Kiviäkin kiinnostaa?

Siis mikä teitä ihmisiä vaivaa?

Kauna, katkeruus, kateus, kaikki ne tekevät ihmismielestä likaviemärin. Jos joku muu joskus saa jotain hyvää tai kaunista tai tulee jostain iloiseksi, niin millä tavalla muka se on meiltä pois? Ja jos itse saa jotain kivaa, miksi aina pitäisi olla vielä paremmin?

Olen usein iloinen, hymyilen ja nauran paljon, ja tiedättekö miksi? Koska en osaa olla pitkävihainen tai kantaa kaunaa. Tulen iloiseksi pienistä asioista, ilahdun muiden ilahtuessa ja pidän muiden ilahduttamisesta. Omien onnistumisten lisäksi osaan ja haluan iloita myös siitä, kun jollekin toiselle tapahtuu jotain kivaa. Turha siis hakea täältä taustakaikua valitukselle siitä, kuinka nuo toiset tuolla varmasti saavat paremman tai hienomman tapahtuman kuin me, tai kuinka niillä muuten on hauskempaa. Entä sitten? Ulkona on melkein kevät ja aurinko paistaa ja päässä soi Maria Mena.

Minä suljen korvani puheiltasi. Sen sijaan neulon ystävälle villasukat ja toivon ystävän ilahtuvan. Kokeile samaa, tiedä vaikka saisit hymynkin.

2011

Ja niin vaihtui vuosi. En juuri harrasta vuodenvaihdemeemejä, mutta todettakoon, että vuosi 2010 oli varsin poikkeuksellinen vuosi elämässäni. Se oli hyvä vuosi, koska sain uusia ystäviä ja opin uutta sekä itsestäni että muista, paha vuosi, koska kesällä loppuun palaneena olo oli kerrassaan sietämätön, ja se oli niin sanotun kolmenkympin kriisin vuosi. Mutta se loppui onnellisissa merkeissä kotona, jossa parketti kiilteli, omenamartinit, gin tonicit ja cosmot sekä alkoholilla että ilman maistuivat, jääkaappimagneetit kirvoittivat vieraistamme esiin korkeakulttuurisia tuotoksia ja me nautimme kaveriemme sekä ystäviemme hyvästä seurasta.


Vuosi 2011 vaihtui Töölönlahdella. (Kuva: Suski Oksanen)

Koska niin moni kysyi tätä ilman anjovista sovelletun tapenaden reseptiä, laitan sen tänne. Olkaapa hyvät!

Tapenade

2 dl mustia kivettömiä oliiveja
1–2 murskattua valkosipulin kynttä
2 rkl kapriksia
1 rkl dijonsinappia
mustapippuria
0,5 dl oliiviöljyä
2 rkl konjakkia halutessasi

Valuta oliivit. Pane kaikki ainekset öljyä lukuun ottamatta tehosekoittimeen. Surruta muutama sekunti kunnes alkaa olla mössöä, lisää sitten öljy ohuena nauhana mukaan koneen edelleen käydessä. Tarkista maku. Tapenade säilyy jääkaapissa useita päiviä tiiviiseen rasiaan pakattuna.

Tapenade on namia esimerkiksi väinämöisen palttoonnappien päällä tai patonkiviipaleilla. Jos haluaa oikein hifistellä, patskupalat voi vielä paahtaa ensin molemmilta puolilta kuumassa pannussa, jossa on hiukan oliiviöljyä.

Tänään vietän partionimipäivää. Onnea kaikille Elmereille! :)

This is just evil

Teerenpelillä on parhaillaan käynnissä mainoskampanja. Baaritiskillä jaetaan postikortteja: kirjoita kaverille joulutervehdys ja jätä se baarimikolle, me postitamme sen puolestasi! Siis nerokasta – hiukanko niiden mainoksia liikkuu ympäriinsä, kun kaikkien kaverit postittavat niitä itse sopivalle kohderyhmälle.

Mutta tämä tekee kalenterien liitteenä olevista osoitehakemistoista vaarallisia. Ja vielä vaarallisempaa on muistaa jonkun kotiosoite ulkoa.

Osa meidän porukan kavereista saattaakin sitten saada tänä vuonna vähän erilaisen joulukortin.

Tahatonta romantiikkaa

Olin eilen ystävän kanssa seinällä Tapanilassa ja hauskaa oli. Oma kiipeily oli aika jähmeää, kun pelkäsin että vasen nilkka ottaa damagea. Niinpä vähän jäädyin ja sit otti pannuun. Mutta varmistaa voi aina, vaikka boulderkorkeuden yläpuolella jäätäisikin.

Koska tiesin, että ystävällä oli turvallinen olo, pysäytin häntä negatiiviselta muotoseinältä laskiessani köyden hetkeksi niin, että hän jäi vapaasti keinumaan noin kahteen metriin ja lenteli siellä nauraen. Vapaa keinuminen hallitussa tilassa on melkeinpä maailman parasta, heti yläankkurin koskettamisen jälkeen.

Puoliso kysyi kotona, miten kiipeilyreissu meni ja kerroin.
"Toi on tosi romanttista", puoliso sanoi.
"Kiipeily?"
"Varmistaminen. Se, että pitää köydestä niin, että toisella on niin turvallinen olo, että se uskaltaa hengenvaarallisissakin olosuhteissa ottaa riskejä."

En ole koskaan ajatellutkaan, mutta näkökulma tämäkin, ja on sillä ihan pointti tuossa... Sorry L, mutta aion silti tulla sun kanssa seinälle ensi viikollakin. :) Puoliso ei taida lähteä mun kanssa, kaikesta romantiikasta huolimatta.

Sanoja

Juon kuumaa karpalomehua ja kirjoitan surusta, tunteista joita on liian pelottavaa päästää ulos muulla tavalla. Sureminen osoittaa, että välittää, ja välittäminen mahdollistaa sen, että sitä voi joko satuttaa muita tai tulla satutetuksi. Olisiko hiukkasen helpompaa olla tunteeton robotti, peltimies ilman sydäntä, kysyn vaan.

Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.

Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.

Kyllähän te sen tiedätte

Rakastan ystäviäni, hyviä kavereita ja hengailua. Tarvitsen tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi lojua tuntikausia matolla, sohvalla tai patjakasassa lörpöttelemässä. Haluan hehkuttaa jollekin silloin kun olen haljeta onnesta, avautua jos angsti valtaa mielen tai tilittää silloin kun tympäisee tai pahimmillaan kaikki tuntuu karmealta – ja vastavuoroisesti oma olkapääni on toki myös tarjolla tukea kaipaaville kavereille.

Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.

Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.

Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.

Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?

Kirjoituksia

Monesti tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa enemmän, enkä nyt tarkoita sellaista työkirjoittamista, jota teen koko ajan, vaan ihan oikeaa kirjoittamista. Ajatuksia, tunteita, proosaa paperille, tiedättehän.

Jotenkin tuntuu usein niin vaikealta saada sanoja paperille. Tuntuu siltä, että kaikki kirjoittamista vaativat ajatukset ovat loppujen lopuksi yksityisiä, sellaisia joita ei halua jakaa, ja niiden paperille saattaminen voisi johtaa siihen, että joku muu saa ne vahingossa tai tahallaan käsiinsä ja lukee. Siksi en useimmiten uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista. Se on järjetöntä, koska usein päässä vimmatusti pyörivästä ajatuksesta pääsee helpommin eroon suoltamalla sen ulos, paperille, ja sitten voi keskittyä taas muuhun elämään.

Lähetin tänä vuonna taas ystävänpäiväkortit, joihin sepitin pääasiassa jokaiselle ikioman runon. Istuin alas korttipinkka käsissäni, aloin kirjoittaa ja koristelin kunkin kortin sitten siinä olevan runon mukaiseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sellaista pitäisi tehdä useamminkin.

Tänään puolison kaverin häihin, ihanaa! Luvattu lumimyrsky näyttää viipyvän jossain, saletisti se tulee juuri silloin kun tarvomme näteissä vaatteissa ja hentoisissa kengissä juhlista kotiin. Nätti mekko ja vaelluskengät ei kuitenkaan ole vaatetussuunnitelmaani kuuluva yhdistelmä, joten pääsen varmaan taas ajamaan taksia takapenkiltä käsin.

Vähän vajaa 30

"Tiedätkös, tuota sanotaan kolmenkympin kriisiksi", kolmekymppinen kaverini sanoi eilen kuunneltuaan laveaa vuodatustani ties mistä aiheesta jälleen kerran. Pysähdyin ja hätkähdin. Totta kai se on, kun omissa ja kaverien puheissa alkaa vilistä toistuvasti perheen, asuntolainan ja purjeveneen kaltaisia sanoja ja olutravintolaan sovitussa alumnitapaamisessa syntyy spontaani vihkisormusvertailu, kolmenkympin kriisi on kohta ovella. Ikuisen lapsen on vaikea sopeutua elämään kaksoiselämää töölöläisenä juristinrouvana ja virkamiehenä, ja silti sitä kai pitäisi.

"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.

Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria ja mureita naiiveja, eikä rekan lavalla uhrattu ajatustakaan kirjoituksille tai pääsykokeille.

Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D

Melankolia

Syysmyrskyissä on jotain ihanan melankolista, totesin mielessäni kun kävelimme eilen illalla ystävän kanssa Mäkelänrinteestä Kallioon Itä-Pasilan läpi, jossa tuuli riepotti pudonneita lehtiä autioilla ruutukaavakaduilla. Musta asfaltti kiilsi märkänä kylmien katulamppujen loisteessa, mutta taloissa sisällä loistivat lämpimät valot ihmisten viettäessä lauantai-iltaa.

(Tässä vaiheessa ystävä luultavasti huokaisee: "ah, niin taas, sinä ja Itä-Pasila". Jollakin kieroutuneella tavalla en vain voi olla pitämättä siitä kaupunginosasta. Tämä on nähty ennenkin.)

Vaan kun syysmyrsky raivoaa ulkona, omassa olohuoneessani minä vajoan tähän laiskaan sunnuntaihin: vedän villasukat jalkaan, keitän kauramaitokaakaota, korvaan valot kynttilöillä, soitan melankoliseen syksyyn niin hyvin sopivaa CMX:ää ja piirrän.

Maailma on pieni, mutta välimatkat suuria

Kyllä maailma on sitten pieni! Tiistaina laulutreeneistä kotiin tullessani törmäsin bussissa Mainzista tuttuun pariskuntaan. Ovat molemmat täällä vaihdossa ja asuvat ihan meidän lähelläkin vielä! Eri muksaa tavata vanhoja tuttuja. <3

Vielä kun saisin myös Mainzin aikaisen ystäväni Aurélien Ranskasta tänne Suomeen tai pääsisin itse Reimsiin käymään. Nähtiin viimeksi vuosi sitten ja ikävä on. Onneksi sähköposti sentään kulkee nopeasti ja helposti.

Sain ne tenttijärjestelyt sovittua (ja yhden poikkeusjärjestelynkin! Ihanaa kun on kivoja proffien viransijaisia!) ja luku-urakka voi alkaa. Selviän aika vähällä, tenttialueen ensimmäiset 25-30 sivua koostuvat lähde- ja sisällysluetteloista. Parhaaksi dopingiksi ovat tänään osoittautuneet vihreä minttutee, suklaatuoksukynttilät ja pääkallokuvioidut villasukat.

Olipa sit sitsit

Huh, olipahan sitsit. Siulan viidennen vuosikurssin sitsit siis -- mahdollisimman pitkälle itse tehtyä ruokaa, vuoden 2002 musiikkia, juuri sopivasti juomaa ja suorastaan raikaavasti Siulan laulukirjan antimia. "Ken on fuksi" tuli kerrankin laulettua nopeasti läpi ja muutenkin oli mukavaa. :)

En ole tainnut soittaa nokkahuilua sitten vuoden 1995. Eilen selvisi, että se on aivan hyvä instrumentti Gimmelin ja Paranoidin soittamiseen. Lisäksi tanssimme letkajenkkaa, leikimme ponileikkiä ja lauloimme Lammin kuppaisesta majavasta Mombasan sävelin.

Suurkiitos kaikille kanssajärjestäjille ja kanssasitsaajille, myös vuoden 2002 tuutoreille ja amanuenssille!!