Se aika vuodesta

Taas on se aika vuodesta, kun hämmästyn. Aivan yhtäkkiä aamut ovat jo niin valoisia, päivät niin paljon pitempiä. Oliko tämä tällaista jo eilen?

Viime vuosi tuntuu nyt niin kovin kaukaiselta, pysähtyneiltä tuntuneet päivät, joina kykenin lähinnä tuijottamaan pimeässä huoneessa lattialla palavaa tuikkukynttilää ja ajattelemaan laiskasti sanoja "tulen ja valon voimauttava vaikutus... tulen... ja valon... voimauttava...". Mistäköhän nekin silloin pulpahtivat mieleeni.

Ja joka päivä näen työhuoneeni ikkunasta koivun siirtolapuutarhan toisella puolella. Koivun, jonka rungossa on istumiseen ihanteellinen mutka, kolmen metrin korkeudella. Nuo ihmiset tuolla, miksei niistä kukaan koskaan kiipeä siihen?

Jokin ajaa mua

Levi peittyy hernerokkasumuun, näkyvyys on nolla. Näykin hedelmäsalaattia rinnekahvilassa ja Lauri Tähkä laulaa että suudellaan. Ei muuten varmana suudella!

Tiedän, miksi olen miehelleni sopiva, ja hän minulle. Vain kaksi näin mahdotonta toteaa tässä kelissä: eipähän ole hissijonoja! Olisipa hän nyt edelläni laskemassa, ja minä, pieni kypäräkorvainen orava, seuraisin.

Ilmalennon jälkeen

Laskeminen se on sitten kivaa. Laskemisen jälkeen ei ole aina ihan yhtä kivaa. Tänään pää ei käänny, on ehkä ihan pikkuisen aivotärähdyksen oireita, peba on vähän niin kuin sinimusta ja lantion tienoilla tuntuu nauraessa ja yskähtäessä osapuilleen siltä kuin olisin juuri synnyttänyt. Ja kuitenkin vaihdoin laudan takaisin suksiin siinä vaiheessa kun olin laskeutunut komean ilmalennon jälkeen sulavasti otsalleni. Onneksi oli kypärä. Ajatella, että 14 vuotta sitten tein tällaista ja enemmänkin ilman kypärää.

Pienistä vammoista, lihasrelaksanteista, särkylääkkeistä ja irvistellen otetuista askelista huolimatta mieli halajaa tänäänkin takaisin mäkeen. Kevätaurinkoa, pisamia, puhdasta carvingia yhdessä puolison kanssa kilpaa. Ah mikä yhdessäolon muoto. Tai ruskettumista hitaasti nousevassa ankkurissa kivan kaverin kanssa nauraen, sekin kelpaa. Miksi muuten Suomessa hissit ovat aina niin hitaita?

Vaikka tästä niskakivusta ja päänsärystä voisin kyllä luopua. Ehkä huomenna olo on parempi.

Se on selkeästi perjantai.

Jotkut ihmiset elävät tunteillaan, ja minua vähän väsyttää, koska en jaksaisi koko ajan räiskähdellä johonkin suuntaan. Spontaani, ekstrovertti, intuitiivinen, mutu. Haluaisin olla orava, ja toisaalta taas en, koska oravalla on tapana kerätä liikaa käpyjä. Niin minullakin, pestikäpyjä nyt ainakin (ks. kohta 1.11.). Ehkä rupeankin suloiseksi pieneksi siiliksi. Piikit pitävät pestaajat loitolla, ja ne voi kuitenkin pehmustaa superlonilla silloin kun haluaa halauksen.

Tässä tekstissä oli jokin pointti kun aloitin sen, mutta taisin jo unohtaa. Se on selkeästi perjantai. Aurinko paistaa ja pakkasta on taas, aivan ihana ajokeli kun töiden jälkeen suuntaan Nurmijärvelle suorittamaan kiljavaliljaa.

Sitä ennen pitäisi vain kirjoittaa tiedoston verran tajunnanvirtaa puhtaaksi ja hoitaa muutkin työpöydälle pinoutuneet hommat. Anyone?

Oon voimissain

Aurinkopuuteri on parhaimmillaan silloin kun puuteri peittää vuoria ja aurinko taivasta. 8 päivää näissä maisemissa teki terää, sain energiaa ja pääsen vihdoin palaamaan ensi viikon alusta töihin!

Lech oli yhtä ihana kuin ennenkin. Kaipaan takaisin jo nyt. Onneksi Suomessakin voi nyt nauttia pakkasesta ja tanssahdella lumessa kidetähtösten keskellä.

Toipumisen esiasteet

Viides täysin kahviton päivä putkeen menossa. Juon kesäiseltä metsältä maistuvaa yrttiteetä, josta makuhermoni erottavat koivun, vadelman ja mustikanlehtien aromit. Teetä on kannussa vielä litra. Minä litkin sitä perhoskuvioisesta kupista ja neulon palmikkokuvioista villasukkaa hammastikun paksuisilla puikoilla.

Tämä on rankkaa itselle, puolisolle, niille läheisille jotka näkevät, tietävät tilanteen, joutuvat elämään sen kanssa. Marraskuun harmaus ei taatusti tee tästä yhtään sen helpompaa. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Istun yhä sykerössä, kädet ja jalat ristissä, suojellen itseäni tuntemattomalta uhalta. Alitajunta taikoo syövereistään jo lähes unohtuneita traumoja ja yhdistää ne kerrassaan järjenvastaisesti nykyhetkeen. Silti, minä osaan taas nauraa, silloin kun siihen on aihetta. Ystävien, kaverien ja monien tuttujen seurassa käyttäydyn jo lähes normaalisti. "Ei susta huomaa", ne sanovat ja minä suhtaudun siihen kohteliaisuutena.

Nyt olisi aikaa viettää vaikka tuntikausia olohuoneen lattialla piirtäen. Yhtäkkiä ei vain huvita.

Heikoilla jäillä

Suomalaiset ne sitten hallitsevat hukkumisen taidon ihan joulusta juhannukseen. Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä -pätkä ei selvästikään ole tehnyt lähtemätöntä vaikutusta kaikkiin. Jää on toki kaunista ja näyttää nopeasti niin kestävältä, että kansa kaivaa luistimet (ja sukset ja joskus jopa jopot) komeroistaan ja rientää talvilenkille meren pinnalle...


...mutta vahvankin näköinen jää saattaa yhtäkkiä pettää, sillä se vahvistuu hitaasti ja sulaa nopeasti.


Oikeasti, jos sinne jäälle on aivan pakko mennä, niin ne naskalit eivät ole kovin kallis hankinta ja kulkevat helposti mukanakin. Niitä löytänee 10–40 eurolla melkein mistä tahansa retkeilyvälinekaupasta. Henkikulta on paljon arvokkaampi, eikä niitä saa ostettua mistään uusia.

Oi helmikuu

Eilen: päivällä sää on melkein samanlainen kuin yleensä toukokuun alussa. Tiedättehän: aurinko paistaa, linnut laulavat, puiden oksissa on melkein silmujen alut, katupöly tukkii nenän ja ulkona lastenvaunuja työntävät naiset ovat riisuneet päällystakkinsa, koska pelkällä villatakillakin pärjää. Illalla sää puolestaan muuttuu sellaiseksi kuin yleensä lokakuun loppupuolella: sade tihkuu taivaalta niskaan pehmeästi, tasaisena huntuna, Kurvissa asvaltti kiiltää mustana ja sen pintaan heijastuvat ohiajavien autojen valot. Bussia odotellessa kirjoneulebaskerin pinta kastuu ja alkaa auttamattomasti haista märältä villalta. Yöllä sataa räntää, joka viipyy maassa valkoisena hetken, mutta sulaa vedeksi reilusti ennen kuin Hesari kolahtaa postiluukusta. Viiden aikaan aamulla kuulen unen läpi, kuinka sadepisarat rummuttavat ikkunaa.

Ja tänään: plääääh mikä sää. Kirjoitustauon aikana ei ole kiirettä lähteä koneen äärestä ulos edes lenkille, vaan pysyn sisätiloissa ja joogaan. Sitten keitän toisen kupin vihreää sitruuna-limeteetä ja jatkan työntekoa.

Frau N. fühlt sich heute sehr müde

Yritän kovasti palata arkeen, mutta tänään vaivaa selvästi jonkinlainen kotiinpaluuväsymys. Eiliseltä lennolta pois jäänyt, Zürichista seuraavalla koneella perässä tullut matkalaukku tuotiin kotiovelle puolisentoista tuntia sitten, mutta en vieläkään ole jaksanut purkaa sitä enkä pestä matkalla syntyneitä pyykkejä. Paluu arkeen ei ole niin helppoa, kun kymmenen päivää on saanut kokea hemmottelua, joka sisältää melkein kahdentoista tunnin yöunia, ihania ja suuria päivällisiä joka ilta, tuoreita sämpylöitä aamiaispöydässä ja aurinkoisia hiihtopäiviä alppilumilla -- ja yhtäkkiä pitäisi taas alkaa siivota ja pyykätä ja syödä pakastimesta sulatettua jälkiuunileipää. En muista, milloin naamani olisi viimeksi ollut näin ruskea ja pisamainen, täällä Suomessa ei ainakaan nyt aurinkoa paljon näy.

Matkalla oli kyllä taas todella mukavaa ja joulukin meni ohi paljon helpommin kuin Suomessa, ainakaan ei tarvinnut sietää niin paljon tingelitangelimusiikkia ja ostosruuhkaa. Luonnonlunta riitti vuorilla, avoimien rinteiden lista Lechissä ja Zürsissa oli ja näyttää yhä olevan vihreä värisuora. Täytin tavoitteeni ja laskin tänä vuonna Zürsista takaisin Lechiin Madlochia pitkin, jota en ennen ole uskaltanut tehdä. Menimme Madlochin molemmat reitit, Madloch-Zugin kerran ja Madloch-Lechin kolmesti tai neljästi (reitti Lechiin oli niin mukavaa laskettavaa, että on sääli, kun se yleensä on kiinni). Hissimatka on kaunis mutta pitkä, hidas ja joskus kylmä. Ostin ihanat mittatilausmonot Strolzilta (ei enää ikinä vuokramonoja eikä ongelmia mm. siitä, että kantapää nousee ja laskee monon sisällä vallattomasti kääntyessä) ja toiseksi viimeisenä päivänä hankin myös kypärän (ne ovat yleistyneet myös aikuisilla valtavasti parin viime vuoden aikana ja kieltämättä kypärä päässä laskeminen tuntuu turvallisemmalta kuin ilman). Nyt en ehkä tuhlaa rahaa mihinkään noin vuoteen, etupäässä siitä syystä, että noiden hankintojen jälkeen olen entistä persaukisempi.

Saimme taas muistutuksen siitä, että kun sää vuorilla muuttuu, niin se todella muuttuu. Viimeisen kauniin päivän aamuna kello kahdeksalta näkymä ikkunasta oli tällainen:

...ja seuraavana aamuna kello kahdeksalta tällainen:

Lumisateessa ja sumussa laskiessa ei todellakaan näe mitään, ei edes rinteessä vaanivia lumikasoja ja satunnaista jäätä, joten viimeinen päivä kului tiukasti miehen suksien kannoilla laskiessa, me kaksi kypäräpäätä kauniisti peräkkäin. Ostin kypärääni Strolzin lastenosastolta leopardikuvioiset korvat, vähän niin kuin Resi Stieglerillä ennen, ja sain myyjiltä harvinaisen leveitä hymyjä kassalla.

Ehkä teen kohta noille laukuille jotain, tai sitten odotan miestä kotiin nauttimaan spagettia ja papupestoa sekä selvittämään pyykkivuorta kanssani. Joka tapauksessa iloista uutta vuotta kaikille! :)

Ihan tavallinen talvi-ilta

Uusi Tarjoustalosta hankittu vessanpesuaine vähän niin kuin näyttää kuselta ja haisee klooratulta kuselta. En ymmärrä pullon kyljestä sanaakaan, sillä tekstit ovat venäjäksi. Olen epäluuloinen -- mutta toisaalta, se kyllä puhdisti pöntön ihan kunnolla.

Himoitsen uusia villakangashameita, mohair- ja merinovillapaitoja, polvisukkia sekä isoja huiveja. Onneksi tuttu kirppisreittini ei petä koskaan (paitsi sukkani hankin kyllä aina muualta) ja kolikoilla irtoaa joskus käyttämätöntäkin merinovillaa. Jostain olisi silti ehkä myös luovuttava. Mutta ei nyt ainakaan hameista, villapaidoista ja huiveista!

Olohuoneemme seinällä on edelleen sombrero ja E.N. Setälän kuva, lähes unohtuneita vitsejä molemmat. Olen jo tottunut niihin, joten mitäpä niitä sieltä poiskaan ottamaan ja ilman niitä seinäkin jäisi ikävän valkoiseksi. Sen sijaan tein joulutortut tänä vuonna appelsiinimarmeladilla, koska inhoan luumuhilloa.

Talviaika

Olen sulkapalloleskenä kotona (mies on joukkue-SM-kisoissa tuomaroimassa) ja leikin SYL:n vaalikoneella. Osa kysymyksistä on näköjään edarivaalien kannalta aika yhdentekeviä ("pitäisikö kunnallisvaalien äänestysikärajaa laskea?") ja suurin ärsyttävyys koneessa on se, ettei kaikkien ehdokkaiden vastauksia pääse vertailemaan omiinsa. Vaalikoneen perusteella olen näissä vaaleissa melkoisen puolueeton humanisti -- voisin äänestää noiden vastausten perusteella varmaan pariakymmentä eri henkilöä kolmesta eri ryhmästä ja viideltä eri listalta.

Vaalikone on kyllä auttanut selvittämään, ketä en ainakaan äänestä. Jumbolista ei nimittäin ole muuttunut edes kysymysten painotuksia rämpläämällä (mikä vaikuttaa top kymppiin näköjään joskus olennaisestikin). Vastaamalla kyllä koulutuksen maksullisuudelle, opintotuen lainaperusteiseksi kehittämiselle tai säätiöyliopistolle -- tai vastaamalla vain yhteen tai kahteen kysymykseen -- näyttää aukenevan automaattisesti sija jumbolistallani.

Maijan ihana mekko on kummitellut mielessäni koko viikonlopun ja käyn tuon tuostakin vaatehuoneessa hypistelemässä sinne kertyneitä kankaita miettien, osaisinko ommella itselleni jotain vastaavaa, joskaan en samanlaista ja pahastuisikohan Maija, jos yrittäisin. :) Oma mekkoni tuskin pääsisi Vanhan bäkkärille ihan heti, mutta ainakin siellä perjantaina heilunut hameeni voisi lällättää sille iloisesti vaatehuoneen perukoilla. Vedimme siis perjantaina Kuokkien kanssa kvintettikokoonpanolla keikan Sampsa ry:n satavuotisjuhlissa Vanhan lavalla ja naukkailimme sen jälkeen laittimansikkasiideriä bäkkärillä. Oikein hyvältä maistui, kerrankin jopa tällaisesta yleensä vain ranskalaisen ja brittiläisen siiderin vankkumattomasta ystävästä. Ehkä tilanne paransi makua -- ja se, että juoma oli oikeasti kylmää. Oikein hienot puitteet keikalle kyllä. :)

Talviaikaan siirtyminen sekoitti pääni taas, sillä en yllä siirtämään olohuoneen kelloa oikeaan aikaan. Ja Söldenin suurpujottelu sai minut haluamaan Alpeille. Ulkona on ollut koko päivän niin hämärää, että olohuoneessa on pakko pitää lamppua päällä. Talvi on selvästi tulossa.