perjantaina, marraskuuta 27, 2009

Toipumisen esiasteet

Viides täysin kahviton päivä putkeen menossa. Juon kesäiseltä metsältä maistuvaa yrttiteetä, josta makuhermoni erottavat koivun, vadelman ja mustikanlehtien aromit. Teetä on kannussa vielä litra. Minä litkin sitä perhoskuvioisesta kupista ja neulon palmikkokuvioista villasukkaa hammastikun paksuisilla puikoilla.

Tämä on rankkaa itselle, puolisolle, niille läheisille jotka näkevät, tietävät tilanteen, joutuvat elämään sen kanssa. Marraskuun harmaus ei taatusti tee tästä yhtään sen helpompaa. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Istun yhä sykerössä, kädet ja jalat ristissä, suojellen itseäni tuntemattomalta uhalta. Alitajunta taikoo syövereistään jo lähes unohtuneita traumoja ja yhdistää ne kerrassaan järjenvastaisesti nykyhetkeen. Silti, minä osaan taas nauraa, silloin kun siihen on aihetta. Ystävien, kaverien ja monien tuttujen seurassa käyttäydyn jo lähes normaalisti. "Ei susta huomaa", ne sanovat ja minä suhtaudun siihen kohteliaisuutena.

Nyt olisi aikaa viettää vaikka tuntikausia olohuoneen lattialla piirtäen. Yhtäkkiä ei vain huvita.

torstaina, marraskuuta 19, 2009

Material girl

Materia ei ehkä tee onnelliseksi, mutta mieltä se joskus piristää kummasti. Rakastan tämänhetkistä muotia, kun paidat kerrankin ovat tarpeeksi pitkiä. Niinpä tein terapiamielessä pikku shoppailureissun, tulin kotiin tyytyväisenä ison kassin kanssa ja raivasin vaatekaapista vastaavasti melkein hyllyllisen verran vanhaa elämääni vietäväksi Fidan laatikkoon.

Päivä on ollut täynnä kivaa terapiaa: lounas- ja cappuccinohetkiä puolison kanssa, huumaavan hieno Picasso-näyttely, hykerryttäviä kohtaamisia sovituskopissa erinäisten vaatekappaleiden kanssa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä tekevän peilikuvastani melkein kissan (kauppojen peilit todennäköisesti vääristävät, älä kokeile tätä kotona). Ja kyllä, nyt on melkeinpä hyvä mieli.

Minulle tämä shoppailu, siivoaminen, lounashetket puolison kanssa ja muu normaali elämä on lepoa. Tavallisesti ihmiset kai tekevät näitä asioita työn ohessa, itse olin jo unohtanut miten se tapahtuu.

tiistaina, marraskuuta 17, 2009

Flashback

"Oletko koskaan ollut masentunut", lääkäri kysyy. "Tuntuiko se yhtään samalta?"

Aion ensin kieltää, mutta sitten näen sieluni silmin itseni tasan kymmenen vuotta sitten seisomassa jossain päin Suomea tienposkessa peukalo pystyssä, huppariin, paksuun villapaitaan ja hajoaviin farkkuihin pukeutuneena. Siinä minä hyppelen paikallani jotta marras-joulukuisen yön kylmyys ei kangistaisi jäseniäni ja laulan samaa laulunpätkää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes pystyn laulamaan sen läpi itkemättä ja ilman, että ääneni sortuu tai alkaa vapista. Olkalaukussani on hiusharja, hammasharja, deodorantti ja rapistunut päiväkirja, eikä juuri muuta. En tiedä, mihin olen matkalla, mutta mun on pakko päästä pois.

Jossain matkan varrella minut poimii tienposkesta kyytiin nuorisotyöntekijä, joka haluaa auttaa. Hän vie minut paikkaan jossa voin yöpyä, mutta tarkistaa siinä sivussa vaivihkaa kyynärtaipeeni. Ei, en käytä huumeita ja sitä paitsi pelkään neuloja. Mutta olen niin nuori ja niin kovin rikki, enkä uskalla kertoa siitä kenellekään, sillä olen tottunut olemaan aina se vahva ja kannustava tyyppi, yleinen olkapää, kantava pilari. Olen tottunut tekemään töitä, tukemaan muita, kuuntelemaan kaikkia päästämättä itse mitään ulos.

Ei, ei se tuntunut kauhean samalta. Silloin kaikki söi minua hitaasti sisältäpäin, pala palalta, eikä mikään kiinnostanut. Nyt kiinnostaisi, en vain pysty keskittymään.

Oli siinä yhteistäkin. Silloinkaan ei juuri nälättänyt, ei nukuttanut. Liikuin liikaa, vartioin vyötärönmittaani hysteerisesti säilyttääkseni kontrollin edes johonkin asiaan elämässäni ja saatoin kolmen tai neljän päivän ajan unohtaa tykkänään syödä. Kaikki voimavarat menivät siihen, että pysyin koossa, muuten en juuri itseäni ajatellut tai itsestäni välittänyt.

Minun on pakko oppia välittämään ja huolehtimaan muiden lisäksi myös itsestäni, antamaan itseni levätä. On pakko oppia uskomaan, että joskus minäkin tarvitsen apua ja silloin minulla on oikeus siihen.

Oppiminen vain on niin kovin hidasta.

keskiviikkona, marraskuuta 11, 2009

Väsymyksen oireet

"Tämä ihminen en ole minä", totesin työtoverilleni lounaspöydässä, suolaiset kyyneleet poskiani pitkin bataattikeittolautaselle valuen. En oikein tiennyt mitä tai miksi itkin, mutta en pystynyt lopettamaankaan.

"Työväsymys", totesi työterveydenhoitaja, jonka huoneessa myöhemmin istuin edelleen itkien. "Nyt tehdään niin, että lepäät pari päivää kotona ja huomenna tapaat psykologin."

Psyykensä ja ymmärryksensä rajat käsittää vasta kun ne menettää. En pysty hahmottamaan tai käsittelemään esimerkiksi aikataulun, päiväohjelman, perhesuhteiden, lehdistötiedotteen, tehtävien asioiden listan tai neuleohjeen kaltaisia kokonaisuuksia. Unohdan puolet kuulemastani viidessä minuutissa, ellen kirjoita asioita ylös. Ruokapöydässä pystyn joko syömään tai keskustelemaan, mutta en tekemään molempia yhtä aikaa. Muun kuin kaverin lähettämään sähköpostiin vastaaminen saattaa olla ylivoimainen ponnistus, joka saa minut itkemään. Stressin alla ylirasittuneet aivoni ovat yksinkertaisesti pistäneet päälle sulun: nyt ei enää uutta tietoa tänne, kiitos. Täytyy levätä, hengähtää, töihin palattua laittaa munakello pöydän kulmalle mittaamaan aikaa, jonka päättyessä lähden kotiin.

Tämä olotila on pelottava. Mielen ohella oirehtii myös keho: suolisto ei sulata suklaata, iskias ei salli istumista. Täytyy välttää kahvia ja alkoholia, joista edellistä juon yleensä liikaa, jälkimmäistä hyvin harvoin. Pelkään työkaverien tapaamista, sitä, että joku tulee huoneeni ovelle tai soittaa, kysyy minulta jotain. Muistan viime perjantaina näin tapahtuneen kahdeksan kertaa, mutta minulla ei ole hajuakaan kenen kanssa olen puhunut ja mistä. Minä, aina niin näppärän sosiaalinen minä, en yhtäkkiä kykenekään normaaliin vuorovaikutukseen työyhteisössäni. Ja pelottavinta on se, etten kokonaisuuksien ohella aina hallitse myöskään itseäni tai tunteitani.

Työväsymykseen voi sairastua kuka tahansa ja terveydenhoitajamme mukaan sen myös kokee joka neljäs suomalainen aikuinen. Jos kuulutte niihin kolmeen muuhun, onnittelen. Jos ette, yrittäkää välttää tätä viimeiseen asti. Pyytäkää lisää resursseja, kieltäytykää ylityöstä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä on varmaan pelottavinta mitä olen koskaan kokenut.

sunnuntaina, lokakuuta 18, 2009

Jos metsään haluat mennä nyt

Minä kaipaan alituisesti metsään. Kaipaan mörskärin valoon, pakkasen kovettamalle sammalelle, joka rasahtelee jalan alla aamuisin kun avaan lämpimän untuvapussini laverilla, hiivin hiljaa ulos partiokämpästä ja livistän lenkille muiden vielä nukkuessa.



Olen ollut nyt kaupungissa yhtäjaksoisesti viikon. Rakastan tätä kaupunkia, mutta välillä on pakko päästä metsän keskelle. Niin minä nuuhkin keittiössäni kuivuvien suppilovahveroiden tuoksua ja retkivillapaitaani tarttunutta savun aromia ja kaipaan hetkittäin takaisin kämpälle takkatulen loimuun, kertomaan iltasatua laverilla loikoileville vartiolaisille, taistelemaan vaikeasti sytytettävän vesipadan kanssa aamuisin (vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kannustanut puristiseen hifistelyyn mahdollisimman vähin ja luonnosta löytyvin sytykkein...).

En hevillä luopuisi kaupunkiasunnostani, jonka ulkopuolella ratikat kolisevat. Mutta kaupunkiin pätee sama kuin metsäänkin: molemmissa on hyvä olla, kun vain tietää joskus pääsevänsä toiseen ympäristöön.

sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009

Melankolia

Syysmyrskyissä on jotain ihanan melankolista, totesin mielessäni kun kävelimme eilen illalla ystävän kanssa Mäkelänrinteestä Kallioon Itä-Pasilan läpi, jossa tuuli riepotti pudonneita lehtiä autioilla ruutukaavakaduilla. Musta asfaltti kiilsi märkänä kylmien katulamppujen loisteessa, mutta taloissa sisällä loistivat lämpimät valot ihmisten viettäessä lauantai-iltaa.

(Tässä vaiheessa ystävä luultavasti huokaisee: "ah, niin taas, sinä ja Itä-Pasila". Jollakin kieroutuneella tavalla en vain voi olla pitämättä siitä kaupunginosasta. Tämä on nähty ennenkin.)

Vaan kun syysmyrsky raivoaa ulkona, omassa olohuoneessani minä vajoan tähän laiskaan sunnuntaihin: vedän villasukat jalkaan, keitän kauramaitokaakaota, korvaan valot kynttilöillä, soitan melankoliseen syksyyn niin hyvin sopivaa CMX:ää ja piirrän.

torstaina, lokakuuta 01, 2009

Thinspiration

Rosa Meriläisen tämänpäiväinen kolumni ananasmurskalla eläjistä sai taas pohtimaan, miten aikuisen ihmisen voi pysäyttää kun suhde omaan kehoon karkaa käsistä. Aihe tuntuu olevan jatkuvasti silmien edessä, minunkin sosiaaliseen piiriini mahtuu muutama vääristynyt minäkuva ja myönnän, ettei omanikaan nyt aina ole ihan niin terve ollut. Kerro siinä sitten nuoremmille, että jokainen on kaunis juuri sellaisena kuin on eikä jonkun Suvi Koposen vartalo ole välttämättä se tavoittelemisen arvoisin asia. Kuka tässä maailmassa enää uskoo moiseen?

Entä miten kaverin huolestuttavan laihtumisen voi pysäyttää? Lienee turha saarnata siitä, ettei 120 g raastetta ole sama asia kuin lounas tai kaksi lenkkiä ja salikäynti päivässä on liikaa. Itseeni se ei ainakaan tekisi toivottua vaikutusta, jos oma peili näyttää muuta kuin sen, mitä kaverien silmät näkevät. Itse ainakin olen hemmetin hyvä liikkumaan salaa jos on pakko, enkä usko voivani vahtia kavereitanikaan vuorokauden ympäri, vaikka joskus mieli tekisi.

Toinen asia on sekin, missä vaiheessa puuttuminen vielä on mahdollista. Kuunteleeko ihminen enää ketään kuultuaan koko elämänsä ajan olevansa – normaalipainostaan huolimatta – pyöreä tai elettyään syömishäiriönsä kanssa kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa viisitoista vuotta? Vaaka- ja mittanauhakompleksista tulee nopeasti addiktion kaltainen rutiini, samoin oksentamisesta. Niitäkin olen nähnyt, joilla syömishäiriö on saadusta terapiasta ja avusta huolimattakin kehittynyt pro ana -henkiseksi elämäntavaksi, josta melkein ylpeillään. Ja kun näitä ihmisiä kuuntelee, niin jostain syystä tuntuu, että aikuisenakin puhjenneiden syömishäiriöiden syyt johtavat lähes poikkeuksetta lapsuuteen ja teinivuosiin, vanhempien, valmentajan, ystävien tai ympäristön suhtautumiseen.

Pakostakin tulee mieleen, ettei aikuisia ananasmurskalla eläjiä ehkä olisi, jos lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi mahdollista kiinnittää tarpeeksi huomiota. Jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa ja opettaisivat myös näitä itseään hyväksymään itsensä ja muut juuri sellaisina kuin ovat. Jos tästä huolimatta puhkeaviin ongelmiin ehdittäisiin puuttua ajoissa ja jos tähän puuttumiseen, ennaltaehkäisyyn ja hoitoon älyttäisiin varata tarpeeksi resursseja.

keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009

Laulu rakastamisen vaikeudesta

Muistatteko vielä Ally McBealin, jossa henkilöhahmoilla oli tunnusbiisejä toisten mielessä? Hahmo ilmestyi näkyviin ja biisi alkoi välittömästi soida. Minulle käy tämä usein toisinpäin, biisin kuullessani mieleeni ilmestyy kasvoja, tuoksuja, muistoja tilanteista ja mielialoista. Niinpä ihmiset ja ihan ohimenevätkin tunteet ja tilanteet voivat varastaa biisejä ikuisiksi ajoiksi kuten Mari Ahokoivun blogissa todetaan. Mutta ei biisi siitä välttämättä pilalle mene.

Wir sind Heldenin Aurélie ja Clamourin Maailmassa tuovat mieleeni rakkaita ystäviä ja saavat minut hymyilemään. Ja kun kuulen Waurion Pienen laulun, näen mielessäni lunta ja rinteen keskiosista hiukan kovaksi kuluneen laskettelureitin, Itävallan Alpit Zürsissa ja Lechissä. Eppu Normaalin Baarikärpänen vie minut mielessäni Kaisaniemen metroasemalle kahden ystävän kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. CMX:n Fysiikka ei kestä liittyy aivoissani erottamattomasti Meilahteen, jonka läpi olen useasti juossut sitä kuunnellessani, ja Don Johnson Big Bandin Helsinki Cadenza Ruoholahteen. Mutta aina mielleyhtymälle ei ole luonnollista selitystä. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs on kappale jota ei parane kuunnella partiovapaina päivinä tai partiostressiä parannellessa, sillä sen kuullessani näen silmieni edessä Sibeliuspuiston ja kuulen korvissani lippukunnanjohtajamme äänen. Lienenkö sitten kuunnellut biisiä joskus lenkillä ollessani ja samalla pohdiskellut jotain partioon liittyvää dilemmaa, muuta selitystä näiden kolmen asian yhdistelmälle en keksi.

Jotkut klikkiytymät ovat kulkeneet mukana lapsuudesta ja teinivuosista asti. Inner Circlen Sweat tuo silmieni eteen pölyävän pesiskentän ala-asteen takana, haistan nenässäni Pauligin kahvinpaahtimolta tulvivan kärähtäneen espresson tuoksun ja kuulen pesäpallon kopahduksen puista mailaa vasten sekä kolmospesältä kajahtavan huudon "palo!". Helloweenin Anything my Mama Don't Like saa minkä tahansa huoneen tuoksumaan mustalta nahkatakilta. Dj Bobon Keep on Dancingiin on tarttunut ikuisiksi ajoiksi ruutupaitojen ja Studio Line -hiuslakan aromi.

Musiikki on ainakin omassa elämässäni niin suuressa roolissa – tahtomattani ja tiedostamattanikin – että tämä asia tuntuu yhtäkkiä aivan mielettömän kiinnostavalta. Onko teillä muilla samankaltaisia suhteita biiseihin?

keskiviikkona, syyskuuta 16, 2009

Huma + 10 kg

Minä puran tunteitani ja ajatuksiani piirtämällä ja piirrän mitä sattuu. Vanhat päiväkirjani ovat täynnä satunnaisia raapustuksia, sarjakuvamuotoon puettuja vuodatuksia sekä piirroksia perheestä, ystävistä, paikoista, eksistä ja ihastuksista. Kokous- ja luentomuistiinpanoni on doodlattu täyteen piirroshahmoja, jotka usein esittävät näsäviisaita huomautuksia. Ennen piirsin aina ja joka paikassa, sitten tuli stoppi enkä yhtäkkiä moneen vuoteen koskenutkaan kyniin tosimielessä. Nyt olen alkanut taas aktiivisesti tavoitella kadonnutta kynäilytaitoani.

Pitkään minua on kiusannut piirroksissani jokin asia, josta en ole täysin päässyt perille. Jokin perspektiivivirhe tai muu vastaava, josta melkein olen saanut otteen mutta en aivan. Kunnes yhtäkkiä ystävä huomautti:

minua vaivaa piirrosanoreksia.

Minä piirrän ihmiset aina hoikemmiksi, sirommiksi, kapeammiksi kuin he todellisuudessa ovat. Minä kaunistelen todellisuutta, en halua nähdä näppyjä, ryppyjä, makkaroita, paitsi jos piirrän tarkoituksella rumaa. Minä pihistän piirteitä ympäristöstäni, profiileja, kulmakarvoja, leuan muotoja, ilmeitä, olkapäitä, ja yhdistän ne sitten syömishäiriöisen vääristyneeseen maailmaan asiaa edes tiedostamatta.

Minun piirrosmaailmassani useimmat naiset saavat teinitytön vartalon, solakan ja notkean kuin pojalla, ellen huomaa pitää varaani. Mieskehojen rasvaprosentti puolestaan on noin viitosen luokkaa ja vauvat saisivat aliravitsemuksellaan kenet tahansa neuvolantädin puuttumaan asiaan.

Mitä tämä kertoo kauneuskäsityksistäni, minäkuvastani, maailmastani? Kieltäydyn uskomasta että mitään, vaikka aina vähän kapeammat fyysiset ulottuvuudet minulle oman kehoni suhteen kelpaisivatkin.

perjantaina, syyskuuta 11, 2009

Ups.

Jotenkin minusta tuntuu, ettei meidän pitäisi olla täällä nyt, mietin hetkeä ennen kuin selvisi että olin saapunut väärälle puolen kaupunkia palaveriin, joka todellisuudessa oli määrä järjestää työhuoneeni viereisessä neuvottelutilassa.

Olen harvoin ollut yhtä häpeissäni. Aukene, maa, niele minut, rukoilin äänettömästi katua jolla seisoin. Tämä hetki oli viimeinen piste putkessa jonka aikana olin tonttuillut kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuten työntämällä jalkani toistuvasti työpisteeni roskikseen, pudottamalla korkokenkäni sinne kerran, juoksemalla näyttävästi ovea päin ja lähettämällä sähköpostia väärälle vastaanottajalle.

Mutta kun tarpeeksi rankasti mokaa, on pakko pysähtyä hengittämään. Samalla tahti hidastuu.

keskiviikkona, syyskuuta 09, 2009

Oravanpyörä

Mä tahdon takaisin tunturiin!

Eikä mulla sit kai muuta.

sunnuntaina, elokuuta 30, 2009

Anna tunturin selvittää

Tässä kesässä on ollut jotain samaa kuin kymmenen vuoden takaisessa kesässä 1999. Se oli tuhansien pienten onnellisten hetkien sävyttämä loputtoman itsensä etsimisen kesä, joka lopulta kului ohi melkein huomaamatta. Saatan olla kymmenen vuotta vanhempi, rauhallisempi ja kärsivällisempi, mutta etsin itseäni edelleen, nykyään jo tietäen etten koskaan tulekaan täysin valmiiksi. Ja kesät ne vain kuluvat yhtä nopeasti.


Tänä kesänä vietin puolet lomastani kulkien tunturissa, jonne aina kaipaan, joskus lähes fyysistä kipua tuntien. Kun polku nousee koivikon keskeltä paljakkaan ja tuuli iskee kasvoihin, mielenrauha on suurimmillaan. Minä kunnioitan tunturia, ympäröivää luontoa jolta saan voimaa. Kun ympärilläni on tarpeeksi tilaa – tunturiylänköä, hiekkadyyniä, avomerta, ulappaa – ja tunnen tuulen ihollani, olen vapaa ja rauhallinen.


Kaunis kannas johdattelee Gappojohkan varren kivisestä kuumaisemasta rehevään, vihreään, alavaan laaksoon, jota Moskun, Pältsanin ja Juoksavátnjunnin profiilit hallitsevat. Välillä horisontissa pilkistää Paraksen pyramidimainen huippu. Juoksavátnjunnin alarinteiden vaivaispajukossa kulkiessa tuntuu kuin olisi tropiikissa. Pajukko on tiheää ja kohoaa melkein kasvojeni tasalle, maa sen juuressa on märkää ja soista. Ja Pältsan, kaksitorninen jättiläinen, on läsnä ja valvoo.


Nousemme ylemmäs tunturiin nauttimaan hääpäivälounasta. Sää on ihanan aurinkoinen ja lämmin – paitsi silloin kun syömme. Silloin Isdalenin suunnasta nousee voimakas ja kylmä tuuli, joka pureutuu luihin ja ytimiin ja uhkaa lennättää ruoan lusikasta huitsin nevadaan ennen kuin sen ehtii saada suuhunsa. Kun ruoka on syöty, rauhoittuu tuulikin. Ehkä tunturi toivoi osaa ateriastamme?

Pältsastuganin tupaisäntä saattaa olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä. 30 vuoden ajan hän on lumettomana aikana, keväästä syyskuun puoliväliin, elänyt elämää paikassa jossa ei ole mitään väliä kellonajoilla, aikavyöhykkeillä, tuskin päivämäärilläkään. Pältsan valvoo hänen untaan öisin, toivottaa hyvää huomenta aamuisin, aina uudella tavoin yhtä kauniina. Nuo vuodet ovat lyöneet häneen leimansa, hänen puhetapansa on kilpikonnamainen eikä häntä luultavasti pysty järkyttämään mikään.
"Tuossa kilometrin päässä on vesiputous", hän sanoo ja me mieheni kanssa teemme iltakävelyn Kummaenon varteen tietämättä oikein mitä odottaa. Ajattelen jotain ehkä Pitsuskönkään kaltaista tai pienempää, edes lähestyvä jylinä ei saa meitä varautumaan siihen mitä kohta näemme.


Putous on 22 metriä korkea ja leveä kuin mikä. Matalan vedenkin aikaan se tekee vaikutuksen ja sen lennättämät pärskeet lentävät suihkuna kauas. Sattuapa paikalle joskus tulva-aikaan!

Kun jätämme yön aikana lumipeitteen ylleen saaneen Pältsanin laaksoineen taaksemme ja nousemme taas ylös tunturiin suunnaten kohti Suomen rajaa, koen jälleen yhden niistä hetkistä jolloin tahtoisin pysäyttää ajan ja jäädä laakson liepeille keittelemään kaakaota. Hillat ja variksenmarjat ovat kypsiä ja ruska tulossa, öisin on jo pakkasta. Tuntuu turhauttavalta palata askel askeleelta kohti sivistystä ja pääkaupungin kiireitä.
"En viihtyisi täällä kaamoksessa", muistutan itselleni, mutta kuka miettii kaamoksia kun nyt on vielä kesä, tai kesäloma ainakin. Mutta vielä emme poistu tunturista, vaan jäämme Kuohkimajärvelle yöksi ja poimimme kolmen valtakunnan rajapyykin maisemista iltapalaksi mukillisen makeita mustikoita.

Paluumatkalla kohti Kilpisjärveä jätämme rinkat varvikkoon odottamaan noustaksemme Pikku-Mallan huipulle. Huippu tulee vastaan paljon nopeammin kuin kymmenvuotiaana, jolloin nousin sinne ensimmäisen kerran. Pingon eteenpäin nopeammin saadakseni edes hiukan välimatkaa perässä tulevaan puolisoon, tämä on minulle niitä paikkoja joissa on saatava olla yksin. Kun rinne lakkaa nousemasta ja huipulla vapaasti temmeltävä tuuli lyö vasten kasvoja, haluaisin levittää käsivarteni selälleen ja pyöriä ympäri.


Saana seisoo Norjan maantien reunassa, huippu pilvien keskelle kätkeytyneenä. Se on kuin vanha ja arvaamaton ystävä, josta ei ikinä tiedä millä tuulella se on. Se saattaa toivottaa kulkijan tervetulleeksi, mutta ei päästä helpolla. Rinne on jyrkkä ja kivinen, sumussa näkee eteenpäin ehkä metrin verran ja tuttu tuuli puhaltaa voimakkaasti järveltä päin.


"Minä lupasin tulla taas takaisin", tervehdin Kilpisjärven jättiläistä, silitän kalliota kämmenelläni ja muotoilen mieheni kanssa irtokivistä huipulle sydämen. On kuin tunturi pitäisi siitä, sillä tuuli tyyntyy hetkeksi ja pari auringonsädettäkin pilkahtaa yllemme sumun seasta. Pilvi huipun päällä ei kuitenkaan väisty, lisää kulkijoita on tulossa alhaalta.

Ja kun odotan retkeilykeskuksen pihassa Rovaniemelle suuntaavan bussin lähtöä, kuiskaan Saanalle vieressäni jälleen kerran:
"Minä tulen taas takaisin."

tiistaina, heinäkuuta 14, 2009

Oppimisen ylistys

Puolitoista kuukautta olen ollut enemmän tai vähemmän hädissäni joka kerran kun lankapuhelin vieressäni on soinut. Kansalaiset, virkamiehet, toimittajat siellä soittavat, janoavat vastauksia ja ovat määrätietoisia saatuaan minut tai kenet tahansa langan päähän. Muiden poistuessa lomille jään yksin viestintäsiipeen ja tunnen itseni uhrilampaaksi. Ei ketään keltä kysyä ja nyt niiden muidenkin puhelut ohjautuvat minulle...

Eräänä iltapäivänä huomaan parin tunnin sisällä tavallisten työtehtävieni ohella keskustelleeni suvereenisti puhelimessa ruotsalaisen kanssa englanniksi asiasta joka on suomeksikin vaikeaselkoinen, soittaneeni yhteen ministeriöön, vastaanottaneeni puhelun toisesta ministeriöstä ja hoitaneeni molemmat asiat, käyttäneeni luontevasti sanaa "diaarinumero", selvitelleeni kadonneen asiakirjan kohtaloa, ottaneeni vastaan kasan soittopyyntöjä ja etsineeni sopivat asiantuntijat vastaamaan soittajien kysymyksiin.

Puhelin soi jälleen, mutta tällä kertaa nostan kuulokkeen tyynesti korvalleni. Minä alan selvästi sisäistää tätä hommaa, hiljalleen.

tiistaina, heinäkuuta 07, 2009

Minun Helsinkini

Tämä on minun kaupunkini.

Nämä ovat minun maisemiani, nämä koruttomat ja koristeelliset kivikorttelit, varjoisat sivukadut pääväylien varrella, kallioiset merenrannat paksuine mäntyineen. Niiden keskellä minä elän, niiden keskelle minä kuulun, niistä minä saan voimaa.

Kesäiltaisin minä hölkkään Seurasaaren ympäri ja Meilahden kautta takaisin kotiin ja hengitän Helsinkiä. Annan katseeni viivähtää Taka-Töölön ja Meilahden julkisivuja siellä täällä peittävissä villiviineissä, maistelen merituulta joka pyyhkii kasvojani, nuuskin ilmassa leijuvaa levän hajua. Imen sisääni ilta-auringon säteitä jotka kultaavat meren ja männyt, sivelevät hellästi ikiaikaisia rantakallioita.

Ja kun sade ravistelee minun Helsinkiäni, lähden ulos ilman kumisaappaita tai sateenvarjoa, kävelen collegehupparissani Töölön kirjastoon mustia pilviä uhmaten, koska, kuten kuka tahansa Helsinkiä joskus hengittänyt voi huomata, Topeliuksenkadun lehmusten alla on sateellakin kuivaa pitkään.

Tätä Helsinkiä minä rakastan.

keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2009

Mihin katosi päivät?

Jos näkee unta että bileissä menee, munaa ja puhuu ohi suunsa sanoen ääneen asioita, joista kaiken järjen mukaan ollaan hiljaa, ja sitten herättyään kärsii pitkin aamupäivää karmeasta moraalikrapulasta, maailmassa on jotain vikaa. Hyväksyisin tilanteen, jos oikeasti olisin ollut bileissä ja tehnyt näin – ja jos vielä ne unessani käsitellyt asiat edes olisivat jossain määrin realistisia, mutta ihan vain rauhassa nukkumisesta koituva moraalikrapula on huutava vääryys.

Joku sanoi viikonloppuna, että ihanaa kun viikon päästä on juhannus. Pysähdyin miettimään: ikään kuin eläisin yhä maaliskuussa. Milloin oli pääsiäinen? Kuka varasti kalenteristani huhti- ja toukokuun?

Näistä merkeistä tulkitsen, että on aika hiljentää tahtia, tai stressi kohta soittelee ovikelloa. Juu juu, tiedän, se on ihan normaalia tällaisen kevään jälkeen ja nyt, kun on tämä työpaikan tilannekin ja silleen. Toisaalta tuo tilanne on vielä toistaiseksi ollut mieleen juolahtavista asioista pienin, sillä Kuopioon ja takaisin on helppo matkustaa. Toisten työpaikat sentään muuttavat Kiinaan tai lakkautetaan kokonaan.

tiistaina, kesäkuuta 09, 2009

Seitsemisessä

Olen lapsesta asti ollut hulluna pohjoiseen. Niinpä myös vaellusreissut tuppaavat kohdistumaan aina Lappiin, Lappiin, Lappiin. Myönnän myös suhtautuneeni eteläisiin kansallispuistoihin hivenen epäluuloisesti: asutus tunkee lähelle ja alueet ovat niin pieniä, ettei erämaasta juuri voida puhua.

No, ehkei erämaasta, mutta kansallispuistoja ne silti ovat, esimerkiksi Seitseminen. Ja hienoa kansallispuistoa onkin. Katsokaa vaikka itse.


Vietin pidennetyn viikonlopun nelipäiväisellä vaelluksella Seitsemisessä lippukuntamme tarpojien kanssa. Sääksi oli luvattu jopa myrskyä, mutta lopulta selvisimme yhden päivän sateella, parilla puolipilvisellä ja yhdellä aurinkoisella päivällä. Öisin oli kylmä, laavussa sai pukea villapaidan jos toisenkin ylleen ennen makuupussiin kömpimistä.


Metsä oli täynnä paikoin puolilahojakin pitkospuita sekä vuoron perään kaunista harjumaastoa ja sammaleista rämettä, jossa voi hyvin kuvitella peikkojen tai virvatulien tanssivan kesäöinä. Multiharjun aarniometsästä löytyi vanhoja viisaita aihkeja, joita halaamaan saattoi mahtua kolme tai neljäkin vaeltajaa yhtä aikaa.

Liikuimme reittiä luontokeskus – Koverolampi – Multiharju – Jauli – Kirkas-Soljanen – Liesijoki – Haukilampi – luontokeskus ja päätimme vaelluksen Seitsemisen Portin rantasaunalle, joka tarjosi tervetulleet löylyt. Yhteensä matkaa kertyi noin 30 km. Matkasta jäi iloinen mieli. Ensiapupakkaukset tulivat takaisin yhtä täysinä kuin lähtiessäkin ja paluujunassa istui joukko tyytyväisiä vaeltajia.


Mistä johtuukin, että nokipannukahvi maistuu aina vain niin paljon paremmalta kuin tavallinen sumppi ja palanen taloussuklaata kupposen kera tuntuu jopa ylelliseltä? Hernekeitto ja ruisleipä sulatejuustolla ovat niin ikään ylivoimaisia herkkuja. Tällä vaelluksella tosin maistelimme viimeisenä iltana jopa suklaamousseeta, valmisjauheesta saa näemmä varsin hyvää sellaista jos vain jaksaa kärsivällisesti vatkata.


Totesin jälleen, että kun tunnen rinkan painon selässäni ja kuulen putkien nitinän sekä toisinaan hiljaisen helinän jonkin säätöremmin kilahtaessa kehikkoa vasten, järkevä virkamiesminäni valuu samantien korvieni välistä ulos ja muutun nuuskamuikkuseksi. On mukavaa asua kaupungissa, mutta joskus sitä tarvitsee metsäretkiä. Metsähetkiä ja telttoja, joiden väri on juuri sitä kesänvihreää, mikä panee uskomaan että ulkona paistaa aurinko (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu).

Lähtisinkö uudelleen Lappia etelämmäksi kansallispuistoon? Varmasti. Seitseminen oli hieno, paljon hienompi kuin uskalsin edes odottaa. Vain tunturit puuttuivat, mutta niiden tilalla oli taianomainen metsä.

maanantaina, toukokuuta 11, 2009

Villivihannekset, vol. 2

Joku kyseli suullisesti yksityiskohtaisempaa ohjetta villivihannesten käsittelyyn. Tässä siis jotain siihen suuntaan. Kysykää jos jäi epäselväksi.

Keräämiseen on hyvä käyttää esimerkiksi paperipusseja, hengittämättömissä muovipusseissa kasvien kosteus tiivistyy liikaa. Nokkosten kanssa on fiksua käyttää myös hanskoja. Kumihanskat ovat parhaat ja riittävät yleensä yksinään, näppylähanskoja tai raksahanskoja on hyvä olla kahdet päällekkäin, sillä yksistä hanskoista poltinkarvat ulottuvat vielä läpi. Varo poimiessasi ihoa hanskan varren yläpuolella. Vaikka sormet ja kämmenet ovat hanskan suojassa, paljas kyynärvarsi menee taatusti rakkuloille jos nokkonen osuu siihen.

Kerää vain nuoria versoja. Nokkoset ovat parhaimmillaan 10–25 cm:n kokoisina, kun versojen alapinnassa on vielä vähän violettia sävyä eivätkä varret ole vielä ehtineet sitkistyä. Pienempiäkin versoja voi toki syödä, mutta jos minikokoisten versojen kohdalla malttaa odottaa viikon, saa enemmän syötävää samalla vaivalla. Vuohenputki on maukkaimmillaan silloin, kun lehti on vaaleanvihreä ja vielä osin supussa. Mitä vanhempi lehti, sitä kitkerämmältä se maistuu. Oikein nuorta vuohenputkea voi syödä myös ryöppäämättä, esim. salaatissa, mutta itse tykkään siitä enemmän kypsennettynä.

Keräämisen jälkeen tuo kasvit kotiin. Laita keittiön lavuaariin tulppa ja laske altaaseen reilusti viileää vettä. Huuhdo kasvit ja poista samalla mahdollisesti mukaan joutuneet ruohot ja ötökät (jollet poista, ne joutuvat ikävänä eläinproteiinina kattilaan ja lautasellesi). Höntiäiset on helppo löytää, sillä ne nousevat pintaan kun kasvit upottaa veden alle. Käytä nokkosia huuhdellessasi edelleen kumihanskoja, poltinkarvat tuhoutuvat vasta keitettäessä.

Ryöppää kasvit kevyesti suolalla maustetussa vedessä. Vuohenputkelle ja voikukalle riittää n. 2–3 minuutin kiehautus, nokkosia kannattaa ryöpätä 4–5 minuuttia. Ryöppäyksen aikana kasvien lehdistä tulee tummanvihreitä ja varsista vaaleita.


Kaada villivihannekset siivilään (tai nostele reikäkauhalla, jos aiot säästää keitinveden pohjaliemeksi langan värjäykseen). Valuta ja puristele ylimääräinen vesi kevyesti pois. Anna jäähtyä hetki, jotta et polta sormiasi, ja siirrä kasvit sitten leikkuulaudalle. Muotoile niistä jonkinmoinen pötkylä ja silppua huolellisesti kokkiveitsellä. Leikkaamisen sijaan voit myös hurauttaa kasvit silpuksi tehosekoittimessa, jos haluat.


Jäähdytä ja säilö pakastamalla tai nauti heti. Tee vaikka vegaanista villivihannesvuokaa tai vuohenputki-fetapiirakkaa! Villivihannesvuoka on ihan oma sovellukseni, vuohenputki-fetapiirakka taas modattu ja toimivaksi todettu versio Marttojen piirasreseptistä. Jaan ohjeet tässäkin siltä varalta, että joku niitä kaipaa.

Vegaaninen villivihannesvuoka

700 g perunaa
1,5–2 dl ryöpättyjä villivihanneksia
1 isohko sipuli
1-2 valkosipulinkynttä
1 dl metsäsieniä tai siitakkeita
1/2 pkt tofua (kylmäsavu tai marinoitu)
2 dl kaurakermaa
ripaus timjamia, rosmariinia, suolaa, mustapippuria jne.

Viipaloi perunat ja voitele vuoka. Silppua sipuli, purista sekaan valkosipulinkynnet ja kuullota niitä hetki kasviöljyssä. Sekoita joukkoon sienet ja villivihannessilppu. Mausta ja ota pois hellalta. Kuutioi tofu.

Lado vuokaan kerroksittain ensin perunaviipaleita, sitten villivihannes-sieniseosta ja tofukuutioita, sitten taas perunaviipaleita. Jatka näin, kunnes vuoka täyttyy. Tee ylin kerros perunaviipaleista. Valuta lopuksi kaurakerma vuokaan osin perunaviipaleiden päälle ja paista 200 asteessa noin tunnin ajan.


Vuohenputki-fetapiirakka (modattu versio Marttojen vuohenputkipiiraasta)

1 dl perunasosehiutaleita tai 1/2 dl perunasosejauhetta
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
50 g voita tai margariinia
1 dl vettä

Täyte:
2 dl kiehautettuja, hienonnettuja vuohenputkia
1 sipuli
2 rkl öljyä
1 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
100 g fetajuustoa
2 dl juustoraastetta
ripaus sitruunapippuria
vähän timjamia

Sekoita perunasosehiutaleet, jauhot ja leivinjauhe. Nypi joukkoon pehmeä rasva. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Laita taikinakulho jääkaappiin odottamaan ja kylmenemään.

Kiehauta vuohenputket ja pilko ne mössöksi. Pilko sipulit ja kuullota öljyssä. Kuutioi feta. Sekoita täytteen kaikki aineet keskenään.

Levitä jähmeä perunavoitaikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille (halk. n. 28 cm). Paista 200 asteessa 5 minuuttia. Kaada päälle täyte ja jatka kypsentämistä noin 25 minuuttia.

Piiras on parhaimmillaan kun sen lämmittää seuraavana päivänä tai antaa ainakin vetäytyä rauhassa jonkin aikaa paistamisen jälkeen. Pohja nimittäin imee paistamisen aikana täytteestä kosteutta ja on heti uunista tullessaan aika pehmeä.

Koristelua varten täytteen päälle voi asetella kirsikkatomaatin siivuja ennen paistamista, jos tahtoo.

maanantaina, toukokuuta 04, 2009

Villi keittiö

Kasvissyöjän onnenpäivät ovat alkaneet. Villivihannekset nousevat maasta! Vuohenputken versot ovat nyt parhaimmillaan ja ensimmäinen nokkossatokin tuli viikonloppuna kerättyä. Tätä lähemmäs lähiruoka tuskin enää tulee: kun omin käsin kerää, tietää ruokansa kasvupaikan varmasti.

Villivihannekset ovat suosikkejani: hyvää ja ilmaista ruokaa sekä terveellistä (kun vain tietää mitä kerää ja mistä, eli tutustuu kasveihin etukäteen eikä esimerkiksi poimi nokkosia moottoritien tai kompostin kulmalta). Lisäksi nokkosen rautapitoisuus on pinaattiin verrattuna uskomaton. Tuoretta nokkosta saa pöytään koko kevään ja kesän ajan, kun kerää versoja jatkuvasti samalta paikalta tai leikkaa liian suureksi päässeet kasvit maan tasalle: kahdessa viikossa uudet versot ovat taas syömäkelpoisia. Vuohenputket kannattaa kerätä nyt ja säilöä kuivattuina tai pakastaa, sillä nuoria versoja voi olla vaikea löytää enää kesällä. Pakastamista ennen versot voi myös ryöpätä kevyesti, niin saa käyttövalmista mössöä vaikka pinaatin korvaamiseen.

Voikukka maistuu parhaimmillaan aika lailla rucolalta. Voikukanlehdistä kuitenkin varoittava sananen: koko ei takaa laatua. Yleensä mitä nuorempi lehti on kyseessä, sen parempi, sillä vanhemmiten niistä tulee tosi kitkeriä. Isommista lehdistä kannattaa myös poistaa lehtiruodit, jos haluaa vähemmän kitkerän salaatin. Samoin voikukkia on eri lajeja, jotka maistuvat erilaisilta. Maistelu ja vertailu on osoittanut, että ehytreunaisimmat lehdet ovat maukkaimpia, kun taas ne, joiden lehdet ovat kaikkein sahalaitaisimmat, maistuvat hirvittäviltä. Pujoallergikkojen kannattaa maistella voikukkia hyvin varovasti, sillä ainakin minulla niitä käytetään siitepölyallergian siedätyshoitoon. Toistuvat kuurit ovat auttaneet: pujo ei ärsytä enää yhtä paljon kuin ennen.

Ai miten villivihanneksia käytetään? No, esimerkiksi pinaatin voi korvata melkein missä vaan nokkosella tai ryöpätyllä vuohenputkella. Horsman ja voikukan lehdistä saa salaattia, voikukan kukinnoista simaa sekä voikukkasiirappia, joka on jäätelön kanssa ihanaa. Netistä, kuten Marttojen ruokasivuilta, löytyy vaikka mitä reseptejä ja soveltamalla voi jatkaa. Leivonnaisista kannattaa kokeilla ainakin vuohenputkipiirakkaa, villivihannespiirakkaa ja nokkos-fetapiirakkaa, joka muuten toimii myös vuohenputkea tai voikukanlehtiä käyttämällä.

keskiviikkona, huhtikuuta 29, 2009

Me korkealle noustaan taas

Työpaikalla mietittiin kahvikupposen ääressä, pelottaako korkeanpaikankammoisia oikeastaan se korkealla oleminen vai putoamisen mahdollisuus. Seinäkiipeily viimeistään on todistanut, että minun kohdallani vastaus on korkealla oleminen.

Luotan varmistajaan köyden toisessa päässä täysin ja tiedän olevani turvassa. Olen sekä varmistanut muita putoilijoita että pudonnut itse sen verran monta kertaa, että tiedän, kuinka hyvin ja nopeasti köysi lukkiutuu. Lisäksi kämmenet hikoavat ja pulssi kiihtyy aina vasta siinä vaiheessa jossa tajuan olevani korkealla. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa vaikka vain seisoisin paikallani jalat tukevissa otteissa, lantio seinää vasten. Seinän yläpäässä voin nähdä valtimoni sykkeen ranteen ihon läpi. Monesti laskeudun ennen yläankkurin saavuttamista, vaikka tietäisin pääseväni helposti ylös asti. Kuitenkin kiipeily koukuttaa auttamattomasti, seinälle on pakko palata joka kerran jälkeen uudelleen ja yrittää aina niin ylös kuin mahdollista.

Itsensä voittaminen, siitä se kaikki kai lähtee.

keskiviikkona, huhtikuuta 22, 2009

Parasta juuri nyt

* Auringonpaiste
* Terhin näyttely 00130galleryssä
* Merikotkakamera Virossa (kaksi kotkaa! elävää kuvaa! poikasia!)
* Seinäkiipeily

Lisäisin listaan ilomielin myös fillaroinnin, vaan kun pyörä on yhä huoltamatta. Osaako kukaan suositella Töölön tanhuvilta hyvää huoltofirmaa?

torstaina, huhtikuuta 09, 2009

Talviunen jälkeen

Yhtäkkiä aurinko on kovin kirkas ja ulkona pärjää taas hameessa ja punaisessa kevättakissa jäätymättä minuutissa kuoliaaksi. Kaupassa katseeni himoitsee keväänvärisiä avokkaita, joita en osta, sillä en käyttäisi niitä kuitenkaan. Sen sijaan ostan bambulankaa ja vaaleanvihreää puuvillalankaa pitsineulekuvat silmissäni kiiluen. Ulkona useampikin vastaantulijoista syö jäätelöä.

Matkalla rautatieasemalta Kamppiin kohtaan useita ihmisiä, jotka kyselevät, onko minulla hetki aikaa ympäristöasioille ja kiinnostavatko ihmisoikeudet. Katupöly nousee tuulen mukana ilmaan, kirvelee silmiä, tukkii nenän ja ratisee hampaissa. Kotiin tullessani koukkaan sisäpihan kautta tarkistamassa, tarvitseeko pyöräni talven jäljiltä huoltoa. Valoisuuden sekoittamana sanon ulko-ovella vastaan tulevalle naapurille hein sijaan huomenta.

Naapuri tervehtii takaisin häkeltymättä lainkaan, sillä se on täällä taas. Kevät.

maanantaina, tammikuuta 19, 2009

Heikoilla jäillä

Suomalaiset ne sitten hallitsevat hukkumisen taidon ihan joulusta juhannukseen. Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä -pätkä ei selvästikään ole tehnyt lähtemätöntä vaikutusta kaikkiin. Jää on toki kaunista ja näyttää nopeasti niin kestävältä, että kansa kaivaa luistimet (ja sukset ja joskus jopa jopot) komeroistaan ja rientää talvilenkille meren pinnalle...


...mutta vahvankin näköinen jää saattaa yhtäkkiä pettää, sillä se vahvistuu hitaasti ja sulaa nopeasti.


Oikeasti, jos sinne jäälle on aivan pakko mennä, niin ne naskalit eivät ole kovin kallis hankinta ja kulkevat helposti mukanakin. Niitä löytänee 10–40 eurolla melkein mistä tahansa retkeilyvälinekaupasta. Henkikulta on paljon arvokkaampi, eikä niitä saa ostettua mistään uusia.

maanantaina, tammikuuta 12, 2009

Mainos, tuo paholaisen keksintö

Inhoan kotiini tunkeutuvia mainoksia, erityisesti painettuja sellaisia. Yhdeltä annokselta ylimääräistä paperitauhkaa voi ehkä suojautua liimaamalla kieltokyltin oveen, mutta esimerkiksi Hesarin tilaajalle tulee silti kunnon kuorma mainontaa lehden välissä ja sivuilla. Sunnuntailehden sisällöstä ehkä puolikas on oikeasti luettavaksi tarkoitettua tekstiä, puolet ale-reaa kailottavia nelivärisivuja. Lehden tilaushinnoittelu on toki tehty kätevästi painoversiota suosivaksi, muuten meille tulisikin paperilehti lähinnä viikonloppuisin, aamiaispöytään.

Ei auta enää "ei mainoksia" -kylttikään ovessa, kun mainokset alkavat piirittää asuintaloja. Onneksi ei ole minun ikkunani, saattaisin leikata lakanaan ikkunanraosta maiseman kokoisen aukon.