Maanantaina autossa vanhempieni kanssa tuli puheeksi se pelottava tosiseikka, että monet entiset koulutoverini alkavat hiljalleen mennä naimisiin ja perustaa perheitä. (Minulla ei ole suunnitelmia perheen hankkimisesta ihan lähivuosina ja luulen, että se on vanhempieni mielestä vain positiivista.) Muutamalla entisellä rinnakkaisluokkalaisella ja pari vuotta nuoremmillakin entisillä koulutovereilla on jo lapsi tai ainakin vihkisormus sormessa. Osa niistä on muuttanut halpojen asuntojen perässä maalle tai pieniin kaupunkeihin (= korkeintaan Hämeenlinnan kokoisiin paikkoihin), mikä ehkä selittää jotain. Asiaa pohtiessani totesin, että loput taas ovat pääosin kouluttamattomien tai eronneiden vanhempien lapsia tai niitä, joiden perhe lasketaan "köy... vähävar... no, matalampaan sosioekonomiseen asemaan kuuluvaksi". Ja sitten punastuin, kun tajusin, miten hölmöltä kuulostan. Jos Stakesin mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista elää EU:n köyhyysriskirajan alapuolella, niin miksei asiasta voisi myös puhua sen oikealla nimellä? Ehkä siksi, että se kuulostaa niin julmalta. Köyhästä tulee mieleen sanan äärimmäisin merkitys, esimerkiksi sellainen mies, joka nukkuu Lontoon metroasemalla pahvilaatikon alla ja elää ohikulkijoiden almuilla.
Yksinomaan opintotuen varassa elävä opiskelija kuuluu muuten mitä todennäköisimmin riskirajan alapuolella elävään ryhmään. Samalla kun palauttelen kahden kuukauden opintotukia vapaaehtoisesti Kelalle, näen suolaisia unia siitä, ettei opiskelijan jonain päivänä tarvitsisi tuhlata lukukausiaan kokopäivätoimiseen työntekoon, jos haluaa pitää katon päänsä päällä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti