui mielikuva neulasta, hrrr. Onneksi mies oli mukana auttamassa viereisen Waynesin sohvalle lepäämään ennen kuin olisin pyörtynyt jalkakäytävälle. Nyt tätä kirjoittaessa silmissä vilisee taas pilkkuja hedelmäpelin kuvioiden lailla, kun vain ajattelenkin neulaa. Ja jotenkin se kammo pahenee jokaisella luovutuskerralla, vaikka sitä tietää, ettei neula edes tunnu verenluovutuksen aikana miltään, jos se vain on pistetty oikein.

Periksi en silti anna. Kyllä tämän kammon on pakko joskus hellittää.

Voihan #$&%£¤@{"#!!!!

Siis jos opinto-oppaan tutkintovaatimuksissa lukee

3) tämä, tuo tai se

niin silloin luetaankin joka tapauksessa tämä ja sen lisäksi joko tuo tai se. Siis riippumatta siitä, että kaikissa muissa opinto-oppaan kohdissa tämä, tuo tai se tarkoittaa yhtä kolmesta.

Humanistin matikkapää ei myöskään ymmärrä, miten yhdistelmä tämä (250 s.) ja tuo (560 s.) voi tuottaa täsmälleen saman määrän opintoviikkoja kuin yhdistelmä tämä (250 s.) ja se (174 s.)

Mut ehkä noilla juristeilla on jotain omia laskukaavoja.

Terassille helmikuussa

Ensin ollaan huolissaan ilmastonmuutoksesta ja lisääntyvästä energiankulutuksesta ja sitten samaan hengenvetoon halutaan ravintoloihin talviterasseja? Just.

En tiedä, paljonko infrapunalämmitin sitten vie sähköä, mutta maalaisjärkeni sanoo, ettei sadan lämmitetyn talviterassin avaaminen ainakaan vähennä energiankulutusta.

On puhtaita molemmat neliöt -- vai onko?

Omasta vaihtoyliopistostani Mainzista tuttu ja nyt täällä tyttöystävänsä kanssa vaihdossa oleva Karl kirjoittaa Hoasin tarjoaman asunnon tuottamista yllätyksistä keskustaopiskelijoiden blogissa. Huoltomiesten ja muiden asioista vastaavien välinpitämätön suhtautuminen tuli varsin tutuksi myös omina Hoas-aikoina Itäkeskuksessa. Silloinen asuintaloni oli puoliksi Hoasin ja puoliksi kaupungin hallinnassa, joten kumpikin yritti väittää, että ikävät tehtävät, kuten vikojen korjaaminen, kuuluvat tietysti sille toiselle osapuolelle. Lopputulos? Kukaan ei koskaan tehnyt millekään vialle mitään ennen kuin tukkeutuneisiin viemäreihin ja halkeileviin vessanpönttöihin turhautuneet asukkaat uhkasivat suunnilleen kolmannella soittokerralla tulla linjoja pitkin huoltomiesten kimppuun.

Karlin puheissa on varsin paljon asiaa. Käsi sydämellä, kuinka moni meistä maksaisi ilomielin 650 e/kk asunnosta, jossa mm. ikkunoita ei saa suljettua kunnolla (luvassa kiva helmikuu!), muurahaisia tai muita ötököitä vilistelee nurkissa ja asunto on tullessa täysin siivoamatta edellisen asukkaan jäljiltä? Pikavilkaisu Hoasin sivuille kertoi, ettei kyseistä taloa edes tarjota vaihtoehtona suomalaisille opiskelijoille, vaan se on ainoastaan vaihtareita varten. Okei, ajatuksena on varmaan se, että vaihtareista on oletettavasti kivaa tutustua toisiinsa, asua lähekkäin ja ryhmäytyä keskenään. No joo, oli se ainakin meistä Mainzissa ja se tapahtuikin luontevasti vaihtareille järjestettyjen tapahtumien kautta. Toisaalta minusta ainakin päheintä omassa vaihdon aikaisessa asunnossani oli se, että koska naapurini olivat saksalaisia, mulla oli koko ajan tarjolla luonteva kosketus myös natiiveihin (joiden kanssa sain puhua saksaa ja kehittää kielitaitoani, tutustuin kulttuuriin ja paikalliseen meininkiin paremmin, etc. etc. etc.).

Oli toki asunnossani joitain puutteitakin Mainzissa ollessani. Suihkut ja vessat olivat yhteiset muiden asuntolan asukkien kanssa, mikä tällaisen suomalaisen kermapeffan mielestä olisi tietysti voinut olla toisinkin (no ei sillä muuten mitään väliä, mutta jotkut jättivät ällöjä hiustukkoja viemärin ritilään aina suihkussa käytyään). Ja joo, huoneeni oli keväällä kylmä ja kesällä kuuma, ja joku ehkä muistaa turhautumiseni siitä, kun jääkaappini hajosi jouduin elämään viimeisen viikon ilman jääkaappia. Mutta silti: se oli siisti ja hyväkuntoinen 18 neliön ullakkohuone, huonekorkeus vähintään Etu-Töölön luokkaa, katto osittain viisto (ja viistosta osasta ei tarvinnut maksaa, sillä sitä ei laskettu täysiksi neliöiksi!). Vuokra oli muistaakseni 183 e/kk, ja huone sijaitsi asuntolassa, josta huoneita tarjottiin pääasiassa saksalaisille -- aivan samanlaisia huoneita ja samaan hintaan kuin minullekin (eikä siellä mitään vain vaihtareille tarkoitettuja asuntoloita muutenkaan ollut). Vuokraehdot tosin olivat natiiveilla paremmat kuin minulla, heillä sopimus oli toistaiseksi voimassa oleva ja sen pystyi katkaisemaan milloin vain, kun taas vaihtareille tarjottiin automaattisesti joko 6 kk:n tai 12 kk:n sopimusta, jota ei voinut katkaista kesken (minäkin maksoin asunnostani vielä syyskuussa vuokraa, vaikken enää asunutkaan siellä). Mulla kyllä kävi tosi hyvä tuuri asunnon kanssa, sillä monet muut vaihtarikaverini asuivat (lukukauden lopussa purettavaksi määrätyssä) asuntolassa 8 neliömetrin kopperoissa, joissa huonekalutkin olivat paljon vanhempia ja kuluneempia kuin meillä Forumissa. Tuossakin asuntolassa asui saksalaisia, mutta heidän huoneensa olivat samankokoisia kuin minun. Toisaalta niiden kanakoppihuoneiden pieni koko ja suuri ikä näkyivät sitten vuokrassakin.

Kata kirjoitti jokin aika sitten varsin osuvasti Ylen dokumentista, jossa käsiteltiin opiskelija-asumista. Minusta se ajattelutapa, jonka mukaan opiskelijoiden tulisi ilman muuta tyytyä opiskelupaikkansa sijainnista riippumatta millaiseen tahansa tarjolla olevaan asuntoon missä vain, tai sietää ilomielin rikkinäisiä ikkunoita ja vuotavia vessanpyttyjä, koska nyt sattuu kerta kaikkiaan olemaan opiskelija, on vääristynyt. Ei liene keneltäkään väärin pyrkiä asumaan esimerkiksi kohtuullisen matkan päässä oppilaitoksestaan, jos ja kun siellä kerran on asuntoja olemassa, tai vaatia, että asuntoon ja sen vuokraan sisältyvät varusteet ovat siistejä ja kunnossa?

(Edit. klo 17.59: typoja.)

Kroppa vs. minä

Tämä keho suojelee linjojani melkein tahdostani riippumatta. Kauppaan mennessä saattaa tehdä mieli jotain hyvää ja karkkihyllyjen edessä kroppa kertoo, että jo karkkien näkeminenkin ällöttää ja pakasteherneet ja ananasmurska ovat todennäköisesti paljon makeisia maukkaampaa popsittavaa. Tällöin karkit mitä todennäköisimmin jäävät kauppaan ja kotona istun onnellisesti jäisiä pakasteherneitä napostellen. Kropalla on omat mielipiteensä myös monista muista herkuista.

Vohvelit kermavaahdon ja hillon kanssa?
Vohvelit ovat ok, hilloa saa olla suunnilleen pikkusormen kynnen verran per vohvelisydän (jos lainkaan), niin ei makeus ala ällöttää, ja kermavaahdon voi jättää kokonaan pois. Yrittäkääpä muuten ostaa joskus vaikka Lintsiltä vohveli ilman mitään lisukkeita, olen huomannut sen yllättävän vaikeaksi.

Suklaata?
Tosi tumma suklaa (vähintään 70 % kaakaota, 85 % on parasta) on sikahyvää, eikä aiheuta mitään ongelmia. Sitä paitsi sitä tuskin sortuu syömäänkään kuin palan per syöntikerta. Vaan tarjoapa Marabouta: pelkkää sokeria ja rasvaa, ewwww. Fazerin sininen olisi ihan hyvää, mutta sitäkin voi syödä vain pari palaa per syöntikerta, sillä a) siinä on laktoosia, b) suurempi määrä on ällömakea. Ja ällömakeasta pidän suunnilleen yhtä paljon kuin ällörasvaisesta, eli en lainkaan. Jos suklaata ei ole saatavilla pienessä pakkauskoossa, en halua sitä lainkaan. Levystä tulee vain ällötys jo ensimmäisen rivin jälkeen, söi sitä kuinka pienissä erissä hyvänsä.

Karkkeja? Irtokarkkeja?
No jos joku tarjoaa. Itse ostan aina joskus salmiakkia -- apteekin salmiakki ja ne supervahvat pääkallot ovat parhaita. Pussikoko saa olla max. 90 g, muuten se jää kauppaan, isot pussit näyttävät ällöttäviltä. Jo syödyn karkin lisäksi myös syömatön karkki voi aiheuttaa pahoinvoinnin oireita.

Sipsejä?
Ei todellakaan. Nachot saattavat mennä, etenkin jos niiden kanssa on hyvää ja paprikatonta salsaa, tai popcorn, mutta niitäkään ei ikinä tee mieli ostaa itse. Dipattavista herkuista ihan parhaita ovat kurkku-, porkkana-, kukkakaali- ja kesäkurpitsalohkot.

Rasvaista krapularuokaa?
Ei, ei herranjumala, krapulassa ei voi syödä. Ja sittenkin kun pystyy, ei todellakaan tee mieli rasvaa tai suolaa. Krapularuoka tarkoittaa kurkkua, vesimelonia, ananasta, satsumaa ja jäisiä pakasteherneitä, mutta ei missään nimessä karkkia tai pitsaa ennen kuin kaikki alkoholi on taatusti poistunut verestä. Olen muuten joskus puolustanut rasvatonta ja vesipitoista krapularuokaa Siulan sillistä järjestettäessä -- ja jäänyt kohtuullisen yksin mielipiteeni kanssa. No ehkä sinne jotain viinirypäleitä tai mandariineja lopulta ostettiin.

Lounas?
Uskokaa tai älkää, Unicafen annoksista tulee ähky, siis ihan niiden koon takia. Kropan mielestä desi riisiä ja desi höyrytettyjä herneitä -- tai pari desiä porkkanasosekeittoa ilman leipää ja salaattia -- riittäisi lounaaksi. Kroppa osaa myös vihjailla pitkälle iltapäivään saakka, ettei mulla oikeasti voi vielä olla nälkä. Tämä on tosi katalaa, sillä jos verensokerini pääsee laskemaan liian alas, tulen kiukkuiseksi.

Jos erehdyn kuitenkin syömään rasvaista tai muuten tosi epäterveellistä ruokaa -- pasteijaa, pitsaa tai muuta herkkua --, kostaa kroppa hetken päästä pahalla ololla. Sama seuraus on sillä, jos lintsaan liikunnan harrastamisesta. Ehkä se on jonkinlainen fyysinen omatunto.

Siitä, että jättää karkit ja sipsit syömättä, ei taatusti ole mitään haittaa. Sinänsä kropan vastahakoisuus herkkujen vastaanottamiseen vain on jännää -- en todellakaan ole millään tietoisella dieetillä.

Aarteita kellarista

Herranjumala! Mä mahdun suurimmaksi osaksi samoihin vaatteisiin kuin kaksikymppisenä! (Farkuissa en vaan pysty hengittämään kunnolla enkä hameissa kumartumaan ilman, että pakarat paljastuvat. Olenko todella käyttänyt joskus noin lyhyitä helmoja? Nyt niitä kyllä kutsuu kirppari.)

Mun aineenvaihdunta taitaa edelleen olla aika sekaisin häiden jäljiltä... tai sitten äärimmäisen tehokas. Olenko todella kutistunut kolmen kuukauden sisällä kaksi vaatekokoa vai ovatko vaatekoot nykyisin pienempiä kuin ennen? Veikkaan vahvasti jälkimmäistä.

Facebook, kaikkien huulilla

Keskustelin viimeksi tänä aamuna ihmisten kanssa Facebookista. Kuulemma toooosi addiktoiva, joskaan kukaan ei osaa selittää miksi. Jos se on jotenkin samanlainen kuin Myspace, niin en lämpene.

Itse en tiedä Facebookin sisällöstä sen enempää, tutustuminen ei ole mahdollista rekisteröitymättä ja olen menestyksekkäästi pysytellyt tunnuksettomana ainakin tähän asti. Kutsuja kuitenkin satelee tasaisin väliajoin kaikesta huolimatta. Saa nähdä, annanko jossain vaiheessa periksi. Ehkä, jos sivustossa on jotain muutakin ideaa kuin tirkistellä, kuka tuntee kenet ja montako kaveria sillä toisella on.

Ai niin, minusta tuli tänään virallisesti tohtorinna eli OTT:n vaimo, kun Olli osallistui publiikkiin ja sai tutkintotodistuksen. Onnea! <3