Taas askeleen verran lähempänä nappuloita

Eivät ne peetä puhuneet. Ko-Gi-muistikirjaan kirjoitelluista muistiinpanoista on iloa raporttia tehdessä. Päiväkirjaa en ehtinyt pitää kuin haikista, mutta hyödyllistä kamaa sekä koulutussessioista että päähänpistoja projektista matkan varrella on sitäkin enemmän. Luojan kiitos olen kirjoittanut näitä asioita ylös erityisen runsaasti myös semmassa.

Suuri B-P:n aura ei ole vieläkään laskeutunut taivaasta ylleni, mutta johtajana olen kehittynyt ja ihmisenä kasvanut, muutenkin kuin lantionympäryksen suhteen.

Nimeksi lapselle ei kelvannut sittenkään se Pikku-Myy

Chris Martin puolustaa hassuja vauvan nimiä. Pakkohan tästä on kirjoittaa, syventäviin opintoihin tekemäni nimistöpaketti jätti näköjään jälkensä. Olen Chris Martinin kanssa siis osaksi eri mieltä.

Minusta aikuinen voi halutessaan vaihtaa nimensä vaikka Aristoteleeksi tai Mansikka-Muumiksi (josta Amu kirjoitti viime vuoden joulukuussa). Lapsenkin nimen voi ihan hyvin muuttaa, jos lapsi selvästi osoittaa asiaa harkinneensa. Silti lasten ja etenkin vauvojen kohdalla on kuitenkin hyvä, että etunimilautakunta osoittaa jonkinmoista harkintaa -- eräälle kurssille nimilautakunnan arkistossa tehty pohjatyö paljasti, että harkinta on sitä tarkempaa, mitä nuorempi ihminen on kyseessä. Vauva ei vielä kykene ilmaisemaan omaa mielipidettään ja vanhempien villeimmistä fantasioista kehittyneet nimet voivat oikeasti aiheuttaa harmia lapselle myöhemmin. Minä olin pienenä sitä mieltä, että Elina on ruma nimi ja harmistuin, kun siitä pihalla vielä väänneltiin kaikenlaista Elina-Pelinaa. Mitä mahtaa ajatella nimestään Villa Hillamilla? Entä Anna Manna? Ukko-Mies? Lumi-Sade? Tai Melena, joka suomeksi tarkoittaa tummaa veriripulia?

Harvinaista nimeä todennäköisesti arvostaa vanhempana, mutta kouluaika sen kanssa voi ainakin huonommalla itsetunnolla olla tuskaa. Opettajan sijaisena näkee, kuinka julmia lapset osaavat toisilleen olla. Tänä autuaana Googlen aikakautena on luokkatovereiden erittäin helppo selvittää vaikkapa Melena-nimen merkitys ja todennäköisesti siitä ei malteta silloin vaieta. Toki männävuosina vallinnut erikoisten nimien muoti voi aiheuttaa senkin, että luokkansa ainoa Maija tai Petteri joutuukin koulukiusatuksi Melena-ystäviään todennäköisemmin.

En sano, että erikoiset vauvan nimet ovat väistämättä pahasta. Suurin osa niistä on ihan ok. Pointtini kuitenkin on, että nimi pitäisi aina antaa harkiten, lapsi kun ei ole mikään nukke tai koira, vaan ihminen. Nimetköön vanhemmat siis lapsiaan ihan miten haluavat, kunhan vain kaikki jaksaisivat muistaa, että kyse on ihan oikeasta ihmisestä, joka oletusarvoisesti elää nimensä kanssa koko elämänsä. Jos nimi annetaan hetken mielijohteesta tai "voihan sen vaihtaa myöhemmin, jos tulee vaikeuksia" -periaatteella, lähtökohta on minusta väärä. Sitä paitsi nimi voi olla erikoinen ja uniikki myös olematta missään piireissä erityisen kiusallinen. Minna-Tiina (väestörekisterissä 3 kpl) ja Hannu-Matias (4 kpl) ovat jopa harvinaisempia kuin Aristoteles (9 kpl), vaikka eivät siltä kuulostaisikaan.

P.S. Minusta Chris Martinin omien lasten nimet, Apple ja Moses, eivät muuten edes ole mitenkään kovin hassuja. Moses, joka esim. Keniassa on käsittääkseni varsin suosittu nimi, menee ihan hyvin muiden raamatullisten Annojen, Saarojen ja Jesus Marioiden seassa. Apple-nimi puolestaan ihastutti minua heti, kun Gwyneth Paltrow ja Chris Martin sen julkistivat. En ole koskaan yhdistänyt sitä mielessäni Apple-yhtiöön tai levymerkkiin, vaikka joku niin väittikin tapahtuvan.

FM

Niin minusta sitten tuli maisteri. Juhlistimme sitä G.W. Sundmansin mainion palvelun ja hyvän ruoan parissa. Kesäyö oli kaunis ja kukkien tuoksu huumaava, kun kävelimme puolison kanssa bussipysäkiltä kotiin. Kiitos onnitteluista kaikille niitä lähettäneille!

Ylen uutisissa näkyi paljon tuttuja naamoja. Minäkin vilahdan kuvassa parin sekunnin ajan (kohdassa 1:30--1:34). Tarkkasilmäinen ehkä tunnistaa.

Melkein maisteri

Saatuani käteeni toimintaohjeet publiikkia varten olen alkanut ihan oikeasti sisäistää sen, että kai se valmistuminen nyt sitten on edessä. Publiikista tulee kyllä varmaan melkein Ilosaarirock-luokan tapahtuma, kun 500 maisteria jonottaa todistuksiaan suuren juhlasalin käytävillä aakkosjärjestyksessä seisten. Vedonlyöntipisteitä pyörittäville voisi aueta hyvä sauma vaikkapa "kuka pyörtyy ekana" -veikkauskisassa. Vieraat (yksi per osallistuja) saavat istua, mutta niiden joukossa bonarikertoimet tarjoaa tyyppi, joka meni istumaan keskelle salia ja tahtoo pois ennen tilaisuuden loppua. Toisaalta on kutkuttavaa valmistua jättipubliikissa, jossa tuoreita maistereita on ennätysmäärä, kandit eivät mahdu samaan saliin ja paikalla on pelastushenkilökuntaa.

Ja kevään viimeisessä publiikissa valmistuvia tosiaan on liikkeellä, ou jee. Ihana puolisoni vei publiikki-ilmoni eilen tiedekunnan kansliaan ja jonotti sitä varten päärakennuksen tokan kerroksen aulassa noin tunnin artikkelia lukien. Muitakin taisi olla samalla asialla, vaikka dedis on vasta torstaina.

Aika haikeaa tämä kivan opiskelijaelämän päättyminen, mutta toisaalta alituinen yliopistolla pyöriminen, gradunteko, opintotukilomakkeiden kanssa vehtaaminen (ja tukikuukausien loputtua rahattomana kärvistely) alkoikin jo välillä vähän tympiä. On myös ihanaa, kun työpaikka on jo valmiiksi olemassa, eikä tarvitse hakea sellaista nyt, kun tarjokkaita riittää yllin kyllin.

Keskiviikkonillitys

Voi Venäjä, että meidän tiedekunnassa osataan sitten hankaloittaa valmistumista kaikin keinoin. Kun aikanaan korvasin vaihdossa suoritettuja opintoja, täytin tiedekunnan kansliassa lukuisia lomakkeita, joissa mm. selvitin, mitkä vaihdossa suoritetuista kursseista aion sisällyttää pääaineopintoihini ja mitkä muihin opintoihin, esim. kieliopintoihin. Tiedekunta vaati sivukaupalla näitä selvityksiä ja erittelyitä ja kummallisia opintosuunnitelmia, jotka saivat muistoni saksalaisesta byrokratiasta tuntumaan höyhenenkevyiltä.

Ja mitä ne sitten tekivät? Rekisteröivät tietysti vaatimistaan erittelyistä ja yksittäisten kurssien korvaussuunnitelmista huolimatta kaikki vaihdossa suorittamani kurssit yhtenä maksimaalisena könttinä niin, että siitä köntistä on ihan pirun vaikea halkoa niitä oikeasti oman pääaineeni kursseja erilleen muista opinnoista. Ketuttaapotuttaahatuttaa. Siis varmasti näin on helpompaa, koska tiedekunta on suurempi kuin moni pienemmistä yliopistoista. Mutta turhaa on kai sitten myös vaatia opiskelijoita täyttämään miljoonia lomakkeita ja erittelemään, mitä kursseja tahtoo milläkin korvata, jos kaikki kuitenkin rekisteröidään köntissä ja yksittäisten kurssien umppaaminen oman alan kokonaisuuksiin tehdään siten mahdottomaksi.

Helvatan kuustoista. Onko opintojen rekisteröinti muka muissakin tiedekunnissa näin tahmeaa vai tehdäänkö meillä siitä vain tahallaan sellaista jonkin "palvelualttiuden" tms. nimissä? Onneksi pääaineopintojen rekisteröinti sentään hoituu kotoisasti ja joustavasti laitoksella eikä tiedekunnan kansliassa. Hammasta tarvitsee siis purra vain kaikkien muiden opintojen suhteen.

Oranssi paita ja vihreet housut

Kävin tänään tekemässä jo toista kertaa viimeisen tenttini ikinä tässä tutkinnossa. Tällä kertaa luulen saaneeni sen läpi, kysymyksetkin kun olivat sanasta sanaan samat kuin joulukuussa, jolloin kävin viimeksi kokeilemassa onneani (eikös se niin ole, että jos yhden kerran reputtaa tentin, niin senhän on tietysti oltava se viimeinen jäljellä oleva?). Viime yrityksellä sovelsin kolmessa vastauksessa neljästä lottokonemetodia ja jäin vain paria pistettä vaille läpipääsyn, tällä kertaa ei pahemmin tarvinnut arpoa.

Emin kirjoiteltua blogissaan päiväkirjateemasta jonkin verran viime aikoina rohkaistuin kaivamaan omat yläaste- ja lukioaikaiset päiväkirjani esiin ja vilkuilin niitä vähän. Riemastuttavimpia ovat merkinnät, jotka olen tallentanut tekstin sijaan piirroksina, sekä sivuille ehkä aivan randomisti liimatut viestilaput mm. tuloksena tuntien aikana käydystä kirjeenvaihdosta (voi kun muistaisin, kenen kanssa, missä ja kenestä kävin keskustelua kirjoittaessani lapun "oranssi paita ja vihreet housut, tulee ihan porkkana mieleen") ja kaverien joillekin tyhjille sivuille kirjoittamat terveiset. Ja voi miten naiivi nuori tyttö olenkaan yläasteella ollut!

Lukioaikaisten sivujen lukeminen sen sijaan teki välillä aika kipeää, ellei mukaan lasketa nauruhermoja kutkuttavaa kertomusta keskustelusta, jossa pohdittiin, kuoleeko lentopelkoinen ihminen mieluummin lentokoneessa vai sen alla. En muistanutkaan, miten hukassa sitä välillä oli itsensä ja kaiken muunkin kanssa, vaikka monen muun ihmisen asiat ovat varmasti olleet huonomminkin. Voi kun joku olisi silloin osannut uskottavasti sanoa, että kymmenen vuoden päästä elämä tuntuu -- no, ellei nyt suoranaisesti helpommalta, niin ainakin huomattavan erilaiselta.

"The LED is set at the average human pulse speed so it can be used as an anti stress device"

Pulse osui pitkästä aikaa käteen levyhyllyä sormeillessa. Erehdyin kuuntelemaan siitä yhden kappaleen ja piti sitten soittaa pari seuraavaakin.

Levykotelon led-selostuksesta tulee jotenkin mieleen jostain (naisten?)lehdestä joskus lukemani väite, jonka mukaan Vivaldin Neljä vuodenaikaa on hyvää musiikkia tenttiin lukiessa soitettavaksi, sillä sen rytmi on suunnilleen sama kuin ihmisen pulssin. Kävisiköhän siis myös Dark Side of the Moon samaan tarkoitukseen, se jopa alkaa sydämen sykkeellä?

Jätän kokeilematta. Keskittyisin kuitenkin kirjan sijaan siihen musiikkiin.

Voihan #$&%£¤@{"#!!!!

Siis jos opinto-oppaan tutkintovaatimuksissa lukee

3) tämä, tuo tai se

niin silloin luetaankin joka tapauksessa tämä ja sen lisäksi joko tuo tai se. Siis riippumatta siitä, että kaikissa muissa opinto-oppaan kohdissa tämä, tuo tai se tarkoittaa yhtä kolmesta.

Humanistin matikkapää ei myöskään ymmärrä, miten yhdistelmä tämä (250 s.) ja tuo (560 s.) voi tuottaa täsmälleen saman määrän opintoviikkoja kuin yhdistelmä tämä (250 s.) ja se (174 s.)

Mut ehkä noilla juristeilla on jotain omia laskukaavoja.

Massan keskellä

Usein ja monessa yhteydessä toistettu väite: "Oikeustieteellisessä tiedekunnassa järjestetään vain ja ainoastaan massaluentoja."
Jep. Eilen olin luennolla ainoa osanottaja, tänään meitä oli jo kaksi (minä ja yksi lisuria vääntävä jatko-opiskelija). Ehkä käyn jotenkin hassuja kursseja tai sitten oikeustieteellisessä tiedekunnassa ei järjestetä vain ja ainoastaan massaluentoja.

Tulkaa ihmiset Viikkiin ennakkoäänestämään. Istun siellä, kunnes on aika lähteä luennolle, en oikein kehtaa olla poissa, jos läsnäoloprosentti romahtaa silloin puoleen. Ja tämä kurssi (yhden kirjan tentistä korvaava, kaksi viikkoa kestävä) on sitä paitsi ainoa luentosarja, jonka tänä vuonna suoritan -- opinto-oppaasta ei löytynyt oikein enää muuta mahdollista tai kiinnostavaa. Pääaine tuntuu nyt kummalliselta, sillä saan paljon enemmän iloa irti Marxista, Durkheimista ja Weberistä kuin Isosta suomen kieliopista. Oman laitoksen käytävällä näkee jo paljon harvemmin täysin tuttuja kasvoja ja joidenkin nuorten opiskelijoiden intomieli tuntuu itsestä aika vieraalta. Ehkä olis tosiaan aika valmistua, tässä vaiheessa opintoja kun ei ehkä kannata vakavissaan enää edes harkita pääaineen vaihtoa. Jos sitten vaikka myöhemmin perään toista tutkintoa tai jatko-opintoja tai jotain.

Mutta tämänpäiväiset laulutreenit todistivat jälleen kerran, että maailma on täynnä ihanaa musiikkia. Ihan odotan jo innolla seuraavia treenejä, joissa opetellaan ja hiotaan settiä sitä seuraavaa omaa keikkaa varten. Ja laulan suihkussa tunja kolenaa.

On puhtaita molemmat neliöt -- vai onko?

Omasta vaihtoyliopistostani Mainzista tuttu ja nyt täällä tyttöystävänsä kanssa vaihdossa oleva Karl kirjoittaa Hoasin tarjoaman asunnon tuottamista yllätyksistä keskustaopiskelijoiden blogissa. Huoltomiesten ja muiden asioista vastaavien välinpitämätön suhtautuminen tuli varsin tutuksi myös omina Hoas-aikoina Itäkeskuksessa. Silloinen asuintaloni oli puoliksi Hoasin ja puoliksi kaupungin hallinnassa, joten kumpikin yritti väittää, että ikävät tehtävät, kuten vikojen korjaaminen, kuuluvat tietysti sille toiselle osapuolelle. Lopputulos? Kukaan ei koskaan tehnyt millekään vialle mitään ennen kuin tukkeutuneisiin viemäreihin ja halkeileviin vessanpönttöihin turhautuneet asukkaat uhkasivat suunnilleen kolmannella soittokerralla tulla linjoja pitkin huoltomiesten kimppuun.

Karlin puheissa on varsin paljon asiaa. Käsi sydämellä, kuinka moni meistä maksaisi ilomielin 650 e/kk asunnosta, jossa mm. ikkunoita ei saa suljettua kunnolla (luvassa kiva helmikuu!), muurahaisia tai muita ötököitä vilistelee nurkissa ja asunto on tullessa täysin siivoamatta edellisen asukkaan jäljiltä? Pikavilkaisu Hoasin sivuille kertoi, ettei kyseistä taloa edes tarjota vaihtoehtona suomalaisille opiskelijoille, vaan se on ainoastaan vaihtareita varten. Okei, ajatuksena on varmaan se, että vaihtareista on oletettavasti kivaa tutustua toisiinsa, asua lähekkäin ja ryhmäytyä keskenään. No joo, oli se ainakin meistä Mainzissa ja se tapahtuikin luontevasti vaihtareille järjestettyjen tapahtumien kautta. Toisaalta minusta ainakin päheintä omassa vaihdon aikaisessa asunnossani oli se, että koska naapurini olivat saksalaisia, mulla oli koko ajan tarjolla luonteva kosketus myös natiiveihin (joiden kanssa sain puhua saksaa ja kehittää kielitaitoani, tutustuin kulttuuriin ja paikalliseen meininkiin paremmin, etc. etc. etc.).

Oli toki asunnossani joitain puutteitakin Mainzissa ollessani. Suihkut ja vessat olivat yhteiset muiden asuntolan asukkien kanssa, mikä tällaisen suomalaisen kermapeffan mielestä olisi tietysti voinut olla toisinkin (no ei sillä muuten mitään väliä, mutta jotkut jättivät ällöjä hiustukkoja viemärin ritilään aina suihkussa käytyään). Ja joo, huoneeni oli keväällä kylmä ja kesällä kuuma, ja joku ehkä muistaa turhautumiseni siitä, kun jääkaappini hajosi jouduin elämään viimeisen viikon ilman jääkaappia. Mutta silti: se oli siisti ja hyväkuntoinen 18 neliön ullakkohuone, huonekorkeus vähintään Etu-Töölön luokkaa, katto osittain viisto (ja viistosta osasta ei tarvinnut maksaa, sillä sitä ei laskettu täysiksi neliöiksi!). Vuokra oli muistaakseni 183 e/kk, ja huone sijaitsi asuntolassa, josta huoneita tarjottiin pääasiassa saksalaisille -- aivan samanlaisia huoneita ja samaan hintaan kuin minullekin (eikä siellä mitään vain vaihtareille tarkoitettuja asuntoloita muutenkaan ollut). Vuokraehdot tosin olivat natiiveilla paremmat kuin minulla, heillä sopimus oli toistaiseksi voimassa oleva ja sen pystyi katkaisemaan milloin vain, kun taas vaihtareille tarjottiin automaattisesti joko 6 kk:n tai 12 kk:n sopimusta, jota ei voinut katkaista kesken (minäkin maksoin asunnostani vielä syyskuussa vuokraa, vaikken enää asunutkaan siellä). Mulla kyllä kävi tosi hyvä tuuri asunnon kanssa, sillä monet muut vaihtarikaverini asuivat (lukukauden lopussa purettavaksi määrätyssä) asuntolassa 8 neliömetrin kopperoissa, joissa huonekalutkin olivat paljon vanhempia ja kuluneempia kuin meillä Forumissa. Tuossakin asuntolassa asui saksalaisia, mutta heidän huoneensa olivat samankokoisia kuin minun. Toisaalta niiden kanakoppihuoneiden pieni koko ja suuri ikä näkyivät sitten vuokrassakin.

Kata kirjoitti jokin aika sitten varsin osuvasti Ylen dokumentista, jossa käsiteltiin opiskelija-asumista. Minusta se ajattelutapa, jonka mukaan opiskelijoiden tulisi ilman muuta tyytyä opiskelupaikkansa sijainnista riippumatta millaiseen tahansa tarjolla olevaan asuntoon missä vain, tai sietää ilomielin rikkinäisiä ikkunoita ja vuotavia vessanpyttyjä, koska nyt sattuu kerta kaikkiaan olemaan opiskelija, on vääristynyt. Ei liene keneltäkään väärin pyrkiä asumaan esimerkiksi kohtuullisen matkan päässä oppilaitoksestaan, jos ja kun siellä kerran on asuntoja olemassa, tai vaatia, että asuntoon ja sen vuokraan sisältyvät varusteet ovat siistejä ja kunnossa?

(Edit. klo 17.59: typoja.)

Uljas, moderni maailma

Yritin sopia tenttijärjestelyistä proffan viransijaisen kanssa sähköpostitse, kun mulla ei ole muuten mitään asiaa nykyisin päärakennukselle tai keskustakampukselle ylipäänsä muulloin kuin tenttipäivinä. Juu ei, ei tällainen peli vetele alkuunkaan, että asioista muka voisi sopia sähköpostin tai puhelimen välityksellä. Tervetuloa vastaanotolle. Luvassa siis lähes turha reissu keskustaan.

Seuraavaksi oli sitten vuorossa vastaanotolle ilmoittautuminen, joka ei tietenkään ole mahdollista puhelimitse tai sähköpostitse. Tervetuloa laitoksen käytävälle kirjoittamaan nimesi listaan viimeistään vastaanottoa edeltävänä päivänä klo 12. Luvassa olisi ollut toinen turha reissu keskustaan, ellei ihana puolisoni olisi suostunut harppomaan työhuoneestaan kadun toiselle puolelle rustaamaan nimeni siihen listaan puolestani.

Jotenkin tuntuu siltä, että humanistisessa tiedekunnassa pyritään joskus varta vasten vaikeuttamaan opintojen etenemistä (ei, en edes ala paasata tässä siitä lomake- ja työmäärästä, joka on täytettävä, kun haluaa sisällyttää tutkintoon esim. vaihdossa suoritettuja opintoja). Lomakkeiden täyttelystä, tenttikuorista (puolet siihen täytettävistä tiedoista ihan turhia!) ja muista innovatiivisista menetelmistä tulee elävästi mieleen Saksa, jossa faksi ja tavallinen kirje ovat aivan normaaleja välineitä dialogin käymisessä. Siis faksi. Ei puhelin.

Toki faksikin olisi tässä tilanteessa parempi kuin keskustaan raahautuminen. Mutta please, soittakaa mulle heti kun humanistinen tiedekunta on keksinyt puhelimen ja hyväksynyt sen sallituksi yhteydenpitovälineeksi.

Osoitteenmuutos

Tutuille tiedoksi: huomisesta eteenpäin myös sähköposti löytänee parhaiten perille uudella nimellä.

Ihan tavallinen tenttiinlukupäivä

Ihana auringonpaiste, parveke johon aurinko paistaa koko päivän ajan, triplaespresso (opettelin vihdoin käyttämään meidän espressokeitintä ihan itse!), 1,5 litran vesipullo ja aurinkovoide suojakertoimella 40. Johan pitäisi tenttiin lukemisen sujua kuin rasvattu.

Paitsi ettei suju. Tietenkin tää yks lujaluontoinen humanisti käy sisällä tarkistamassa sähköpostit ja unohtuu vartiksi lukemaan sarjisblogeja. Tätä yhtä en ole ennen huomannutkaan. Muahahahaaa.

Ai joo ja muahahaaa tälle kans. :D

Kesä! Jee!

Sireenit ja kurjenpolvet kukkivat, joten nyt on pakko olla kesä. Sain eilen myös kesän ensimmäiset hyttysenpistot, jotka kohoilevat nyt iholla suurina ja laakeina paukamina (korkeus n. 1 cm, halkaisija 2,5 cm). Edellisen antihistamiinin vaikutus näyttää lakanneen ja seuraava on vielä ottamatta. Kyllä nuo tuosta varmaan kutistuvat, mutta silti aika hassua: en kai mä ennen ihan näin allerginen hyttysenpistoille ole ollut.

Vielä tänään kesä ei kyllä tunnu täysin kesältä. On niin paljon kaikkea tekemistä, ettei mulla ainakaan teoriassa ole mahdollisuutta heittäytyä vapaaherraksi ja kiskoa skumppaa ... jäätelöä Tuomiokirkon portailla tai Ruttopuistossa, kuten kesällä kuuluu tehdä. Tosin tenttiin voi kyllä lukea puistossakin tai rannalla, jos vain saa ampiaisilta ja muilta pikkuhöntiäisiltä rauhan.

Niin ja perjantaina onkin sitten jo Ollin väitöstilaisuus. Kirja on hieno (täällä kansi ja tiivistelmä). Kiireistä huolimatta taidan lykätä ainakin tenttikirjaan tarttumista vielä tällä viikolla sen verran, että saan tuon luettua loppuun ennen väitöstä. :)

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hinta? 1500 e/lukukausi.

Ooooo-oooonn meillä hauska setä, tuo setä kansleri,
ja setä osaa ideoida tosi luovasti.

Kaaaaa-aaass näin vastaa SYL ja näin Sarkomaa
ja eikä kovin moni muukaan taida kannattaa.

Seitsemän vuotta sitten Raivio sanoi, ettei hän siitä pahastu jos puolet hänen ideoistaan torpedoidaan. Sovitaanko, että tämä kuuluu nyt taas siihen puolikkaaseen?

Tilintekoa

Sanomatalon ikkunoista näkyi eilen harmaata. Töölönlahdelle avautuva, kaunis maisema peittyi välillä julkisivun laseja vasten liiskautuneisiin räntähiutaleisiin ja sadepisaroihin. Aamukahvin aikaan tajusin sen kauhistuttavan seikan, että tulorajani ovat jo aikaa sitten sanoneet riks, raks ja poks kuin riisimurot konsanaan. Joudun siis palauttamaan tukia, ensimmäistä kertaa. Laskutehtävä kauhistuttaa lyhyen matikan suorittanutta humanistia jo nyt, sillä Kelan sivujen laskuriin ei juuri ole luottamista. Kokeilin sitä kerran, elettyäni vuoden pelkällä opintorahalla. Mokoma masiina käski mua palauttamaan Kelalle 120,77 euroa. Se oli varmaan tullut hulluksi.

Ennen kesäkuuta en ollut tehnyt töitä koko opiskeluaikanani, ellei satunnaisia sijaisuuksia kouluissa lasketa. Olen siis kolmen vuoden ajan elänyt lähinnä opintorahan, säästöjeni ja satunnaisesti sukulaisilta saatujen avustusten varassa. Toukokuussa sekä lompakossani että säästötililläni ujelsi tuuli, olin avopuolisolleni velkaa varmaan noin vuoden opintorahat, opintorekisterissäni pullisteli tiettyjä sivuaineopintoja ja englannin suullista kurssia vaille valmis kandidaatintutkinto, nippu syventäviä opintoja ja hyväksytysti suoritettu gradupiiri. Olematon rahatilanne ja työkokemus huolestuttivat. Kun työtä Nyt-liitteen menopalstojen parissa tarjottiin, otin sen riemumielin vastaan. Ja hyvin olen myös viihtynyt. :)

Onko todella parempi vaihtoehto valmistua maisteriksi viidessä vuodessa, mutta täysin ilman työkokemusta? Väittäisin, että ei, sillä

1) opintorahan varassa on ainakin nykyään vaikea elää. Monen opiskelijan kuukausivuokra ylittää opintorahan ja asumislisän yhteissumman. Päälle tulevat vielä mahdolliset vesi-, sähkö-, ateria- ja puhelinkulut sekä muut elinkustannukset.
2) Parhaista (joskus myös ainoista) työpaikoista taisteltaessa hyvä työkokemus pesee hyvät arvosanat joskus 5-0.
3) Ystävien sekä järjestö- ja opiskelukontaktien lisäksi myös hyvät työelämäkontaktit ovat usein tarpeen. Nykymaailmassa todellisuus on joskus valitettavasti sellainen, etteivät parhaat tai sopivimmat paikat tule lainkaan julkiseen hakuun.

Opiskelija tarvitsee siis lisätuloja ja makua työelämästä samalla kun Etappi ja opetusministeriö työntävät kohti armotonta putkea.