Lantaa bussissa

Luonteen kiivaus lienee monelle muullekin tuttu ongelma. Aina joskus tulee sanottua pahemmin kuin aikoo tai kaadettua toisen niskaan harmistumisen aiheuttamaa lantaa saavilla, vaikka toinen olisi tuottanut sitä vain teelusikallisen. Maailmassa on tiettyjä (lähinnä palvelualan) ammatteja, joiden toimenkuvaan näyttää kuuluvan tämän lannan vastaanottaminen ja nieleminen. Työskennellessäni Marian sairaalassa ennen yliopistolle tuloani tämä puoli elämästä tuli tutuksi. Sitä oppi laittamaan oman itsensä pukukaappiin siviilivaatteiden mukana. Pukuhuoneesta osastolle lähti aina valkoisiin puettu sairaalaminä, tyyppi joka näytti kykenevän nielemään hermostumatta ja hymyillen mitä tahansa. Tyynenä pysyminen oli välttämätöntä ja sen oppi nopeasti.

Jos jotain ammattiryhmää käy sääliksi, niin bussikuskit ja taksikuskit ovat kyllä ykkösasemassa. Taksikuskit päätyvät usein psykiatreiksi vasten tahtoaan, etenkin pikkujouluaikaan. Bussikuskien työasuun taas kuuluu harteille sinisen takin päälle kasaantuva lantakerros. Liput ovat kalliita, bussit myöhässä ja edellinen vuorokin jätti tulematta. Kylläminänytsanonsinullesuoratsanatkuneitällälinjallamikääntoimi. Vaan kiitetäänkö silloin, kun bussikuski pysähtyy suojatien eteen päästääkseen jalankulkijan ylittämään tietä? Tai silloin, kun kuski odottaa pysäkille myöhässä juoksevaa matkustajaa? No ei. Ja pieni hymy ei todellakaan maksaisi mitään. Sovitaanko, että lakataan kaikki syyllistämästä sitä yhtä kohdalle osuvaa, ehkä viatonta bussikuskia aiheettomasti ja mennään sen sijaan valittamaan Helsingin valituskuoroon, jos jokin pännii?

Yhden erityisen pyhän päätöksen olen elämäni aikana tehnyt: vaikka kuinka huonosti menisi, pyrin hillitsemään kiivaan luonteeni parhaani mukaan, pyrin puremaan hammasta ja harkitsemaan ennen kuin sanon mitään. Pyrin myös kiittämään ja pyytämään vilpittömästi anteeksi silloin kun siihen on aihetta. Aina en onnistu, mutta kehityn koko ajan ja elämäni on oikeastaan pääosin aika helppoa ja mukavaa, kun ei aina tarvitse olla se pässinpää.

Herää pahvi, nyt veistellään puujalkoja.

Tämän päivän Hesarin kotimaaosassa (A 9) turinoidaan mukavia poliitikkojen pahvikuvista. Tekstistä löytyi vähän tahattomia piirteitä, jotka lähes aiheuttivat nuoren elämäni ennenaikaisen päättymisen aamukahviin tukehtumisen myötä. Juttu itsessään on ihan hyvä ja hauska ja tuo asiansa esiin juuri niin kuin piti (osin rivien välissä). Katsokaapa kuitenkin lyhenteitä. Tekstissä mainitaan Pahvi-Sauli (kok) ja Pahvi-Matti (kesk). Kahvi meni väärään kurkkuun, kun keksin myös kuvatekstistä sulkuihin tungettujen lyhenteiden käyttöä. Siellähän mainitaan Pahvi-Eeron rinnalla seisojina Mika Railo (vas.) ja Maija Jäppinen (oik.). Jos muillakin on taipumusta vääräleukaisuuteen ja hassujen rinnastusten kustannuksella juhlimiseen, niin mitähän uusia piirteitä näiden lyhenteiden toistuva käyttö toisi keskusteluun ylioppilaskunnan vasemmistohallituksesta?

Pahvi-Esko ja -UKK ovat minulle muuten ennalta tuttuja kavereita. Ne nojailevat rennosti seinään Nyt-liitteen toimituksen sohvanurkkauksessa Sanomatalon kahdeksannessa kerroksessa. Jossain vaiheessa Eskon ylle oli ilmestynyt kankainen burkha. Nyt se on ehkä riisuttu. Ehkä. Täytynee tunnustaa, että en ole tehnyt liiemmin huomioita työympäristöni ulkoasusta viime aikoina.

Niin, ja niistä hassuista rinnastuksista vielä. Paras ehkä koskaan näkemäni oli työpaikkani sähköpostiin muinoin lähetetty konsertti-ilmoitus, joka oli muotoiltu tyyliin "Ville Virtanen, tenori, ja Matti Makkonen, hanuri, esittävät Rautavaaran musiikkia". :)

Ihanat ilmatiet

Minkälainen sanahirviö vaihtoa varten valmistautuvan päässä pyörii? No, kun kaikki välttämättä muistettava pakkautuu yhteen könttiin, tuloksena on osapuilleen sellainen kuin matkalaukkuvakuutusmastercardvuokrasopimussunmuutdokumentitpassinvalo-
kopiointiruokavalioidenilmoittaminenfinnairille. Plus tietysti kaikki tuosta unohtuneet muut seikat. Mietin, josko järjestäisin läksiäiset ennen lähtöäni. En ole vielä päättänyt. Enkä missään tapauksessa halua ajatella minuuttiakaan aiemmin kuin on pakko sitä hetkeä, jolloin joudun kävelemään passintarkastuksesta läpi ilman Ollia.

Lentomatka on onneksi vaihdoton ja inhimillinen, sinivalkoisin siivin suoraan Frankfurtiin. Sveitsiläisillä toki olisi tarjota fuksianpunaisilla koneilla liikennöivä hauskempi vaihtoehto, mutta sillä ei valitettavasti ole lähtöjä Suomesta. Nähdessäni yhtiön check in -tiskin Zürichissa olin kuolla nauruun. Arvatkaapa miksi?



Helvetic Airlines. Lentopelkoisen ykkösunelma.

Blogikierroksella

No shit! Jukka Kemppisellä on blogi! Ja kiinnostava blogi onkin. Miksi en ole aiemmin googlannut? Tämä menee heti seurantalistaani.

Sanomalehtiviikko-blogissa taas oli mieltä lämmittävä kuvaus nykyajan kouluruoasta (joo, viime viikon päivityksiä, mutta multa on jäänyt tuon seuraaminen vähän vähälle). Kyllä nykymuksujen kelpaa. Omana ala-asteaikanani kasvisruoka tarkoitti lähes yksinomaan pinaattilettuja, allergiaruokaa käytiin anelemassa keittiöstä, leipä oli valinnaisesti koulu- tai raitanäkkiä, lautaset olivat oranssia muovia ja perunat niitä kuuluisia kumisia. On mahtavaa, että Suomessa on olemassa kouluruokailu ja että sen tasoa on saatu noin huimaavasti parannettua. Toivottavasti sitä osataan myös arvostaa.

Blogikierroksella havaitsin myös, että suosikkini ARS 06 -näyttelyssä ovat pääosin samoja kuin Leena Virtasen kuusivuotiaalla, joskin Virtasen tytärtä miellyttäneen taiteen lisäksi minuun vetosivat erityisesti myös Charles Sandisonin sanainstallaatio sekä Walter Martinin ja Paloma Munosin lasipallot. Mitä tämä kertoo minusta?

Niin ja tämän päivän parhaat naurut lähtivät tietysti Ylioppilaslehden Hyytelöstä.

Haamupäivityksenä: tulin vielä kertomaan, että kappale vuokrasopimuksestani on lähtenyt Mainziin eilen sähköpostin liitetiedostossa ja tänään etanapostilla kirjekuoressa. M'olen siis näillä näkymin turvassa Reinin tulvilta. (Käsi sydämellä: huokasitko nyt, että "Schade"?? ;)

Made in Germany

Saksasta tuli eilen iloista postia: olen saanut asunnon yliopiston asuntolasta. Sähköpostin mukana tuli vuokrasopimus, joka määrättiin tulostettavaksi, allekirjoitettavaksi ja palautettavaksi viikon sisällä. Sähköpostitse? No ei. Postitse? No ei sitäkään. Palautuskeinoja tarjottiin tasan yksi: faksi. Siis faksi, tuo 1980-luvun lopun yrityskuplan ja modernin tekniikan viimeinen jäänne. Ja mikä parasta, ohjeissa annettu faksinumero tuottaa kätevästi joka yrityksellä tulokseksi raportin, jossa kerrotaan lähetyksen epäonnistuneen, syynä "numero varattu/ei signaalia". Mikäpä sen mukavampaa. Olen nyt yrittänyt faksata sitä paperia kahtena päivänä ja kahdella eri laitteella. Lukuisiin yrityksiin ja virheraportteihin tuskastuneena lähetin sähköpostia Mainziin ja sain luvan lähettää kopion allekirjoittamastani dokumentista pdf-tiedostona. Oujee. Saksa on hieno paikka ja yliopisto tuntuu huolehtivan Erasmus-vaihtareistaan hellästi kuin kana poikasistaan. En silti ihmettelisi lainkaan, vaikka maan byrokratia vaatisi ihmisiä tulostamaan jotain matriisikirjoittimella vain siksi, että ketjulomakkeet ovat jonkun virkamiehen mielestä käteviä.

Viikon parhaat naurut lähtivät tästä tiedosta. Ihanhan tässä tulee mieleen muinoin lapsena leikityt leikit "viidakkorumpu" ja "rikkinäinen puhelin". :)

Linja-autossa ompi tunnelmaa

Olen vähän huolissani YTV:n huippuideasta uudistaa joukkoliikenteen taksa- ja lippujärjestelmää. Ehdotusten joukossa on siis sellainen idea, että matkalipun hinta määräytyisikin kilometrimäärän mukaan kuntarajojen sijaan. Periaatteessa tuollainen toimii mm. VR:llä ja Matkahuollolla, mutta Helsingissä, jossa etäisyydet ovat luonnostaan pitkiä, se kuulostaisi vähän epäreilulta systeemiltä. Kilometrimäärän perusteella ostettava matkalippu Stockmannin kulmalta yliopiston päärakennukselle tulisi toki halvaksi, mutta on myös kohtalaisen tarpeeton. Monella Eira--Etu-Töölö--Punavuori--Kruununhaka-akselilla asuvalla ystävälläni ei ole lainkaan kuukausilippua, kun kesäisin heitä kuljettaa polkupyörä ja talvisin jalat. Väitän, että kipeimmin joukkoliikennettä tarvitsevatkin lähiöiden asukkaat, joille keskustaan pääsy on kohtuuttoman vaikeaa ilman busseja ja metroja.

Vyöhykejärjestelmä etäisyyksien mukaan ei ylipäänsä ole huono idea ja siitä on hyviä kokemuksia muualla Euroopassa. Esimerkiksi Lontoossa on käytössä erinomainen vyöhykejärjestelmä. Toisaalta myös itse kaupunki ja sen metroverkosto ovat aika lailla suurempia kuin Helsingissä, jolloin jaottelu eri hintavyöhykkeisiin kannattaakin jo. En kuitenkaan usko, että pääkaupunkiseutu olisi siihen vielä kypsä nykyisessä koossaan. Missä täällä muuten vedettäisiin ykkös- ja kakkosvyöhykkeen välinen raja? Idässä Itäkeskukseen ja lännessä Matinkylään vai? Jeah. Tehdään ihmeessä Mellunmäen, Vuosaaren, Soukan ja Kivenlahden kaltaisista lähiöistä entistä vähemmän puoleensavetäviä. Sen jälkeen voidaankin kimpassa ihmetellä, miksei keskustan asuntokupla jo puhkea.

Lounaasta tuulee, osa 2

Jaha, yhtymä siis reagoikin jo 100-lehden uutiseen ja ryhtyi toimeen. Hyvä niin, oikeastaan välttämätöntäkin, mutta päättivät sitten näköjään toimia sen pahemman vaihtoehdon mukaan. Ohessa suora lainaus ylioppilaskunnan sivuilta löytyvästä tiedotteesta:

"Lounasseteleiden lataaminen UniCard-kortille on tänään kielletty kaikissa UniCafe-ravintoloissa ja Vanhalla ylioppilastalolla. HYY Yhtymä selvittää väärinkäytön mahdollisuutta."

Toivottavasti systeemi saadaan jotenkin järkeistettyä myöhemmin. Kannattaisin edelleen vaihtoehto kakkosen toteuttamista. Ja siihen asti täytynee pyrkiä lounastamaan käytännön syistä muualla kuin Unicafessa, esimerkiksi Sanomatalon henkilöstöravintolassa tai Papa Giovannin Spaghetteriassa. Nam. :)

Lounaasta tuulee

100-lehden lööppi (20.2.) herätti mielessäni välittömän yhteyden jutun sisältöön, kun näin sen aamulla rautatieasemalla. "Lounasseteleillä olutta ja tupakkaa". Hemmetti, nyt ne sen sitten huomasivat. Ja tästä Vanhan erikoisuudesta on sentään vitsailtu ainakin neljä tai viisi vuotta, ellei kauemminkin. :) (Tiedoksi niille, jotka ovat jostain syystä tämän vitsailun välttäneet: lounasseteleillä ei saa ostaa alkoholia tai tupakkaa. Lounasseteleitä voi kuitenkin ladata Unicardille, jolloin niillä voi ostaa olutta ja tupakkaa Vanhalta.)

Luottokunta vannoi Satasen artikkelissa puuttuvansa asiaan niin pian kuin mahdollista. Veikkaanpa, että tilanteeseen on tarjolla vain kaksi ratkaisua:

1) Mahdollisuus ladata lounareita Unicardille poistetaan.
2) Mahdollisuus maksaa Unicardilla Vanhalla poistetaan.

Ykkösvaihtoehto on kaikkein tolkuttomin. Lounasseteleissä nimittäin on sellainen mukava pieni piirre, ettei niistä saa rahaa takaisin. Mikäli niiden lataaminen Unicardille kiellettäisiin, tämä tyttö ainakin lopettaisi Unicafessa ruokailun ja siirtyisi sellaisiin ravintoloihin, joissa lounassetelille saa vastinetta koko rahan edestä. Saituuteni rajat tulevat vastaan siinä, etten oikein haluaisi lahjoittaa ylioppilaskunnalle kuutta euroa per lounasannos, semminkin kun lautasella on ärtsaria tai Pedron kasvishöystöä. Luulenkin, että fiksumpi ratkaisu olisi kieltää Unicardin maksuvälineenä käyttäminen Vanhalla, mutta myöntää yhä 50 sentin alennuksia käteisostoista kortin näyttämisen perusteella. Näin voisimme ehkä ilahduttaa Luottokuntaa karkottamatta opiskelijoita entistä kauemmaksi Vanhasta.

Deutschland, Deutschland

Saksalainen byrokratia on sitten täsmällistä ja ihanaa. Vaihtoyliopistoni edellyttää minun olevan paikalla Mainzissa jo 3. huhtikuuta, lukukausi luentoineen taas alkaa vasta 24. huhtikuuta. No, ehkä siellä on tarjolla jotain kielikurssia tai muuta neljän päivän intensiivisen perehdytysputken lisäksi. Ja ainahan voin tehdä viinitilaexcuja ja tutustua wagneriaanisiin maisemiin, kun kerran Reinin rannoilla samoan.

Varasin viime viikolla lentolipun menomatkaa varten. Pahaksi onneksi maanantaille ei ollut tarjolla aamulentoja inhimilliseen hintaan (1322 euroa Frankfurtiin pääsystä olisi kyllä liikaa millä tahansa koneella!), joten joudun lentämään jo sunnuntai-iltana. Onneksi Saksan rautateillä on loistava aikataulupalvelu, joka kertoi, etten joudu yöpymään Frankfurtissa vaan pääsen Mainziin jo illalla. Toivottavasti asuntolastakin vielä kuuluu jotain. Olishan se kiva saada katto päänsä päälle lukukauden ajaksi. Ettei tartte ihan sillan alla nukkua. Silloin on hieman ikävää, jos Rein päättää tulvia. :)

Niin, siellä muuten näyttää tältä:

Jestas sentään, mitkä... uikkarit.

Ilta-Sanomien tämänpäiväisen numeron kannessa hehkutetaan Sports Illustratedissa julkaistuja uikkarikuvia. Viittaus artikkeliin löytyy myös netistä, mutta ilman niitä kuvia, jotka paperilehdessä saavat suurimman huomion osakseen.

Lehti hehkuttaa kannessaan punaisella taustalla keltaisin tekstein: "Oho, mitä uikkareita". Uijui mitä uikkareita tosiaan! Iltis omistaa suurimman osan juttunsa palstatilasta kuvalle, jossa Molly Sims poseeraa noin 25 miljoonan euron hintaisissa timanttibikineissä. Timanteissa totta tosiaan. Nämä bikinit koostuvat sanatarkasti kahdesta timanttinarusta, joista toinen muodostaa stringimäisen alaosan -- strategisella paikalla on pikkuinen timanttisydän. Toinen naru kulkee lenkkinä niskan takaa ja rintamuksen ympäri. Myös nännien päällä on pikkuiset timanttisydämet. Näinköhän noissa viitsisi polskutella meressä Palm Beachin edustalla tai Alanyan rannoilla?

Periaatteessa timanttibikinit ovat tyylikäs tapa viuhahtaa. Lyön nimittäin vetoa, että ne paljastavat kaiken heti kun ihminen liikahtaa vähänkin. Saisikohan ne yllään suoritettua jopa Iidan cumun -- siis vanhan cumun?

(Muokkista rallaa: Veikkaanpa, että niin valitettavaa kuin se onkin, timanttibikineihin sonnustautuminen lasketaan kuitenkin pukeutumiseksi. Luulen, ettei selitykseksi kelpaa edes se tosiseikka, että timantit kuuluvat tytön iholle luonnostaan.)

Ykä yksinäinen

Dublinersin kulmapöydässä pohdittiin jatkoa eiliselle irkkikeskustelulle siitä, millainen ääni oksuamisesta lähtee. Viehättävä aihe, eikö totta. Keskustelun lomassa irtosi myös muutamia demonstraatioita muiden asiakkaiden suureksi iloksi.

Oma ehdokkini on pitkä, spontaani ja vapauttava hyyyaaaalllll. Muita tarjottuja vaihtoehtoja ovat outoon kurkkuäänteeseen päättyvä hyyyaaaaarrrr, vessanpöntön huuhtelun sisältävä hyyyaaarrrrlllll ja tukahduttava hyaaagg, jossa lopputuote onnistutaan viime tingassa nielaisemaan takaisin sinne, mistä se pyrkii pois. (Seurauksena on kuitenkin todennäköisesti auttamaton hyyyaaaallll tai hyyyaaaarrrrrr, joten itse asiassa hyaaaggin loppunielaisu ei auta mitään vaan pahentaa tilannetta). Hyaaagg jättää ehdottomasti suuhun pahimman maun, mahdollisesti myös sattumia (jolloin Ykä ei luultavasti jää yksinäiseksi), hyyyaaaarrrrr taas saa kurkun kirvelemään.

Kaikkein ehdottomin oli kuitenkin Jounin kiteytys siitä, mitä hyal todella on: "Hyal on huuto, joka kuuluu, kun on juuri syönyt kurkkupastillin". Täsmennettäköön vielä, että pastillin ei siis kuulu jäädä ruokatorveen kiinni. :)

Saunan takana on tilaa

Onneksi edes saunan takana, sillä lauteilla on välillä vähän ahdasta, ainakin jos alasaunaa ajatellaan. Kuinka viehättävää onkaan elo erinäisissä saunailloissa, joissa pukuhuoneessa pelataan korttia ja syödään sipsejä samalla kun vieressä ravaa porukkaa munasillaan ja joku föönailee hiuksiaan. Kukaan ei voi ainakaan sanoa, etteikö saunassa tuolloin vallitsisi tiivis tunnelma... :) Ja erityisen mukavaa on tanssia kyynärpäätangoa puku- ja pesuhuoneen ahtaudessa. Ihmettelenpä, ellei joku vielä jonain päivänä saa takapuoleensa polttomerkittynä kiukaan kuvaa. Ajatelkaapa, kuinka makea polttotatuointi olisi kiukaan valmistajan tuotemerkki kankussa väärinpäin. SARO.

Iidan sauna on alasaunaan verrattuna luksusta. Sen ongelmana on vain sijainti kaukana keskustasta. Jos alasaunan sijainnin voisi yhdistää Iidan tarjoamiin mahdollisuuksiin (oikea oleskelutila, takka, uima-allas ja kelvolliset puku- sekä suihkutilat), olisi kokonaisuus täydellinen. Eihän Iidakaan tietenkään mökkirannan puulämmitteistä ja tunnelmallista saunaa voita, mutta eipä sitä nyt ylioppilaisrientoihin voi kaikkea vaatia. Tietysti olisi aika päheetä, jos HYYllä olisi käytettävissään esimerkiksi oma järvi. Tai edes se vesiliukumäki näin ensi alkuun. :)

Iloista ystävänpäivää kaikille. Hyalilaisille lisäksi puuhavinkki ihan ilimaaseks. Ja miksei muillekin. :)

Muista aina liikenteessä

Helsingissä liikkuminen on luksusta siitäkin huolimatta, että bussi on joskus pari minuuttia myöhässä tai metrossa viereen saattaa istahtaa örisevä laitapuolen kulkija. Toki on ärsyttävää, että varsinkin pakkas- ja sadesäällä bussi tulee Rautatientorin päätepysäkille vasta minuuttia ennen lähtöaikaa tai lähtee nenän edestä, mutta ajatelkaapa elämää vaikka Kuopiossa, jossa busseja kulkee lähiöistä kaupunkiin tunnin välein, jos silloinkaan.

Helsingissä joukkoliikenne on tosin lähes välttämättömyys, ainakaan jos ei omista autoa. Kuopion Puijonlaaksosta tai Inkilänmäeltä sekä kävelee että pyöräilee keskustaan huomattavasti nopeammin ja mukavammin kuin Helsingin Vuosaaresta tai Viikistä. Tunnen toki ihmisen, joka pyöräilee lumettoman kauden ajan matkat Leppävaarasta yliopistolle, mutta itselleni moinen meno ei sopisi. Pyöräily on toki varsin terveellinen ja ekologinen matkustusmuoto, mutta minulla on ainakin taipumusta hikoilla liikkuessani ja olisin näin ollen varmaan aika ei-toivottu vierustoveri työpaikalla tai luentosalissa... Töistä tai yliopistolta tullessa fillari olisi ihan kiva, sillä kotona voi vaivatta sujahtaa suihkuun tarvitsematta miettiä meikkejä tai kampausta. Ja no, sauvakävelin viime kesänä Sanomatalosta kotiin Viikinmäkeen kerran. Se oli suhteellisen kivutonta, joskin vei jonkin verran aikaa.

Tämän päivän Hesarin mukaan (kaupunkisivut, A 15) kaupunginjohtaja Jussi Pajunen esittää HKL:n tariffitukeen 4,2 miljoonan euron lisäystä. Kokonaisuudessaan tämä tarkoittaisi tuen nostamista 100,7 miljoonaan euroon nykyisen 96,5 miljoonan euron asemasta. Joukkoliikenteeseen satsaaminen ei voi olla huono asia. Jossain vaiheessa olisi kuitenkin ehkä aiheellista miettiä sen lisäksi myös sitä, miten pummit saataisiin kuriin. Voisikohan Helsingissäkin ottaa käyttöön sen kolmiportaisen tarkastusmaksujärjestelmän, jota aika monissa Euroopan maissa sovelletaan (maksut siis kasvavat kiinnijääntikertojen myötä)?

Lehteilyä

Järjestölehtien kirjo on ainakin Helsingin yliopistossa valtava ja monet lehdistä ovat tutustumisen arvoisia. Minä ainakin selaan mielelläni jokaisen yliopiston aviisin, jonka vain näppeihini saan, tasosta ja sisällöstä riippumatta. Siinä menevät osakuntien, poliittisten, aine- ja harrastusjärjestöjen julkaisut samassa myllyssä.

On kiinnostavaa, kuinka jokainen järjestö tekee lehdestään itsensä näköisen. Putkinotkon Käkriäisen sisällöstä ainakin puolet on tyypillisesti runoja, novelleja ja (kauno)kirjallisuusarvosteluita. Toimija- ja hallituskeskeisen Pykälän Inter Vivos sisältää lähinnä hallituksen jäsenten tekstejä siitä, mitä Pykälässä on tekeillä ja joitakin baari-, juhla- tai appromatkaselostuksia. Kieliasussa on toki runsaasti toivomisen varaa, mutta on ihan hyvä, että juristitkin kirjoittavat jotain ennen graduaan. Kielessä on puutteita muissakin lehdissä, esim. Kronoksen Kronikassa, josta pienellä kielenkorjauksella tulisi kerrassaan loistava julkaisu. Viestinnän ainejärjestö Median Groteski taas pyrkii olemaan aika lailla kaikkia kiinnostava ja onnistuukin siinä aika hyvin. Symbioosin Symbiontti on ulkoasultaan tylsä, mutta sisällöltään toisinaan nerokkaan riemastuttava. Tekstit ovat suurelta osin yleensä näppäriä, enkä ole vieläkään unohtanut sitä tiedekuntajakoa ironisoivaa sarjakuvaa, jossa jokin eläin näki itsensä uuden metsän tukaanina... :)

Oman järjestöni lehti Siulaset valmistelee ulkoasullisia muutoksia. Hyvä niin. Vanhoja lehtiä tarkastelemalla huomaa, että ulkoasu on vuosien sisällä kehittynyt jatkuvasti parempaan päin, mutta pieni tuuletus on yhä paikallaan. Toivon kuitenkin, ettei Siulaset luovu hyvän kielen valttikortistaan eikä sisällöstään ja funktiostaan fennistien ja sugrien äänitorvena. Järjestön lehden on hyvä pysyä järjestölehtenä.

Maanantai ei mittään, tiistai ei mittään

Ei tarvitse ihmisen tässä maailmassa keksimällä keksiä itselleen tekemistä, koska tarjolla on valiokuntaa valiokunnan päälle. Suosittelen ihan oikeasti niiden kokeilemista -- toiminta ja porukka on yleensä ihan kivaa, asia etenkin opintovaliokunnassa kiinnostavaa ja tarjoiluakin löytyy. Järjestövaliokunnan kokouksessa oli viimeksi tarjolla herkkua niin monenlaista, että ruokaa riitti sekä vatsalle että silmille. Ja ihan oikeat keraamiset kahvimukit. Ei pahvia, ei muovia.

Valiokunnissa tutustuu myös ihmisiin yli tiedekuntarajojen. Moni on oppinut, että kaikki valtsikalaiset eivät olekaan täyspuoluepoliittisia mörköjä, jotkut humanistit ovat jo löytäneet itsensä, kaikki teologit eivät muistuta vaahtosuisia uskonkiihkoilijoita eivätkä kaikki maatalous-metsätieteilijät ole "ihan matteja", ts. keskustanuoria. Jopa oikiksesta löytyy ihan mukavia ja jopa vähemmän rahanahneita ihmisiä, siis myös kihlattuni lisäksi. :) Yksi valiokuntien parhaista puolista onkin se, että niiden toiminta yhdistää joukon suunnilleen tai edes jossain määrin samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä pääaineesta tai tiedekunnasta riippumatta ja näiden kautta taas saa tietoa siitä, miten muissa tiedekunnissa tai vaikkapa järjestöissä toimitaan. Hyvien ideoiden jakaminen ja soveltaminen tuskin koskaan on keneltäkään pois. Mielestäni se on päinvastoin rikkaus, jota kannattaa hyödyntää.

Ikävin piirre valiokunnissa on se, että sopivien kokousaikojen rajallisuus saa ne usein kokoustamaan yhtä aikaa toistensa ja järjestöjen kanssa. Tänään kokoontuu sekä tuutorivaliokunta että opintovaliokunta ja kuulun tietysti molempiin. Torstaina kokoustaa ympäristövaliokunta, yhtä aikaa HYALin yleiskokouksen kanssa. Ärrinmurrin. Mutta jos valitsee vain yhden valiokunnan ja pysyy sille uskollisena, tätä ongelmaa tuskin on.

Työttömän laulussa aikanaan laulettiin "maanantai ei mittään, tiistai ei mittään...". Järjestöaktiivin laulussa veisataan usein toista virttä: "maanantaina kokous, tiistaina kokous, keskiviikkona, torstaina kaksi. Perjantaina iltakoulu, lauantaina kokous ja sunnuntaina työryhmäpalaveri." Mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsisi -- tai vanha järjestöjyrä toimintahalustaan. :)

Todella kaunis, todella viisas

Hohhoijaa, lööpeistä päätellen missikisat ovat taas edessä. Kymmenen lentoemännän näköistä tyttöä -- ehkä viisi blondia ja viisi brunettea -- keikistelee taas bikineissä. Tämän vuoden finaalissa lienee lööpeistä päätellen vain yhdeksän tyttöä, koska yksi näyttää tehneen "kohupaon" jäätyään kiinni "kielletyistä silikoneista". Markkinoilla on jälleen yksi turha julkkis, kohukaunotar ja potentiaalinen salarakas. Seuraavaksi lööppeihin ilmestynee jokin seuraavista:

"Kohu-Miia juhli villisti Vesa Keskisen/Petteri Ahomaan/Tony Halmeen kanssa"
"Kohu-Miia tilittää avoimesti: En salaillut rintojani"
"Kohu-Miia paljastaa: Eino Makunen on ruma, tyhmä ja huono sängyssä".

Mitä kohu-Miian kaltaiset tytöt sitten saavat aikaan? No, ainakin

1) turhautumista. Ainakaan minua ei (oikeasti!) kiinnosta tietää, kuka kukin salarakas on ja ketä se rakastaa salaa. No jaa, ehkä Jennifer Anistonin mieskuviot kiinnostavat hieman, mutta sekin johtuu siitä, että nainen on tarpeeksi hullu hylätäkseen Brad Pittin, joka puolestaan on erikoisnamu...

2) imagokriisin missimaailmassa. Kaunis, menestyvä ja mallimittainen tyttö ei voi olla myös fiksu, tai jos voi, on se meille tavallisille tytöille harvinaisen karvas pala. (Onneksi kaunis + fiksu -yhdistelmä onkin harvoin totta. Katsokaa nyt näitä salarakkaita, tai jos konkreettisia todisteita kaipaatte, Karpelaa.)

3) pulmatilanteen tavallisten naisten uskottavuudessa. Miehet ja pojat olettavat usein täysin syyttä, että naiset ja tytöt haluavat olla tiettyjen julkkisten kaltaisia. Eli jos sanon Jasmin Mäntylää turhaksi julkimoksi ja tyhmältä vaikuttavaksi tai sanon, etteivät sen lehtihaastattelut kiinnosta mua, joku olettaa mun olevan vain kateellinen, kun se on niin nätti ja koko ajan esillä julkisuudessa. Jotain rajaa sentään tuossakin. Jos haluaisin olla jonkun julkimon kaltainen, valitsisin luultavasti joko Madonnan tai Bonon, en ketään salarakasta.

Olisin voinut otsikoida tämän myös toisen Zen Cafén biisin mukaisesti. Harri on jälleen tehnyt itsestään pellen -- tällä kertaa kohumissin tissien muodossa.

Tietokone lyömävälineenä

Millä humanisti saa tietokoneen toimimaan?
- Se soittaa kaverilleen ja pyytää apua.

Millä se kaveri sitten saa tietokoneen toimimaan?
- Se laittaa töpselin seinään.

Asensin eilen mIRC-ohjelman kotikoneelle, kun mieleni teki päästä paljon mainostetulle #hyal-kanavalle keskustelemaan muiden kanssa vesiliukumäestä ja huovutuksesta. Prosessi oli pitkä ja monivaiheinen ja sen aikana mulle selvisi, että olen kyllä valinnut tiedekuntani oikein ja että ainakin omalla kohdallani monet stereotypiat humanisteista ja tietokoneista pitävät ihan oikeasti paikkansa. :) Kiitos kovasti mm. Jounille, joka kärsivällisesti vastaili atk-neuvontaa anoviin sähköposteihini. Ja kiitos kuuluu myös niille kaikille muille onnettomille, joihin olen vuosien aikana luonut ns. avuttoman ja suurisilmäisen humanistikatseen. Ja minähän siis työskentelen yksinomaan tietokoneella täällä toimituksessa.

Töissä humanistikatseita sinkoilee enemmänkin. Helpdesk -- tai mikä taho lieneekään -- on suuressa viisaudessaan sijoittanut atk-ongelmissa työkseen auttavien poikien työpisteet noin metrin päähän menotoimituksesta (viisi humanistia, joista neljä on tyttöjä). Joskus pitäisi laskea, kuinka monta kertaa viikossa joku meistä sanoo vienolla äänellä "heei, tässä on nyt vähän ongelma, tää kone käskee mun tehdä abortin" tai jotain. Ei me nyt sentään any-näppäintä etsitä, mutta se tietokonepoikien slangi ("nyt sun pitää exkalibroida se ja sitten sä buuttaat sen tuolta ja nablaat sitä ja tätä ja tota ja javasysteemit menee silloin näin") on kaikille yhtä hepreaa.

Kyllä tekniikka on sitten ihmeellistä ja ihanaa -- niin kauan kuin lähistöllä on joku, jolta voi tarvittaessa kysyä neuvoa. :)