Laulu rakastamisen vaikeudesta

Muistatteko vielä Ally McBealin, jossa henkilöhahmoilla oli tunnusbiisejä toisten mielessä? Hahmo ilmestyi näkyviin ja biisi alkoi välittömästi soida. Minulle käy tämä usein toisinpäin, biisin kuullessani mieleeni ilmestyy kasvoja, tuoksuja, muistoja tilanteista ja mielialoista. Niinpä ihmiset ja ihan ohimenevätkin tunteet ja tilanteet voivat varastaa biisejä ikuisiksi ajoiksi kuten Mari Ahokoivun blogissa todetaan. Mutta ei biisi siitä välttämättä pilalle mene.

Wir sind Heldenin Aurélie ja Clamourin Maailmassa tuovat mieleeni rakkaita ystäviä ja saavat minut hymyilemään. Ja kun kuulen Waurion Pienen laulun, näen mielessäni lunta ja rinteen keskiosista hiukan kovaksi kuluneen laskettelureitin, Itävallan Alpit Zürsissa ja Lechissä. Eppu Normaalin Baarikärpänen vie minut mielessäni Kaisaniemen metroasemalle kahden ystävän kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. CMX:n Fysiikka ei kestä liittyy aivoissani erottamattomasti Meilahteen, jonka läpi olen useasti juossut sitä kuunnellessani, ja Don Johnson Big Bandin Helsinki Cadenza Ruoholahteen. Mutta aina mielleyhtymälle ei ole luonnollista selitystä. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs on kappale jota ei parane kuunnella partiovapaina päivinä tai partiostressiä parannellessa, sillä sen kuullessani näen silmieni edessä Sibeliuspuiston ja kuulen korvissani lippukunnanjohtajamme äänen. Lienenkö sitten kuunnellut biisiä joskus lenkillä ollessani ja samalla pohdiskellut jotain partioon liittyvää dilemmaa, muuta selitystä näiden kolmen asian yhdistelmälle en keksi.

Jotkut klikkiytymät ovat kulkeneet mukana lapsuudesta ja teinivuosista asti. Inner Circlen Sweat tuo silmieni eteen pölyävän pesiskentän ala-asteen takana, haistan nenässäni Pauligin kahvinpaahtimolta tulvivan kärähtäneen espresson tuoksun ja kuulen pesäpallon kopahduksen puista mailaa vasten sekä kolmospesältä kajahtavan huudon "palo!". Helloweenin Anything my Mama Don't Like saa minkä tahansa huoneen tuoksumaan mustalta nahkatakilta. Dj Bobon Keep on Dancingiin on tarttunut ikuisiksi ajoiksi ruutupaitojen ja Studio Line -hiuslakan aromi.

Musiikki on ainakin omassa elämässäni niin suuressa roolissa – tahtomattani ja tiedostamattanikin – että tämä asia tuntuu yhtäkkiä aivan mielettömän kiinnostavalta. Onko teillä muilla samankaltaisia suhteita biiseihin?

Huma + 10 kg

Minä puran tunteitani ja ajatuksiani piirtämällä ja piirrän mitä sattuu. Vanhat päiväkirjani ovat täynnä satunnaisia raapustuksia, sarjakuvamuotoon puettuja vuodatuksia sekä piirroksia perheestä, ystävistä, paikoista, eksistä ja ihastuksista. Kokous- ja luentomuistiinpanoni on doodlattu täyteen piirroshahmoja, jotka usein esittävät näsäviisaita huomautuksia. Ennen piirsin aina ja joka paikassa, sitten tuli stoppi enkä yhtäkkiä moneen vuoteen koskenutkaan kyniin tosimielessä. Nyt olen alkanut taas aktiivisesti tavoitella kadonnutta kynäilytaitoani.

Pitkään minua on kiusannut piirroksissani jokin asia, josta en ole täysin päässyt perille. Jokin perspektiivivirhe tai muu vastaava, josta melkein olen saanut otteen mutta en aivan. Kunnes yhtäkkiä ystävä huomautti:

minua vaivaa piirrosanoreksia.

Minä piirrän ihmiset aina hoikemmiksi, sirommiksi, kapeammiksi kuin he todellisuudessa ovat. Minä kaunistelen todellisuutta, en halua nähdä näppyjä, ryppyjä, makkaroita, paitsi jos piirrän tarkoituksella rumaa. Minä pihistän piirteitä ympäristöstäni, profiileja, kulmakarvoja, leuan muotoja, ilmeitä, olkapäitä, ja yhdistän ne sitten syömishäiriöisen vääristyneeseen maailmaan asiaa edes tiedostamatta.

Minun piirrosmaailmassani useimmat naiset saavat teinitytön vartalon, solakan ja notkean kuin pojalla, ellen huomaa pitää varaani. Mieskehojen rasvaprosentti puolestaan on noin viitosen luokkaa ja vauvat saisivat aliravitsemuksellaan kenet tahansa neuvolantädin puuttumaan asiaan.

Mitä tämä kertoo kauneuskäsityksistäni, minäkuvastani, maailmastani? Kieltäydyn uskomasta että mitään, vaikka aina vähän kapeammat fyysiset ulottuvuudet minulle oman kehoni suhteen kelpaisivatkin.

Ups.

Jotenkin minusta tuntuu, ettei meidän pitäisi olla täällä nyt, mietin hetkeä ennen kuin selvisi että olin saapunut väärälle puolen kaupunkia palaveriin, joka todellisuudessa oli määrä järjestää työhuoneeni viereisessä neuvottelutilassa.

Olen harvoin ollut yhtä häpeissäni. Aukene, maa, niele minut, rukoilin äänettömästi katua jolla seisoin. Tämä hetki oli viimeinen piste putkessa jonka aikana olin tonttuillut kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuten työntämällä jalkani toistuvasti työpisteeni roskikseen, pudottamalla korkokenkäni sinne kerran, juoksemalla näyttävästi ovea päin ja lähettämällä sähköpostia väärälle vastaanottajalle.

Mutta kun tarpeeksi rankasti mokaa, on pakko pysähtyä hengittämään. Samalla tahti hidastuu.

Oravanpyörä

Mä tahdon takaisin tunturiin!

Eikä mulla sit kai muuta.