Pitkästä aikaa

Olen hengissä, siltä varalta että joku tätä epäili. Kesän loppuminen vaikutti minuun elähdyttävästi ja olen taas täysillä säätämässä kaikkea, kuten yleensä. Onnistuin löytämään jopa balettijumppatunteja, joilla tehdään tanssillisia liikkeitä rauhoittavan musiikin tahdissa. Avainsana tässä on se rauhoittava.

Ehkä trampoliinivoimistelu olisi tällä hetkellä enemmän mun alaa.

Tahatonta romantiikkaa

Olin eilen ystävän kanssa seinällä Tapanilassa ja hauskaa oli. Oma kiipeily oli aika jähmeää, kun pelkäsin että vasen nilkka ottaa damagea. Niinpä vähän jäädyin ja sit otti pannuun. Mutta varmistaa voi aina, vaikka boulderkorkeuden yläpuolella jäätäisikin.

Koska tiesin, että ystävällä oli turvallinen olo, pysäytin häntä negatiiviselta muotoseinältä laskiessani köyden hetkeksi niin, että hän jäi vapaasti keinumaan noin kahteen metriin ja lenteli siellä nauraen. Vapaa keinuminen hallitussa tilassa on melkeinpä maailman parasta, heti yläankkurin koskettamisen jälkeen.

Puoliso kysyi kotona, miten kiipeilyreissu meni ja kerroin.
"Toi on tosi romanttista", puoliso sanoi.
"Kiipeily?"
"Varmistaminen. Se, että pitää köydestä niin, että toisella on niin turvallinen olo, että se uskaltaa hengenvaarallisissakin olosuhteissa ottaa riskejä."

En ole koskaan ajatellutkaan, mutta näkökulma tämäkin, ja on sillä ihan pointti tuossa... Sorry L, mutta aion silti tulla sun kanssa seinälle ensi viikollakin. :) Puoliso ei taida lähteä mun kanssa, kaikesta romantiikasta huolimatta.

Jokin ajaa mua

Levi peittyy hernerokkasumuun, näkyvyys on nolla. Näykin hedelmäsalaattia rinnekahvilassa ja Lauri Tähkä laulaa että suudellaan. Ei muuten varmana suudella!

Tiedän, miksi olen miehelleni sopiva, ja hän minulle. Vain kaksi näin mahdotonta toteaa tässä kelissä: eipähän ole hissijonoja! Olisipa hän nyt edelläni laskemassa, ja minä, pieni kypäräkorvainen orava, seuraisin.

Ilmalennon jälkeen

Laskeminen se on sitten kivaa. Laskemisen jälkeen ei ole aina ihan yhtä kivaa. Tänään pää ei käänny, on ehkä ihan pikkuisen aivotärähdyksen oireita, peba on vähän niin kuin sinimusta ja lantion tienoilla tuntuu nauraessa ja yskähtäessä osapuilleen siltä kuin olisin juuri synnyttänyt. Ja kuitenkin vaihdoin laudan takaisin suksiin siinä vaiheessa kun olin laskeutunut komean ilmalennon jälkeen sulavasti otsalleni. Onneksi oli kypärä. Ajatella, että 14 vuotta sitten tein tällaista ja enemmänkin ilman kypärää.

Pienistä vammoista, lihasrelaksanteista, särkylääkkeistä ja irvistellen otetuista askelista huolimatta mieli halajaa tänäänkin takaisin mäkeen. Kevätaurinkoa, pisamia, puhdasta carvingia yhdessä puolison kanssa kilpaa. Ah mikä yhdessäolon muoto. Tai ruskettumista hitaasti nousevassa ankkurissa kivan kaverin kanssa nauraen, sekin kelpaa. Miksi muuten Suomessa hissit ovat aina niin hitaita?

Vaikka tästä niskakivusta ja päänsärystä voisin kyllä luopua. Ehkä huomenna olo on parempi.

Thinspiration

Rosa Meriläisen tämänpäiväinen kolumni ananasmurskalla eläjistä sai taas pohtimaan, miten aikuisen ihmisen voi pysäyttää kun suhde omaan kehoon karkaa käsistä. Aihe tuntuu olevan jatkuvasti silmien edessä, minunkin sosiaaliseen piiriini mahtuu muutama vääristynyt minäkuva ja myönnän, ettei omanikaan nyt aina ole ihan niin terve ollut. Kerro siinä sitten nuoremmille, että jokainen on kaunis juuri sellaisena kuin on eikä jonkun Suvi Koposen vartalo ole välttämättä se tavoittelemisen arvoisin asia. Kuka tässä maailmassa enää uskoo moiseen?

Entä miten kaverin huolestuttavan laihtumisen voi pysäyttää? Lienee turha saarnata siitä, ettei 120 g raastetta ole sama asia kuin lounas tai kaksi lenkkiä ja salikäynti päivässä on liikaa. Itseeni se ei ainakaan tekisi toivottua vaikutusta, jos oma peili näyttää muuta kuin sen, mitä kaverien silmät näkevät. Itse ainakin olen hemmetin hyvä liikkumaan salaa jos on pakko, enkä usko voivani vahtia kavereitanikaan vuorokauden ympäri, vaikka joskus mieli tekisi.

Toinen asia on sekin, missä vaiheessa puuttuminen vielä on mahdollista. Kuunteleeko ihminen enää ketään kuultuaan koko elämänsä ajan olevansa – normaalipainostaan huolimatta – pyöreä tai elettyään syömishäiriönsä kanssa kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa viisitoista vuotta? Vaaka- ja mittanauhakompleksista tulee nopeasti addiktion kaltainen rutiini, samoin oksentamisesta. Niitäkin olen nähnyt, joilla syömishäiriö on saadusta terapiasta ja avusta huolimattakin kehittynyt pro ana -henkiseksi elämäntavaksi, josta melkein ylpeillään. Ja kun näitä ihmisiä kuuntelee, niin jostain syystä tuntuu, että aikuisenakin puhjenneiden syömishäiriöiden syyt johtavat lähes poikkeuksetta lapsuuteen ja teinivuosiin, vanhempien, valmentajan, ystävien tai ympäristön suhtautumiseen.

Pakostakin tulee mieleen, ettei aikuisia ananasmurskalla eläjiä ehkä olisi, jos lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi mahdollista kiinnittää tarpeeksi huomiota. Jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa ja opettaisivat myös näitä itseään hyväksymään itsensä ja muut juuri sellaisina kuin ovat. Jos tästä huolimatta puhkeaviin ongelmiin ehdittäisiin puuttua ajoissa ja jos tähän puuttumiseen, ennaltaehkäisyyn ja hoitoon älyttäisiin varata tarpeeksi resursseja.

Me korkealle noustaan taas

Työpaikalla mietittiin kahvikupposen ääressä, pelottaako korkeanpaikankammoisia oikeastaan se korkealla oleminen vai putoamisen mahdollisuus. Seinäkiipeily viimeistään on todistanut, että minun kohdallani vastaus on korkealla oleminen.

Luotan varmistajaan köyden toisessa päässä täysin ja tiedän olevani turvassa. Olen sekä varmistanut muita putoilijoita että pudonnut itse sen verran monta kertaa, että tiedän, kuinka hyvin ja nopeasti köysi lukkiutuu. Lisäksi kämmenet hikoavat ja pulssi kiihtyy aina vasta siinä vaiheessa jossa tajuan olevani korkealla. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa vaikka vain seisoisin paikallani jalat tukevissa otteissa, lantio seinää vasten. Seinän yläpäässä voin nähdä valtimoni sykkeen ranteen ihon läpi. Monesti laskeudun ennen yläankkurin saavuttamista, vaikka tietäisin pääseväni helposti ylös asti. Kuitenkin kiipeily koukuttaa auttamattomasti, seinälle on pakko palata joka kerran jälkeen uudelleen ja yrittää aina niin ylös kuin mahdollista.

Itsensä voittaminen, siitä se kaikki kai lähtee.

Etsintäkuulutus

MP3-soitin on liikkuessa pidemmän päälle tylsää seuraa ja mieli tekis liikkua joskus ihan vaan huvin vuoksikin eikä aina vain ikenet veressä. Jos joku siis haluaa tänäkin vuonna seuraa lenkille tai altaaseen tai vaikka Vihti Skin rinteisiin (joo, on siellä niitä ainakin kolme, kai), olen helposti suostuteltavissa mukaan.

Samba rumba bueno

Liikuntamaksun voimassaoloaika loppui. Vilkaisu Yliopistoliikunnan lajitarjontaan masensi, joten ajattelin ainakin harkita jonkin aikaa ja vertailla myös muita vaihtoehtoja ennen kuin hankin uuden tarran. Salille ja uimaan pääsen joka tapauksessa, sillä sain aviomieheltä vapaalippuja Esportiin ja uimahallit taas ovat opiskelijakortilla edullisia tarrasta tai sen puutteesta huolimatta. Keppijumppaa ja muuta jumppaa voi tarpeen mukaan bongata vaikka Hesarin Minne mennä -palstalta. Sitä järjestetään erilaisissa lähiöliikuntapuljuissa ja koulujen jumppasaleissa varsin kilpailukykyisin hinnoin. Hierontaakin on tarjolla monissa paikoissa, eivätkä niiden hinnat enää nykyisin eroa kovin paljon Yliopistoliikunnan veloituksista.

Mikä Yliopistoliikunnan tarjonnassa sitten masentaa? Alkeisjuttuja ja aerobiciahan Yliopistoliikunta tarjoaa kerrassaan loistavasti. Tanssit taas... no, Yliopistoliikunta meni muuttamaan esimerkiksi kaikki afrotunnit alkeistunteja lukuun ottamatta maksullisiksi kursseiksi -- tai oikeastaan maksulliseksi kurssiksi, sillä jatkotason tarjonta rajoittuu syyskauden ajalta vain yhteen kurssiin, jolle kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet. Muutenkin jatkotason tanssitunteja löytyy perusviikkotarjonnasta vain capoeirassa ja siinäkin ilmeisesti alkeisiin yhdistettynä. Mitä tahansa tanssia pidempään harrastaneet saavat siis maksaa vielä lisää liikuntamaksun päälle, mikäli tahtovat tarpeeksi intensiivisiä tunteja. Voisihan sitä toki unohtaa vanhat harrastukset ja aloittaa uusia. Perustarjonnassa olisi kyllä tarjolla kerran viikossa ainakin yksi ihan kiinnostava tanssitunti, mutta yksi on liian vähän ja sekin järjestetään Meilahdessa. Tai sitten voisin elvyttää vuosien takaisen aerobicharrastuksen, tai lahjoa aviomiehen opettamaan mulle sulkapalloa ja liittyä Hysyyn peliseuran toivossa. Ihan hyviä ideoita -- mutta kun mä tahtoisin harrastaa edelleen myös afrotanssia.

En toki väheksy alkeistason liikuntatunteja. Ne ovat varsin tarpeellisia ja auttavat varmasti ihmisiä aloittamaan liikuntaharrastuksen -- joko uuden lajin tai liikkumisen ylipäänsä. Erityisen tarpeellista on toki myös tehdä liikkuminen ihmisille helpoksi yliopistolla, jossa suurin osa ajasta kuluu peffa penkissä ja niskat jumissa joko luentosalissa, kirjastossa tai tietokoneella. Mutta tässä tulee Yliopistoliikunnalle vieno vihje: pelkkä liikuntaharrastuksen aloittaminen ei auta pitkään, vaan sitä tulisi voida myös jatkaa. Lajia pitkään harrastaneiden kannalta alkeistunnille osallistuminen on suunnilleen yhtä mielekästä kuin paluu yliopistosta takaisin peruskouluun tai lukioon. Liikuntatarjontaan ei ole pakko eikä tarvitsekaan lisätä maajoukkuetasoisia ryhmiä, mutta kakkostason tanssitunnit olisivat ihan kivoja. Liikunnan jo jonkin aikaa (tai jo vuosia) sitten aloittaneiden kannalta ei ole kovin tasa-arvoista, että liikuntamaksun noustessa vuosi vuodelta vähenee sillä saatava, edistyneemmille suunnattu kurssitarjonta samassa suhteessa, ellei rajumminkin.

Pieniä ajatuksia

Tänään huomattua:

1. Naapuritontin rakennustyömaan räjäytystyöt eivät itse asiassa niinkään häirinneet tenttiin lukemista. Sen sijaan raastavan ärsyttävä ääni on kauhakuormaajan metallisen kauhan loputon kolaaminen kivenlohkareita vasten.

2. Mielenkiintoisesta tenttikirjasta saa sietämätöntä luettavaa, kun taittaa tekstin kahdelle palstalle per sivu, fonttikoolla seitsemän. Tällaista piperrystä ei lue erkkikään ilman runsaita ja säännöllisiä taukoja. Onneksi tähän tenttiin saa ottaa kirjat mukaan.

3. Kiharaisesta fledasta ei huomaa yhtä helposti kuin suorasta fledasta, että se on likainen. Etenkään, jos kiinnittää otsakiehkuran pinnillä sivuun, tursottaa pullosta kämmenelle muotovaahtoa ja muotoilee kiharat melkein afroksi. Pakko tää on kuitenkin tänään pestä. Heti liikunnan jälkeen.

4. Kroppa kertoo lihasjumitusten välityksellä, että sen pitäisi pitkän laiskotteluviikonlopun jälkeen päästä joko kuntosalille tai uimaan. Ehkä voisin lepytellä kroppaani uintireissulla, kuntosali on kuitenkin tosi täynnä porukkaa, kuten aina lukukausien alkupuolella. Kyllä ne kausiliikkujat kohta taas kyllästyvät liikkumiseen. Esportissa olisi taatusti väljempää, mutta unohdin pyytää puolisolta ilmaiskuponkeja sinne ennen kuin se lähti töihin. Siispä uimaan -- tai vaihtoehtoisesti sittenkin Yliopistoliikunnan pariin, kunhan ehtii sinne vielä nyt suosituimpaan mahdolliseen luentoaikaan.

5. Haluan maalata olohuoneen punaiset pikkuhyllyt norsunluunvärisiksi tai luonnonvalkoisiksi, jotta ne sopivat muuhun sisustukseen. Itse asiassa haluan kokonaan uuden olohuoneen. Mieluiten sellaisen, jossa on pieni, sievä ja vaalea takka. Ja ennen kaikkea haluan keittiön, johon mahtuu ruokapöytä -- jotta ruokapöydän ei tarvitsisi olla olohuoneessa.

6. Mitä vähemmän vihreää näen ulkona, sitä enemmän himoitsen lautaselleni vihreitä kasviksia: parsakaalia, kesäkurpitsaa, herneitä. Kesällä kaiken uskomattoman vihreyden keskellä taas halusin koko ajan tuoreita tomaatteja ja keltaista hunajamelonia.

7. Olen taas purrut hampaita yhteen nukkuessani. Lihasjännitysten laukeaminen (kyllä, sitäkin tapahtuu välillä, kun tarpeeksi jumppaa ja venyttelee) saa aikaan epäterveitä rusahduksia. Niskan seutuvilla voin vielä sietää niitä, mutta leukojen rusahtelulle on pakko tehdä jotain asap.

Kroppa vs. minä

Tämä keho suojelee linjojani melkein tahdostani riippumatta. Kauppaan mennessä saattaa tehdä mieli jotain hyvää ja karkkihyllyjen edessä kroppa kertoo, että jo karkkien näkeminenkin ällöttää ja pakasteherneet ja ananasmurska ovat todennäköisesti paljon makeisia maukkaampaa popsittavaa. Tällöin karkit mitä todennäköisimmin jäävät kauppaan ja kotona istun onnellisesti jäisiä pakasteherneitä napostellen. Kropalla on omat mielipiteensä myös monista muista herkuista.

Vohvelit kermavaahdon ja hillon kanssa?
Vohvelit ovat ok, hilloa saa olla suunnilleen pikkusormen kynnen verran per vohvelisydän (jos lainkaan), niin ei makeus ala ällöttää, ja kermavaahdon voi jättää kokonaan pois. Yrittäkääpä muuten ostaa joskus vaikka Lintsiltä vohveli ilman mitään lisukkeita, olen huomannut sen yllättävän vaikeaksi.

Suklaata?
Tosi tumma suklaa (vähintään 70 % kaakaota, 85 % on parasta) on sikahyvää, eikä aiheuta mitään ongelmia. Sitä paitsi sitä tuskin sortuu syömäänkään kuin palan per syöntikerta. Vaan tarjoapa Marabouta: pelkkää sokeria ja rasvaa, ewwww. Fazerin sininen olisi ihan hyvää, mutta sitäkin voi syödä vain pari palaa per syöntikerta, sillä a) siinä on laktoosia, b) suurempi määrä on ällömakea. Ja ällömakeasta pidän suunnilleen yhtä paljon kuin ällörasvaisesta, eli en lainkaan. Jos suklaata ei ole saatavilla pienessä pakkauskoossa, en halua sitä lainkaan. Levystä tulee vain ällötys jo ensimmäisen rivin jälkeen, söi sitä kuinka pienissä erissä hyvänsä.

Karkkeja? Irtokarkkeja?
No jos joku tarjoaa. Itse ostan aina joskus salmiakkia -- apteekin salmiakki ja ne supervahvat pääkallot ovat parhaita. Pussikoko saa olla max. 90 g, muuten se jää kauppaan, isot pussit näyttävät ällöttäviltä. Jo syödyn karkin lisäksi myös syömatön karkki voi aiheuttaa pahoinvoinnin oireita.

Sipsejä?
Ei todellakaan. Nachot saattavat mennä, etenkin jos niiden kanssa on hyvää ja paprikatonta salsaa, tai popcorn, mutta niitäkään ei ikinä tee mieli ostaa itse. Dipattavista herkuista ihan parhaita ovat kurkku-, porkkana-, kukkakaali- ja kesäkurpitsalohkot.

Rasvaista krapularuokaa?
Ei, ei herranjumala, krapulassa ei voi syödä. Ja sittenkin kun pystyy, ei todellakaan tee mieli rasvaa tai suolaa. Krapularuoka tarkoittaa kurkkua, vesimelonia, ananasta, satsumaa ja jäisiä pakasteherneitä, mutta ei missään nimessä karkkia tai pitsaa ennen kuin kaikki alkoholi on taatusti poistunut verestä. Olen muuten joskus puolustanut rasvatonta ja vesipitoista krapularuokaa Siulan sillistä järjestettäessä -- ja jäänyt kohtuullisen yksin mielipiteeni kanssa. No ehkä sinne jotain viinirypäleitä tai mandariineja lopulta ostettiin.

Lounas?
Uskokaa tai älkää, Unicafen annoksista tulee ähky, siis ihan niiden koon takia. Kropan mielestä desi riisiä ja desi höyrytettyjä herneitä -- tai pari desiä porkkanasosekeittoa ilman leipää ja salaattia -- riittäisi lounaaksi. Kroppa osaa myös vihjailla pitkälle iltapäivään saakka, ettei mulla oikeasti voi vielä olla nälkä. Tämä on tosi katalaa, sillä jos verensokerini pääsee laskemaan liian alas, tulen kiukkuiseksi.

Jos erehdyn kuitenkin syömään rasvaista tai muuten tosi epäterveellistä ruokaa -- pasteijaa, pitsaa tai muuta herkkua --, kostaa kroppa hetken päästä pahalla ololla. Sama seuraus on sillä, jos lintsaan liikunnan harrastamisesta. Ehkä se on jonkinlainen fyysinen omatunto.

Siitä, että jättää karkit ja sipsit syömättä, ei taatusti ole mitään haittaa. Sinänsä kropan vastahakoisuus herkkujen vastaanottamiseen vain on jännää -- en todellakaan ole millään tietoisella dieetillä.

Frantic-tic-tic-tic-tic-tic-toc

Avokin musiikkimakuun pääsee perehtymään aivan uudella tavalla, jos unohtaa mp3-soittimensa aamulla kotiin, edellyttäen tietenkin sitä, että avokki on kiltti ja lainaa omaansa treenien ajaksi. Avokin soittimelleen lataamien kappaleiden lista saattaa puolestaan tuoda juoksumatolla puurtamiseen aivan uutta puhtia, kokeilkaapa vain. Ehdin tänään ylämäkiharjoituksen aikana kuunnella Metallican S&M- ja St. Anger -levyjen jatkoksi puolisentoista kappaletta Panteraakin ennen kuin tajusin, mitä kuulokkeet oikeastaan korviini syytävät. Pantera ei ole oikeastaan koskaan kuulunut suosikkeihini, vaikka niillä pari ihan hyvää biisiä onkin. No, jalka nousi kuitenkin raivokkaan täsmällisesti rankahkosta ylämäkivastuksesta huolimatta.

Tänään olis sitten pitkästä aikaa edari. Oikeasti pitäisi varmaan istua koko ilta koneella vääntämässä gradua, jotta se viimeinen silaus ei jäisi viimeiseen yöhön (enää/vielä 8 päivää ennen kevään ehdottomasti viimeistä dedistä, apua). Ihan hyvin olen saanut gradua viime aikoina tehtyä, eikä tilanne tosiaan ole toivoton. Silti näiden viimeisten päivien aikana tuntuu kauhealta istua tuntikausia poissa näppäimistön äärestä. Yritä siinä sitten keskittyä johonkin taloussääntömuutoksiin, Suuriin Periaatekeskusteluihin (TM), luentoon tai ihan mihin vaan (vaikka kuinka tarpeellisia asioita olisivat), kun gradu täyttää ajatukset 24/7. Pus.

Koivu tai jokin sellainen taitaa kukkia parhaillaan, tai ainakin silmäni kutiavat ja vuotavat nykyisin entistä raivokkaammin. Jos siis näytän itkevän, niin se ei todennäköisesti johdu siitä, että olisin oikeasti onneton.

R.I.P. Kirpputori

Eiiih! Missä sitä sitten shoppaillaan ihanina kesäiltoina jos Hietsun iltakirppiksen toiminta lakkautetaan?

Mitä viime aikoina puhuttaneeseen T-paitakiistaan tulee, mä en tiedä kumman pitäis olla enemmän huolissaan asiasta: prätkäjengiläisten, joita ilmeisesti ärsyttää, että niiden logoa matkitaan lastenvaatteissa vai äitien, jotka pukevat lapsensa niihin vaatteisiin. No, toisaalta, ruotsalaiset jaksoivat mouhota tyttöjäätelöstäkin (minusta sen huolestuttavin puoli on ennakkoluulojen herättämisen sijaan se, että minen ainakaan pistä suuhuni mitään mikä on täytetty glittermeikillä. Kosmetiikalle on olemassa ihan muitakin käyttötarkoituksia kuin imeskely).

Kävin tänään testaamassa hallintorakennuksen uudet juoksumatot ja hölkytin yhteensä tunnin treenin kahtena etappina: 30 min ylämäkiharjoitusta, 30 min palauttavaa tasaisella vastuksella. Jalat alkavat olla taas samassa kunnossa kuin Saksassa, eli viikonlopun ulkolenkkejä voisi hiljalleen pidentää. Arkisin ei ehdi. Mukavan mittainen lenkki, esimerkiksi 20--25 kilometriä, vie kuitenkin sauvottuna muutaman tunnin, eli sitä on vähän vaikea sovittaa luentojen ja kokousten väliin. Oletan, että tilanne helpottuu viimeistään kesäkuussa, kun viimeisetkin seminaarit on käyty.

Kevään kunniaksi ostin myös uudet, pirtsakan punaiset treenihousut (tähän mennessä olen omistanut lähinnä turvallisen ja hoikentavan mustia). Välillä täytyy saada jotain kivaa gradun kanssa puurtamisen vastapainoksi. :)

Lentävä juoksumatto

Weeehaaa! Nyt saa taas hallintorakennuksellakin hien pintaan muutenkin kuin jonottamisen tuskasta! Mahtavaa! Luulen, että käyn silti edelleen enimmäkseen Kumpulassa ja Viikissä. Siellä on väljempää.

Lintsasin metriikan luennolta istuakseni (kir)jastossa kirjavuoren ympäröimänä. En luultavasti tajua tällä kertaa annetuista kurssitehtävistä sitten hölkäsen pöläystä, mutta väliäkö tuolla lopulta, ainakaan juuri nyt. Kevätaurinko paistaa ulkona täydeltä terältä ja gradukin on taas muutaman sivun verran valmiimpi kuin ennen. :)

Positiivinen yllätys

En ole pitkään aikaan käynyt uimassa. Yleensä en ole hirveästi pitänyt uimahalleista, koska kuntouintiradoilla on alituiseen ruuhkaa, joka paikkaan ehtivät lapset eivät noudata mitään ratoja vaan hyppivät altaan laidoilta pahaa-aavistamattomien uimarien sekaan (/päälle) ja altaan syvässä päässä alitajunta kertoo, että kohta syvyyksistä ilmestyy käsi, joka vetää minut pinnan alle. (Tappajahaukia pelkään sentään vain järvissä tai joissa uidessani.)

Vuosaaren uimahalli oli joka tapauksessa positiivinen yllätys. Hinta oli opiskelijakortilla halvempi kuin Yliopistoliikunnan sopimusuimahalleissa, 2,50 e, ja sillä sai nauttia taatusti tungoksettomasta uinnista lähinnä vanhusten ja parin kuntouimarin seurassa. Kuntouintiin oli varattu kuudesta radasta neljä, välillä polskin yhdellä radalla yksinäni. Vesijuoksijoille ja muille pulikoitsijoille oli kaksi rataa toisiinsa yhdistettynä (ilman välipoijuja) ja mikä parasta, vesijuoksuvöitä sai lainata uimavalvojan kopin vierestä ilmaiseksi. Pakkohan sitä oli kokeilla. Aluksi olo tuntui aika urvolta, mutta nyt kroppa kertoo, että ihan tehokasta hommaa se taitaa kuitenkin olla. Aivan saletisti kokeilen uudestaankin. Ei se voi olla noloa ihmiselle, joka tunnustaa ihan julkisesti harrastavansa sauvakävelyäkin. ;)

Kaikkein mukavin yllätys oli kuitenkin 31-asteinen monitoimiallas, joka pursusi erilaisia hierovia poreita ja vesisuihkuja. Sain eilisen treenin jäljiltä kipeän kropan puolessa tunnissa varsin miellyttävään kondikseen -- eikä se hieronta pahaa tehnyt puolentoista tunnin uinti- ja vesijuoksusessionkaan jälkeen. Suurin osa vanhuksista muuten pyyhältää suihkusta suoraan monitoimialtaaseen, mikä saattaa osaltaan selittää kuntouimariratojen väljyyttä.

Itse Vuosaari oli muuten muuttunut melkoisesti siitä, kun viimeksi siellä kävin. Vanha ostari Columbuksen vierestä on purettu, Tehtaanpuiston yläaste on kadonnut kummalliseen monttuun ja rakennusten taakse. Lisäksi joka paikkaan on ilmestynyt uusia asuintaloja niin, ettei niitä vanhoja sieltä seasta enää edes erota. Tulipahan nähtyä livenä myöskin se tornihirvitys, joka kuulemma on Suomen korkein tornitalo.

Muoviruusuja omenapuussa

Jei! Hallintorakennuksen kuntosalin alati rikkinäisille laitteille tapahtuu vihdoin jotain! Hallinnon salilla syke onkin viime aikoina noussut nykyään lähinnä tuskasta, kaikkien jonottaessa sille ainoalle varmasti toimivalle matolle. Osittain juuri siksi olen siirtynyt Kumpulan ja Viikin salien käyttäjäksi.

Niin ja ihan kohta on jo niiiiin kevät! Lenkkireitin varrella olevalla tyhjällä tontilla kasvavassa omenapuussa on muoviruusuja silmuja. Aurinko laskee vasta kuuden jälkeen, talitintit laulavat kuin viimeistä päivää, pajuissa näkyy jo pikkuisia kissoja ja ilma on sen verran lämmin että ihan hyvin voi käyttää kevättakkia jos on villapaita alla. Katupöly kutkuttaa nenää, köh köh (siitepölykautta odotellessa) ja fillarinkin voi taas kaivaa pyöräkellarin uumenista. Keväästä kertoo myös "eau de tienvarsi" -- kutsukaa vaan sitä koirankakan hajuksi, mutta on siinä oikeasti muutakin: kevätauringon, lätäköiden, leskenlehtien, märän hiekan ja talven yli lumen alla olleiden mustiksi muuttuneiden lehtien aromia.

Kaikkein parasta aikaa keväässä on se, kun aurinko alkaa lämmittää oikein kunnolla ja koivuihin ilmestyy pikkuruisia lehtiä, mutta ampiaiset ovat vielä ainakin suurimmaksi osaksi unten mailla. :)