30 and counting

Täytin eilen 30 vuotta. Minulle huomautettiin useammastakin lähteestä, että olen tasan 50 vuotta nuorempi kuin Alko. Eli kun täytän 50 vuotta, Alko täyttää sata. Voisivatkohan ne sponsoroida mun juhlia? :)

Uuteen aikuiseen elämään kuuluu tietysti uusi koti. Muutamme korttelimme toiseen päähän, noin sata metriä lähemmäksi Töölöntoria. Tilaa on tuplasti nykyiseen verrattuna, eli tarvitsemme uusia huonekaluja. Tai sitten mennään feng shui -hengessä ja tehdään jostain huoneesta tyhjä mietiskelyhuone. :D Vähänkö oma joogahuone olisi ihana! Puoliso puolestaan havittelee sähkökitarointihuonetta.

Tuttuun tapaan emme puolison kanssa ole kovinkaan ihastuneita remontointiin, joten yritämme selvitä mahdollisimman vähällä. Uudessa asunnossa on kuitenkin laminaattilattiat, jotka vaihdamme (= vaihdatamme, itse tekemällä ei synny kuin ärräpäitä) parkettiin. Niinpä olen viime viikot kuolannut netistä erilaisia parketteja, eritoten valkolakattuja tammilautaparketteja. Samoin keittiön kaapit ja tasot vaihtuvat uusiin, koska nykyiset värit ja materiaalit eivät miellytä. Ihanaa saada uusi kyökki!

Tuleva asunnonvaihdos on innostanut myös siivoilemaan nykyistä asuntoa myyntiä varten. Ei mitään kovin radikaalia, silleen ihan normaalisti putsblank vaan. Olen riehunut viime lomailuviikon kotosalla ihan vapaaehtoisesti pesten ikkunoita, puunaten pikkuista kylppäriämme ja siivoillen hyllyjä (voi vitsi kun olis ovet kirjahyllyssä, mä vihaan ovetonta ratkaisua). Olen yrittänyt jutustella puolisolle että jos ostettais Lundiaan ovet (ja yrittänyt niellä sen että tarvitaan myös uudet päätytikkaat jos näihin nykyisiin avonaisiin ei saa asennettua irtolevyjä, vai saako?), niin näyttäis siistimmältä. Mut näinköhän se ehtii mun kanssa mihinkään huonekalukauppaan, kun joutuu olemaan pääsiäisenäkin töissä. :( Tutkijan vaimona on pääosin mukavaa, kun mies on niin innoissaan aina siitä mitä kulloinkin tekee, mutta homman huono puoli on se, ettei miehellä todellakaan ole työaikoja, eli se on aina töissä.

Mut nyt olis ihana 48 m² asunto Töölössä tulossa myyntiin! Ihan itku tulee kun joudumme luopumaan tästä kodista, vaikka kiva se uusikin on. Mutta kun tän pohja on ollut meille just niin loistava ja olohuoneen puolierkkeri on niin kaunis. Lohdutukseksi uudessa kodissa on suorakulmainen erkkeri pienessä makuuhuoneessa, josta teemme varmaan alkuun kirjastohuoneen (sähkökitaroineen).

Itse synttäripäivän vietin landella, missä ihana kevät on aluillaan (räntäsateista huolimatta). Juhlitaan kolmekymppisyyttä ystävien kera sitten kesällä uudessa kodissa! Uudessa talossa on myös kattosauna, jossa on pieni terassi, ihan mahtista on jos saamme sinne vielä saunavuoron sopivasti.

Jokin ajaa mua

Levi peittyy hernerokkasumuun, näkyvyys on nolla. Näykin hedelmäsalaattia rinnekahvilassa ja Lauri Tähkä laulaa että suudellaan. Ei muuten varmana suudella!

Tiedän, miksi olen miehelleni sopiva, ja hän minulle. Vain kaksi näin mahdotonta toteaa tässä kelissä: eipähän ole hissijonoja! Olisipa hän nyt edelläni laskemassa, ja minä, pieni kypäräkorvainen orava, seuraisin.

Oon voimissain

Aurinkopuuteri on parhaimmillaan silloin kun puuteri peittää vuoria ja aurinko taivasta. 8 päivää näissä maisemissa teki terää, sain energiaa ja pääsen vihdoin palaamaan ensi viikon alusta töihin!

Lech oli yhtä ihana kuin ennenkin. Kaipaan takaisin jo nyt. Onneksi Suomessakin voi nyt nauttia pakkasesta ja tanssahdella lumessa kidetähtösten keskellä.

Anna tunturin selvittää

Tässä kesässä on ollut jotain samaa kuin kymmenen vuoden takaisessa kesässä 1999. Se oli tuhansien pienten onnellisten hetkien sävyttämä loputtoman itsensä etsimisen kesä, joka lopulta kului ohi melkein huomaamatta. Saatan olla kymmenen vuotta vanhempi, rauhallisempi ja kärsivällisempi, mutta etsin itseäni edelleen, nykyään jo tietäen etten koskaan tulekaan täysin valmiiksi. Ja kesät ne vain kuluvat yhtä nopeasti.


Tänä kesänä vietin puolet lomastani kulkien tunturissa, jonne aina kaipaan, joskus lähes fyysistä kipua tuntien. Kun polku nousee koivikon keskeltä paljakkaan ja tuuli iskee kasvoihin, mielenrauha on suurimmillaan. Minä kunnioitan tunturia, ympäröivää luontoa jolta saan voimaa. Kun ympärilläni on tarpeeksi tilaa – tunturiylänköä, hiekkadyyniä, avomerta, ulappaa – ja tunnen tuulen ihollani, olen vapaa ja rauhallinen.


Kaunis kannas johdattelee Gappojohkan varren kivisestä kuumaisemasta rehevään, vihreään, alavaan laaksoon, jota Moskun, Pältsanin ja Juoksavátnjunnin profiilit hallitsevat. Välillä horisontissa pilkistää Paraksen pyramidimainen huippu. Juoksavátnjunnin alarinteiden vaivaispajukossa kulkiessa tuntuu kuin olisi tropiikissa. Pajukko on tiheää ja kohoaa melkein kasvojeni tasalle, maa sen juuressa on märkää ja soista. Ja Pältsan, kaksitorninen jättiläinen, on läsnä ja valvoo.


Nousemme ylemmäs tunturiin nauttimaan hääpäivälounasta. Sää on ihanan aurinkoinen ja lämmin – paitsi silloin kun syömme. Silloin Isdalenin suunnasta nousee voimakas ja kylmä tuuli, joka pureutuu luihin ja ytimiin ja uhkaa lennättää ruoan lusikasta huitsin nevadaan ennen kuin sen ehtii saada suuhunsa. Kun ruoka on syöty, rauhoittuu tuulikin. Ehkä tunturi toivoi osaa ateriastamme?

Pältsastuganin tupaisäntä saattaa olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä. 30 vuoden ajan hän on lumettomana aikana, keväästä syyskuun puoliväliin, elänyt elämää paikassa jossa ei ole mitään väliä kellonajoilla, aikavyöhykkeillä, tuskin päivämäärilläkään. Pältsan valvoo hänen untaan öisin, toivottaa hyvää huomenta aamuisin, aina uudella tavoin yhtä kauniina. Nuo vuodet ovat lyöneet häneen leimansa, hänen puhetapansa on kilpikonnamainen eikä häntä luultavasti pysty järkyttämään mikään.
"Tuossa kilometrin päässä on vesiputous", hän sanoo ja me mieheni kanssa teemme iltakävelyn Kummaenon varteen tietämättä oikein mitä odottaa. Ajattelen jotain ehkä Pitsuskönkään kaltaista tai pienempää, edes lähestyvä jylinä ei saa meitä varautumaan siihen mitä kohta näemme.


Putous on 22 metriä korkea ja leveä kuin mikä. Matalan vedenkin aikaan se tekee vaikutuksen ja sen lennättämät pärskeet lentävät suihkuna kauas. Sattuapa paikalle joskus tulva-aikaan!

Kun jätämme yön aikana lumipeitteen ylleen saaneen Pältsanin laaksoineen taaksemme ja nousemme taas ylös tunturiin suunnaten kohti Suomen rajaa, koen jälleen yhden niistä hetkistä jolloin tahtoisin pysäyttää ajan ja jäädä laakson liepeille keittelemään kaakaota. Hillat ja variksenmarjat ovat kypsiä ja ruska tulossa, öisin on jo pakkasta. Tuntuu turhauttavalta palata askel askeleelta kohti sivistystä ja pääkaupungin kiireitä.
"En viihtyisi täällä kaamoksessa", muistutan itselleni, mutta kuka miettii kaamoksia kun nyt on vielä kesä, tai kesäloma ainakin. Mutta vielä emme poistu tunturista, vaan jäämme Kuohkimajärvelle yöksi ja poimimme kolmen valtakunnan rajapyykin maisemista iltapalaksi mukillisen makeita mustikoita.

Paluumatkalla kohti Kilpisjärveä jätämme rinkat varvikkoon odottamaan noustaksemme Pikku-Mallan huipulle. Huippu tulee vastaan paljon nopeammin kuin kymmenvuotiaana, jolloin nousin sinne ensimmäisen kerran. Pingon eteenpäin nopeammin saadakseni edes hiukan välimatkaa perässä tulevaan puolisoon, tämä on minulle niitä paikkoja joissa on saatava olla yksin. Kun rinne lakkaa nousemasta ja huipulla vapaasti temmeltävä tuuli lyö vasten kasvoja, haluaisin levittää käsivarteni selälleen ja pyöriä ympäri.


Saana seisoo Norjan maantien reunassa, huippu pilvien keskelle kätkeytyneenä. Se on kuin vanha ja arvaamaton ystävä, josta ei ikinä tiedä millä tuulella se on. Se saattaa toivottaa kulkijan tervetulleeksi, mutta ei päästä helpolla. Rinne on jyrkkä ja kivinen, sumussa näkee eteenpäin ehkä metrin verran ja tuttu tuuli puhaltaa voimakkaasti järveltä päin.


"Minä lupasin tulla taas takaisin", tervehdin Kilpisjärven jättiläistä, silitän kalliota kämmenelläni ja muotoilen mieheni kanssa irtokivistä huipulle sydämen. On kuin tunturi pitäisi siitä, sillä tuuli tyyntyy hetkeksi ja pari auringonsädettäkin pilkahtaa yllemme sumun seasta. Pilvi huipun päällä ei kuitenkaan väisty, lisää kulkijoita on tulossa alhaalta.

Ja kun odotan retkeilykeskuksen pihassa Rovaniemelle suuntaavan bussin lähtöä, kuiskaan Saanalle vieressäni jälleen kerran:
"Minä tulen taas takaisin."

Back in business

Töissä jälleen viikon loman jälkeen, tai oikeastaan jo maanantaina, mutta silloin ei ehtinyt eikä huvittanut blogata. Tämä perkeleellinen ilmastointi (joka pakotti heinäkuussakin käyttämään villapaitaa töissä, vaikka ulkona oli hellesää) kuivattaa kädet aina kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olen saapunut työpaikalle. Nyt sormieni välit hilseilevät niin, ettei niistä erota, onko minulla oikeasti kädet vai räpylät. Pakko laittaa lisää aloe vera -voidetta ja odotella työpäivän päättymistä, sillä kotona kädet palautuvat ennalleen ja pysyvät kunnossa.

Oli ihanaa lomailla viikko! Berliini oli hieno, mutta pidän edelleen vähän enemmän Münchenista. Ei Berliinikään toki huono paikka ole. Meillä oli varsin mukava viikko, tekemistä riitti ja löysin punaiset korkokengätkin, juuri sellaiset minnihiirimäiset, joita olen pitkään himoinnut. Silti München vie voiton, sillä sieltä on Alpeille vain tunnin matka, kaupunki on kaunis ja kaduilla kulkee dirndleihin pukeutuneita ihmisiä. (Yrittäkääpä muuten ääntää sana dirndl parin kuohuviinilasillisen jälkeen. Kokeilin tätä viime vappuna ja huomasin sen vaikeaksi.)

Tutuille tiedoksi, että yliopistosähköpostini lakkaa toimimasta näinä päivinä. Jatkossa tavoittaa helpommin esimerkiksi gmailista (etunimi piste sukunimi ja niin edelleen).