Vieroitusoireita

Mulla on ollut vajaan vuoden käytössä yksi lääke, jota on tässä kevään ajan vähennetty kerta kerralta ja viime viikolla sain sitten lopettaa sen kokonaan. Kaksi päivää olin ihan että jee, sitten iskivät vieroitusoireet. Ja voi juma, millaiset oireet!

Joka ilta, hyvissä ajoin ennen kuin lamput sammuu ja saapuu oikea yö, alkaa särkeä päätä, näkyä sahalaitoja silmissä, janottaa ja huimata, aivan kuin olisi juuri pyörinyt ympäri vimmattua vauhtia. Pään kääntäminen hiukankin kumpaan tahansa suuntaan vielä pahentaa oloa. Ensin ajattelin että kyseessä on jonkinlainen uudentyyppinen migreenikohtaus, mutta nyt olen hylännyt tämän teorian, koska ei migreeni nyt sentään voi jokaikinen ilta toistua, ja vielä aivan samanlaisena. Googlailin hiukan lääkkeen nimellä ja sain selville, että tällaista oloa on luultavasti luvassa vielä parin viikon ajan. Ja siis kun tämä lääke on ihan oikeasti ajettu tosi maltillisesti alas, ihan lääkefirmojen suositusten mukaisesti. Nyt alkoi toden teolla pelottaa, siis mitä myrkkyä mä oon kuluneiden kuukausien ajan sisääni vetänyt?

Ja ei, kyseessä ei ole mikään huumausaineeksi luokiteltava lääkeaine. Tämä viimeistään todistaa, että musta ei ikinä tulisi hyvää nistiä. En vaan siis niinku voi sietää vieroitusoireita.

Laaksossa

Tahdon levätä luonasi hetken
Laaksossa, rakkaani
sillä tiedän, kuinka virkistävää
voi olla viileä tokaiji-viini ---

eikä mulle sitten juuri muuta kuulukaan tällä erää.

This is just evil

Teerenpelillä on parhaillaan käynnissä mainoskampanja. Baaritiskillä jaetaan postikortteja: kirjoita kaverille joulutervehdys ja jätä se baarimikolle, me postitamme sen puolestasi! Siis nerokasta – hiukanko niiden mainoksia liikkuu ympäriinsä, kun kaikkien kaverit postittavat niitä itse sopivalle kohderyhmälle.

Mutta tämä tekee kalenterien liitteenä olevista osoitehakemistoista vaarallisia. Ja vielä vaarallisempaa on muistaa jonkun kotiosoite ulkoa.

Osa meidän porukan kavereista saattaakin sitten saada tänä vuonna vähän erilaisen joulukortin.

Rikkipoikki

Alan menettää viimeisenkin uskoni tähän maailmaan. Mitä hyödyttää jaksaa yrittää, kun ihmiset ovat mitä ovat. Täälläkin, viimeisessä paikassa, olemme vain tiellä.

Antakaa minulle jakoavain, niin avaan sen viimeisen mutterin minun ja maailman välillä.

Väsymyksen oireet

"Tämä ihminen en ole minä", totesin työtoverilleni lounaspöydässä, suolaiset kyyneleet poskiani pitkin bataattikeittolautaselle valuen. En oikein tiennyt mitä tai miksi itkin, mutta en pystynyt lopettamaankaan.

"Työväsymys", totesi työterveydenhoitaja, jonka huoneessa myöhemmin istuin edelleen itkien. "Nyt tehdään niin, että lepäät pari päivää kotona ja huomenna tapaat psykologin."

Psyykensä ja ymmärryksensä rajat käsittää vasta kun ne menettää. En pysty hahmottamaan tai käsittelemään esimerkiksi aikataulun, päiväohjelman, perhesuhteiden, lehdistötiedotteen, tehtävien asioiden listan tai neuleohjeen kaltaisia kokonaisuuksia. Unohdan puolet kuulemastani viidessä minuutissa, ellen kirjoita asioita ylös. Ruokapöydässä pystyn joko syömään tai keskustelemaan, mutta en tekemään molempia yhtä aikaa. Muun kuin kaverin lähettämään sähköpostiin vastaaminen saattaa olla ylivoimainen ponnistus, joka saa minut itkemään. Stressin alla ylirasittuneet aivoni ovat yksinkertaisesti pistäneet päälle sulun: nyt ei enää uutta tietoa tänne, kiitos. Täytyy levätä, hengähtää, töihin palattua laittaa munakello pöydän kulmalle mittaamaan aikaa, jonka päättyessä lähden kotiin.

Tämä olotila on pelottava. Mielen ohella oirehtii myös keho: suolisto ei sulata suklaata, iskias ei salli istumista. Täytyy välttää kahvia ja alkoholia, joista edellistä juon yleensä liikaa, jälkimmäistä hyvin harvoin. Pelkään työkaverien tapaamista, sitä, että joku tulee huoneeni ovelle tai soittaa, kysyy minulta jotain. Muistan viime perjantaina näin tapahtuneen kahdeksan kertaa, mutta minulla ei ole hajuakaan kenen kanssa olen puhunut ja mistä. Minä, aina niin näppärän sosiaalinen minä, en yhtäkkiä kykenekään normaaliin vuorovaikutukseen työyhteisössäni. Ja pelottavinta on se, etten kokonaisuuksien ohella aina hallitse myöskään itseäni tai tunteitani.

Työväsymykseen voi sairastua kuka tahansa ja terveydenhoitajamme mukaan sen myös kokee joka neljäs suomalainen aikuinen. Jos kuulutte niihin kolmeen muuhun, onnittelen. Jos ette, yrittäkää välttää tätä viimeiseen asti. Pyytäkää lisää resursseja, kieltäytykää ylityöstä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä on varmaan pelottavinta mitä olen koskaan kokenut.

Thinspiration

Rosa Meriläisen tämänpäiväinen kolumni ananasmurskalla eläjistä sai taas pohtimaan, miten aikuisen ihmisen voi pysäyttää kun suhde omaan kehoon karkaa käsistä. Aihe tuntuu olevan jatkuvasti silmien edessä, minunkin sosiaaliseen piiriini mahtuu muutama vääristynyt minäkuva ja myönnän, ettei omanikaan nyt aina ole ihan niin terve ollut. Kerro siinä sitten nuoremmille, että jokainen on kaunis juuri sellaisena kuin on eikä jonkun Suvi Koposen vartalo ole välttämättä se tavoittelemisen arvoisin asia. Kuka tässä maailmassa enää uskoo moiseen?

Entä miten kaverin huolestuttavan laihtumisen voi pysäyttää? Lienee turha saarnata siitä, ettei 120 g raastetta ole sama asia kuin lounas tai kaksi lenkkiä ja salikäynti päivässä on liikaa. Itseeni se ei ainakaan tekisi toivottua vaikutusta, jos oma peili näyttää muuta kuin sen, mitä kaverien silmät näkevät. Itse ainakin olen hemmetin hyvä liikkumaan salaa jos on pakko, enkä usko voivani vahtia kavereitanikaan vuorokauden ympäri, vaikka joskus mieli tekisi.

Toinen asia on sekin, missä vaiheessa puuttuminen vielä on mahdollista. Kuunteleeko ihminen enää ketään kuultuaan koko elämänsä ajan olevansa – normaalipainostaan huolimatta – pyöreä tai elettyään syömishäiriönsä kanssa kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa viisitoista vuotta? Vaaka- ja mittanauhakompleksista tulee nopeasti addiktion kaltainen rutiini, samoin oksentamisesta. Niitäkin olen nähnyt, joilla syömishäiriö on saadusta terapiasta ja avusta huolimattakin kehittynyt pro ana -henkiseksi elämäntavaksi, josta melkein ylpeillään. Ja kun näitä ihmisiä kuuntelee, niin jostain syystä tuntuu, että aikuisenakin puhjenneiden syömishäiriöiden syyt johtavat lähes poikkeuksetta lapsuuteen ja teinivuosiin, vanhempien, valmentajan, ystävien tai ympäristön suhtautumiseen.

Pakostakin tulee mieleen, ettei aikuisia ananasmurskalla eläjiä ehkä olisi, jos lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi mahdollista kiinnittää tarpeeksi huomiota. Jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa ja opettaisivat myös näitä itseään hyväksymään itsensä ja muut juuri sellaisina kuin ovat. Jos tästä huolimatta puhkeaviin ongelmiin ehdittäisiin puuttua ajoissa ja jos tähän puuttumiseen, ennaltaehkäisyyn ja hoitoon älyttäisiin varata tarpeeksi resursseja.

Ups.

Jotenkin minusta tuntuu, ettei meidän pitäisi olla täällä nyt, mietin hetkeä ennen kuin selvisi että olin saapunut väärälle puolen kaupunkia palaveriin, joka todellisuudessa oli määrä järjestää työhuoneeni viereisessä neuvottelutilassa.

Olen harvoin ollut yhtä häpeissäni. Aukene, maa, niele minut, rukoilin äänettömästi katua jolla seisoin. Tämä hetki oli viimeinen piste putkessa jonka aikana olin tonttuillut kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuten työntämällä jalkani toistuvasti työpisteeni roskikseen, pudottamalla korkokenkäni sinne kerran, juoksemalla näyttävästi ovea päin ja lähettämällä sähköpostia väärälle vastaanottajalle.

Mutta kun tarpeeksi rankasti mokaa, on pakko pysähtyä hengittämään. Samalla tahti hidastuu.

Mihin katosi päivät?

Jos näkee unta että bileissä menee, munaa ja puhuu ohi suunsa sanoen ääneen asioita, joista kaiken järjen mukaan ollaan hiljaa, ja sitten herättyään kärsii pitkin aamupäivää karmeasta moraalikrapulasta, maailmassa on jotain vikaa. Hyväksyisin tilanteen, jos oikeasti olisin ollut bileissä ja tehnyt näin – ja jos vielä ne unessani käsitellyt asiat edes olisivat jossain määrin realistisia, mutta ihan vain rauhassa nukkumisesta koituva moraalikrapula on huutava vääryys.

Joku sanoi viikonloppuna, että ihanaa kun viikon päästä on juhannus. Pysähdyin miettimään: ikään kuin eläisin yhä maaliskuussa. Milloin oli pääsiäinen? Kuka varasti kalenteristani huhti- ja toukokuun?

Näistä merkeistä tulkitsen, että on aika hiljentää tahtia, tai stressi kohta soittelee ovikelloa. Juu juu, tiedän, se on ihan normaalia tällaisen kevään jälkeen ja nyt, kun on tämä työpaikan tilannekin ja silleen. Toisaalta tuo tilanne on vielä toistaiseksi ollut mieleen juolahtavista asioista pienin, sillä Kuopioon ja takaisin on helppo matkustaa. Toisten työpaikat sentään muuttavat Kiinaan tai lakkautetaan kokonaan.

Heikoilla jäillä

Suomalaiset ne sitten hallitsevat hukkumisen taidon ihan joulusta juhannukseen. Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä -pätkä ei selvästikään ole tehnyt lähtemätöntä vaikutusta kaikkiin. Jää on toki kaunista ja näyttää nopeasti niin kestävältä, että kansa kaivaa luistimet (ja sukset ja joskus jopa jopot) komeroistaan ja rientää talvilenkille meren pinnalle...


...mutta vahvankin näköinen jää saattaa yhtäkkiä pettää, sillä se vahvistuu hitaasti ja sulaa nopeasti.


Oikeasti, jos sinne jäälle on aivan pakko mennä, niin ne naskalit eivät ole kovin kallis hankinta ja kulkevat helposti mukanakin. Niitä löytänee 10–40 eurolla melkein mistä tahansa retkeilyvälinekaupasta. Henkikulta on paljon arvokkaampi, eikä niitä saa ostettua mistään uusia.

Mainos, tuo paholaisen keksintö

Inhoan kotiini tunkeutuvia mainoksia, erityisesti painettuja sellaisia. Yhdeltä annokselta ylimääräistä paperitauhkaa voi ehkä suojautua liimaamalla kieltokyltin oveen, mutta esimerkiksi Hesarin tilaajalle tulee silti kunnon kuorma mainontaa lehden välissä ja sivuilla. Sunnuntailehden sisällöstä ehkä puolikas on oikeasti luettavaksi tarkoitettua tekstiä, puolet ale-reaa kailottavia nelivärisivuja. Lehden tilaushinnoittelu on toki tehty kätevästi painoversiota suosivaksi, muuten meille tulisikin paperilehti lähinnä viikonloppuisin, aamiaispöytään.

Ei auta enää "ei mainoksia" -kylttikään ovessa, kun mainokset alkavat piirittää asuintaloja. Onneksi ei ole minun ikkunani, saattaisin leikata lakanaan ikkunanraosta maiseman kokoisen aukon.

Palvelukseen halutaan 32-vuotias saamelais-australialainen biseksuaali. P.S. Uskothan jälleensyntymiseen.

Tarja Cronberg varmasti tarkoitti hyvää, mutta päästi samalla suustaan sammakon.

"Yrityksen olisi hyvä tehdä jatkossa monimuotoisuuden tarkistus aina puolivuosittain. Sen tulisi tarkastaa, että palkkalistalta löytyy eri sukupuolia, eri ikäryhmiä, kieliä, perhetaustoja, etnisiä taustoja, sukupuolista suuntautumista, vammaisuutta, vakaumusta ja uskontoja", Cronberg sanoo Ylen uutissivulla.

Juu paitsi että ainakaan minusta esimerkiksi seksuaalinen suuntautumiseni, uskontoni ja vakaumukseni eivät kuulu työnantajalle pätkääkään, varsinkaan kun ne eivät mitenkään liity työntekooni tai haittaa sitä.

Nimby-ilmiö

Maanantaina ilahduin, kun HS kertoi poliitikkojen tukevan Helsingin uusia tukiasuntoja. Myös HYY teki kannanoton Ruusulankadun asuntolan puolesta ja HYYn hallituksen blogissa on samasta aiheesta kirjoitus, jota en osaa kuin kompata.

Tänään Päivän nimby -palkinnon saa Taloustutkimus Oy. Onnittelut ja aplodeja! Luulen kyllä, että ainakaan nyt keväällä yliopistoista ja ammattikorkeakouluista tutkinnonuudistuksen pakottamana valmistuva -nomi-, kandi-, ja maisteriaalto sekä pätkätöissä uurastavien lukiolaisten ja opiskelijoiden lauma ei kieltäytyisi tarjolla olevista työpaikoista sen perusteella, että työpaikan naapurina on tukiasuntola.

Käytän muuten varsin usein sitä samaa bussipysäkkiä, vaikka työskentelenkin Vallilassa eri rakennuksessa ja eri firman palkkalistoilla. Rohkenen epäillä, että Mäkelänkadun yllä alituiseen leijuva katupölypilvi on Vallilassa liikkuville paljon konkreettisempi vaara kuin Sininauhaliiton asukit olisivat asuntolan toteutuessa olleet. Miksei nimby-ilmiö koskaan kohdistu kaupungin viihtyvyyttä olennaisesti haittaavaan yksityisautoiluun?

Voi hapankorppua, voi

Kyllä tapiolalainen tietää, ettei ruoalla saa leikkiä.

Mutta kyllä minulle tulee näin nopeasti ajateltuna mieleen monia hapankorppupakettien ehjänä säilymistä olennaisempiakin asioita, joista voisi olla erityisen huolissaan.

Keskiviikkonillitys

Voi Venäjä, että meidän tiedekunnassa osataan sitten hankaloittaa valmistumista kaikin keinoin. Kun aikanaan korvasin vaihdossa suoritettuja opintoja, täytin tiedekunnan kansliassa lukuisia lomakkeita, joissa mm. selvitin, mitkä vaihdossa suoritetuista kursseista aion sisällyttää pääaineopintoihini ja mitkä muihin opintoihin, esim. kieliopintoihin. Tiedekunta vaati sivukaupalla näitä selvityksiä ja erittelyitä ja kummallisia opintosuunnitelmia, jotka saivat muistoni saksalaisesta byrokratiasta tuntumaan höyhenenkevyiltä.

Ja mitä ne sitten tekivät? Rekisteröivät tietysti vaatimistaan erittelyistä ja yksittäisten kurssien korvaussuunnitelmista huolimatta kaikki vaihdossa suorittamani kurssit yhtenä maksimaalisena könttinä niin, että siitä köntistä on ihan pirun vaikea halkoa niitä oikeasti oman pääaineeni kursseja erilleen muista opinnoista. Ketuttaapotuttaahatuttaa. Siis varmasti näin on helpompaa, koska tiedekunta on suurempi kuin moni pienemmistä yliopistoista. Mutta turhaa on kai sitten myös vaatia opiskelijoita täyttämään miljoonia lomakkeita ja erittelemään, mitä kursseja tahtoo milläkin korvata, jos kaikki kuitenkin rekisteröidään köntissä ja yksittäisten kurssien umppaaminen oman alan kokonaisuuksiin tehdään siten mahdottomaksi.

Helvatan kuustoista. Onko opintojen rekisteröinti muka muissakin tiedekunnissa näin tahmeaa vai tehdäänkö meillä siitä vain tahallaan sellaista jonkin "palvelualttiuden" tms. nimissä? Onneksi pääaineopintojen rekisteröinti sentään hoituu kotoisasti ja joustavasti laitoksella eikä tiedekunnan kansliassa. Hammasta tarvitsee siis purra vain kaikkien muiden opintojen suhteen.

Voihan #$&%£¤@{"#!!!!

Siis jos opinto-oppaan tutkintovaatimuksissa lukee

3) tämä, tuo tai se

niin silloin luetaankin joka tapauksessa tämä ja sen lisäksi joko tuo tai se. Siis riippumatta siitä, että kaikissa muissa opinto-oppaan kohdissa tämä, tuo tai se tarkoittaa yhtä kolmesta.

Humanistin matikkapää ei myöskään ymmärrä, miten yhdistelmä tämä (250 s.) ja tuo (560 s.) voi tuottaa täsmälleen saman määrän opintoviikkoja kuin yhdistelmä tämä (250 s.) ja se (174 s.)

Mut ehkä noilla juristeilla on jotain omia laskukaavoja.

Samba rumba bueno

Liikuntamaksun voimassaoloaika loppui. Vilkaisu Yliopistoliikunnan lajitarjontaan masensi, joten ajattelin ainakin harkita jonkin aikaa ja vertailla myös muita vaihtoehtoja ennen kuin hankin uuden tarran. Salille ja uimaan pääsen joka tapauksessa, sillä sain aviomieheltä vapaalippuja Esportiin ja uimahallit taas ovat opiskelijakortilla edullisia tarrasta tai sen puutteesta huolimatta. Keppijumppaa ja muuta jumppaa voi tarpeen mukaan bongata vaikka Hesarin Minne mennä -palstalta. Sitä järjestetään erilaisissa lähiöliikuntapuljuissa ja koulujen jumppasaleissa varsin kilpailukykyisin hinnoin. Hierontaakin on tarjolla monissa paikoissa, eivätkä niiden hinnat enää nykyisin eroa kovin paljon Yliopistoliikunnan veloituksista.

Mikä Yliopistoliikunnan tarjonnassa sitten masentaa? Alkeisjuttuja ja aerobiciahan Yliopistoliikunta tarjoaa kerrassaan loistavasti. Tanssit taas... no, Yliopistoliikunta meni muuttamaan esimerkiksi kaikki afrotunnit alkeistunteja lukuun ottamatta maksullisiksi kursseiksi -- tai oikeastaan maksulliseksi kurssiksi, sillä jatkotason tarjonta rajoittuu syyskauden ajalta vain yhteen kurssiin, jolle kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet. Muutenkin jatkotason tanssitunteja löytyy perusviikkotarjonnasta vain capoeirassa ja siinäkin ilmeisesti alkeisiin yhdistettynä. Mitä tahansa tanssia pidempään harrastaneet saavat siis maksaa vielä lisää liikuntamaksun päälle, mikäli tahtovat tarpeeksi intensiivisiä tunteja. Voisihan sitä toki unohtaa vanhat harrastukset ja aloittaa uusia. Perustarjonnassa olisi kyllä tarjolla kerran viikossa ainakin yksi ihan kiinnostava tanssitunti, mutta yksi on liian vähän ja sekin järjestetään Meilahdessa. Tai sitten voisin elvyttää vuosien takaisen aerobicharrastuksen, tai lahjoa aviomiehen opettamaan mulle sulkapalloa ja liittyä Hysyyn peliseuran toivossa. Ihan hyviä ideoita -- mutta kun mä tahtoisin harrastaa edelleen myös afrotanssia.

En toki väheksy alkeistason liikuntatunteja. Ne ovat varsin tarpeellisia ja auttavat varmasti ihmisiä aloittamaan liikuntaharrastuksen -- joko uuden lajin tai liikkumisen ylipäänsä. Erityisen tarpeellista on toki myös tehdä liikkuminen ihmisille helpoksi yliopistolla, jossa suurin osa ajasta kuluu peffa penkissä ja niskat jumissa joko luentosalissa, kirjastossa tai tietokoneella. Mutta tässä tulee Yliopistoliikunnalle vieno vihje: pelkkä liikuntaharrastuksen aloittaminen ei auta pitkään, vaan sitä tulisi voida myös jatkaa. Lajia pitkään harrastaneiden kannalta alkeistunnille osallistuminen on suunnilleen yhtä mielekästä kuin paluu yliopistosta takaisin peruskouluun tai lukioon. Liikuntatarjontaan ei ole pakko eikä tarvitsekaan lisätä maajoukkuetasoisia ryhmiä, mutta kakkostason tanssitunnit olisivat ihan kivoja. Liikunnan jo jonkin aikaa (tai jo vuosia) sitten aloittaneiden kannalta ei ole kovin tasa-arvoista, että liikuntamaksun noustessa vuosi vuodelta vähenee sillä saatava, edistyneemmille suunnattu kurssitarjonta samassa suhteessa, ellei rajumminkin.

Terassille helmikuussa

Ensin ollaan huolissaan ilmastonmuutoksesta ja lisääntyvästä energiankulutuksesta ja sitten samaan hengenvetoon halutaan ravintoloihin talviterasseja? Just.

En tiedä, paljonko infrapunalämmitin sitten vie sähköä, mutta maalaisjärkeni sanoo, ettei sadan lämmitetyn talviterassin avaaminen ainakaan vähennä energiankulutusta.

Uljas, moderni maailma

Yritin sopia tenttijärjestelyistä proffan viransijaisen kanssa sähköpostitse, kun mulla ei ole muuten mitään asiaa nykyisin päärakennukselle tai keskustakampukselle ylipäänsä muulloin kuin tenttipäivinä. Juu ei, ei tällainen peli vetele alkuunkaan, että asioista muka voisi sopia sähköpostin tai puhelimen välityksellä. Tervetuloa vastaanotolle. Luvassa siis lähes turha reissu keskustaan.

Seuraavaksi oli sitten vuorossa vastaanotolle ilmoittautuminen, joka ei tietenkään ole mahdollista puhelimitse tai sähköpostitse. Tervetuloa laitoksen käytävälle kirjoittamaan nimesi listaan viimeistään vastaanottoa edeltävänä päivänä klo 12. Luvassa olisi ollut toinen turha reissu keskustaan, ellei ihana puolisoni olisi suostunut harppomaan työhuoneestaan kadun toiselle puolelle rustaamaan nimeni siihen listaan puolestani.

Jotenkin tuntuu siltä, että humanistisessa tiedekunnassa pyritään joskus varta vasten vaikeuttamaan opintojen etenemistä (ei, en edes ala paasata tässä siitä lomake- ja työmäärästä, joka on täytettävä, kun haluaa sisällyttää tutkintoon esim. vaihdossa suoritettuja opintoja). Lomakkeiden täyttelystä, tenttikuorista (puolet siihen täytettävistä tiedoista ihan turhia!) ja muista innovatiivisista menetelmistä tulee elävästi mieleen Saksa, jossa faksi ja tavallinen kirje ovat aivan normaaleja välineitä dialogin käymisessä. Siis faksi. Ei puhelin.

Toki faksikin olisi tässä tilanteessa parempi kuin keskustaan raahautuminen. Mutta please, soittakaa mulle heti kun humanistinen tiedekunta on keksinyt puhelimen ja hyväksynyt sen sallituksi yhteydenpitovälineeksi.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hinta? 1500 e/lukukausi.

Ooooo-oooonn meillä hauska setä, tuo setä kansleri,
ja setä osaa ideoida tosi luovasti.

Kaaaaa-aaass näin vastaa SYL ja näin Sarkomaa
ja eikä kovin moni muukaan taida kannattaa.

Seitsemän vuotta sitten Raivio sanoi, ettei hän siitä pahastu jos puolet hänen ideoistaan torpedoidaan. Sovitaanko, että tämä kuuluu nyt taas siihen puolikkaaseen?

Kippis ja kulaus, päivän munaus

Keskustakurjasto tulee kuitenkin. Kiitti ihan kauheasti, konsistori.

Pahimmalta tuntuu tieto siitä, että päätös kuulemma syntyi ilman äänestystä. Luotin siihen, että edes konsistorin opiskelijajäsenillä olisi jotain järkeä päässään ja omakohtaista kokemusta siitä, kuinka uskomattoman viehättävää on yrittää työskennellä esimerkiksi Opiskelijakirjaston kaltaisessa kolkossa ja rauhattomassa jättilaitoksessa. Näköjään näin ei ole.