Vegaaninen sushiravintola

Siltä varalta, että joku täällä blogissa vielä käy kurkkimassa, päivitän.

Tykkään sushista, mutta kala-allergikkona olen aina jännän äärellä sitä tilatessani. Koskaan ei voi tietää, pyörivätkö samat veitset ja leikkuulaudat sekä avokado- ja kappamakien että kalallisten sushirullien teossa. Eikä koskaan voi tietää, onko kalaa roiskunut sinne tänne, tai onko kokki pessyt kätensä kalaa kosketeltuaan tehdessään putkeen annokset sekä minulle että seuralaiselleni. Epipen on aina mukana, mutta kivaa olisi, ettei sitä joutuisi käyttämään.

Mutta nyt. Bongasin Facebookista linkin Hodai-ravintolaan. Animalian sivujen mukaan Hodai on "lähes täysin vegaaninen aasialainen pikku ravintola (kermapurkki ja geisha-konvehteja löytyi ;)". Ruokana on kaikenlaista aasialaista vegaanisena, ja myös, tättädä-dää, sushia. Tuonne mä menen heti kun mahdollista.

Muu elämä? Keittiöremontti on lähes valmis. Kohta voimme imuroida raksapölyt nurkista ja purkaa astiat muuttolaatikoista kaappeihin. Onhan tässä 1,5 kk ilman keittiötä jo elettykin.

Tuoli kuusysi

Me ollaan puhuttu nyt tyyliin kuusi vuotta, että pitäisi hankkia tuolit ruokapöydän ympärille. Siis siitä asti, kun puolison äidin vanhat wieniläistuolit hajosivat. Ne tuolit käytettiinkin aivan loppuun asti, ne ehtivät seitkytluvun jälkeen olla useammallakin omistajalla käytössä, kunnes viimein kulkeutuivat meille asti. Yksi oli jo silloin täysin käyttökelvoton ja toisestakin selkänoja puoliksi irti. Kolmannen istuinosan läpi istui muistaakseni puoliso eräissä bileissä (niin hoikka kuin se onkin) ja neljännestä humpsahti läpi joku meillä vierailulla ollut. Se jos jokin oli noloa.

Wieniläistuolien menehtymisestä asti me ollaan sitten sinnitelty kahdella Artekin 69-tuolilla, jotka ovat alun perin peräisin anopin lapsuudenkodista. Nykyisessä keittiössä aamiaistamiseen ne riittävät varsin hyvin, kun ruokapöydän toinen pitkä sivu on joka tapauksessa seinää vasten. Tulevassa kodissa kuitenkin on erillinen ruokasali (!!!) ja olisihan se kiva kutsua vieraita syömään, jos vain istuimia riittäisi. Niinpä aloin asuntokauppojen tekemisen jälkeen etsiskellä vanhoille kuusyseille kumppaneita. Aivan uusia ei tehnyt mieli hankkia, koska nykyiset istuimet ovat saaneet patinoitua jo noin 50 vuotta ja bränikät tuolit olisivat niiden rinnalla vaaleita (sekä kalliita). Niinpä suuntasin katseeni huutonettiin ja nyt pääsiäisenä viimein tärppäsi! Kahdesta eri lähteestä löytyi yhteensä neljä tuolia sopuhintaan. Innosta täristen soitin puolisolle ja sain luvan ostaa tuolit heti. Nyt kaksi niistä päästään noutamaan tänään ja kaksi matkaa postipaketissa kohti stadia. Myyjä sanoi, ettei niitä tarvitse purkaa kuljetuksen ajaksi, vaan minkähän kokoiseen pakettiin mahtuu kaksi kokonaista tuolia, ja montako henkeä tarvitaan sitä kantamaan?

Olen sairastunut hemmetinmoiseen sisustuskuumeeseen. Viime viikolla olin vähällä ostaa myös Design Letters -mukit, joita haluaisin kuusi, sukunimemme mukaan. Onneksi järki sanoi viime hetkellä ei, tähän nykyiseen kotiin ei kannata hankkia enää mitään uutta, paitsi ehkä ovet Lundiaan jos löytyy sopivat. Uudet tuolitkin pääsevät muualle kyläilemään siihen asti että ollaan muutettu.

Jos olette jogurttijäätelön ystäviä ja liikutte Töölön suunnalla, niin käykääpä muuten tsekkaamassa Yobot Runeberginkadulla. Paikan konsepti on sellainen, että jäätelöä ja tykötarpeita (= strösselit, namut, keksinmurut, hillot, kastikkeet...) saa annostella itse ihan niin paljon tai vähän kuin haluaa ja sitten maksetaan annoksen painon perusteella. Siis ihan sairaan hyvää jäätelöä, jonka maku on paljon esim. Pappagallon jogurttijädeä raikkaampi ja varmaan melko vähäsokerinen. Lisäksi raikas, värikäs sisustus ja kiva omistaja. Humanisti suosittelee lämpimästi. :)

30 and counting

Täytin eilen 30 vuotta. Minulle huomautettiin useammastakin lähteestä, että olen tasan 50 vuotta nuorempi kuin Alko. Eli kun täytän 50 vuotta, Alko täyttää sata. Voisivatkohan ne sponsoroida mun juhlia? :)

Uuteen aikuiseen elämään kuuluu tietysti uusi koti. Muutamme korttelimme toiseen päähän, noin sata metriä lähemmäksi Töölöntoria. Tilaa on tuplasti nykyiseen verrattuna, eli tarvitsemme uusia huonekaluja. Tai sitten mennään feng shui -hengessä ja tehdään jostain huoneesta tyhjä mietiskelyhuone. :D Vähänkö oma joogahuone olisi ihana! Puoliso puolestaan havittelee sähkökitarointihuonetta.

Tuttuun tapaan emme puolison kanssa ole kovinkaan ihastuneita remontointiin, joten yritämme selvitä mahdollisimman vähällä. Uudessa asunnossa on kuitenkin laminaattilattiat, jotka vaihdamme (= vaihdatamme, itse tekemällä ei synny kuin ärräpäitä) parkettiin. Niinpä olen viime viikot kuolannut netistä erilaisia parketteja, eritoten valkolakattuja tammilautaparketteja. Samoin keittiön kaapit ja tasot vaihtuvat uusiin, koska nykyiset värit ja materiaalit eivät miellytä. Ihanaa saada uusi kyökki!

Tuleva asunnonvaihdos on innostanut myös siivoilemaan nykyistä asuntoa myyntiä varten. Ei mitään kovin radikaalia, silleen ihan normaalisti putsblank vaan. Olen riehunut viime lomailuviikon kotosalla ihan vapaaehtoisesti pesten ikkunoita, puunaten pikkuista kylppäriämme ja siivoillen hyllyjä (voi vitsi kun olis ovet kirjahyllyssä, mä vihaan ovetonta ratkaisua). Olen yrittänyt jutustella puolisolle että jos ostettais Lundiaan ovet (ja yrittänyt niellä sen että tarvitaan myös uudet päätytikkaat jos näihin nykyisiin avonaisiin ei saa asennettua irtolevyjä, vai saako?), niin näyttäis siistimmältä. Mut näinköhän se ehtii mun kanssa mihinkään huonekalukauppaan, kun joutuu olemaan pääsiäisenäkin töissä. :( Tutkijan vaimona on pääosin mukavaa, kun mies on niin innoissaan aina siitä mitä kulloinkin tekee, mutta homman huono puoli on se, ettei miehellä todellakaan ole työaikoja, eli se on aina töissä.

Mut nyt olis ihana 48 m² asunto Töölössä tulossa myyntiin! Ihan itku tulee kun joudumme luopumaan tästä kodista, vaikka kiva se uusikin on. Mutta kun tän pohja on ollut meille just niin loistava ja olohuoneen puolierkkeri on niin kaunis. Lohdutukseksi uudessa kodissa on suorakulmainen erkkeri pienessä makuuhuoneessa, josta teemme varmaan alkuun kirjastohuoneen (sähkökitaroineen).

Itse synttäripäivän vietin landella, missä ihana kevät on aluillaan (räntäsateista huolimatta). Juhlitaan kolmekymppisyyttä ystävien kera sitten kesällä uudessa kodissa! Uudessa talossa on myös kattosauna, jossa on pieni terassi, ihan mahtista on jos saamme sinne vielä saunavuoron sopivasti.

Waltz of the Flowers

Ooohhh!

Pitkästä aikaa löytyi kirja, joka herätti mielessäni "haluaisinpa tuon hyllyyni" -tyyppisen reaktion "lainaanpa tuon kirjastosta" -ajatuksen sijaan. Jos joku siis jostain käsittämättömästä mutta ilahduttavasta syystä miettii mulle lahjaa, niin... :)

Muuten ei mitään uutta auringon alla. Haluaisin sorsatorkkupeiton. On perjantai. \o/

2011

Ja niin vaihtui vuosi. En juuri harrasta vuodenvaihdemeemejä, mutta todettakoon, että vuosi 2010 oli varsin poikkeuksellinen vuosi elämässäni. Se oli hyvä vuosi, koska sain uusia ystäviä ja opin uutta sekä itsestäni että muista, paha vuosi, koska kesällä loppuun palaneena olo oli kerrassaan sietämätön, ja se oli niin sanotun kolmenkympin kriisin vuosi. Mutta se loppui onnellisissa merkeissä kotona, jossa parketti kiilteli, omenamartinit, gin tonicit ja cosmot sekä alkoholilla että ilman maistuivat, jääkaappimagneetit kirvoittivat vieraistamme esiin korkeakulttuurisia tuotoksia ja me nautimme kaveriemme sekä ystäviemme hyvästä seurasta.


Vuosi 2011 vaihtui Töölönlahdella. (Kuva: Suski Oksanen)

Koska niin moni kysyi tätä ilman anjovista sovelletun tapenaden reseptiä, laitan sen tänne. Olkaapa hyvät!

Tapenade

2 dl mustia kivettömiä oliiveja
1–2 murskattua valkosipulin kynttä
2 rkl kapriksia
1 rkl dijonsinappia
mustapippuria
0,5 dl oliiviöljyä
2 rkl konjakkia halutessasi

Valuta oliivit. Pane kaikki ainekset öljyä lukuun ottamatta tehosekoittimeen. Surruta muutama sekunti kunnes alkaa olla mössöä, lisää sitten öljy ohuena nauhana mukaan koneen edelleen käydessä. Tarkista maku. Tapenade säilyy jääkaapissa useita päiviä tiiviiseen rasiaan pakattuna.

Tapenade on namia esimerkiksi väinämöisen palttoonnappien päällä tai patonkiviipaleilla. Jos haluaa oikein hifistellä, patskupalat voi vielä paahtaa ensin molemmilta puolilta kuumassa pannussa, jossa on hiukan oliiviöljyä.

Tänään vietän partionimipäivää. Onnea kaikille Elmereille! :)

Brigitte

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, kun kohtasin netissä Brigiten. Ei auttanut, vaikka Belle ja Raquel huutelivat perääni, mustat Seireenitkin lauloivat korvissani, Ginger sai sydämeni sykkimään.

Brigitte, minä saavun luoksesi, lupaan sen. Me tapaamme Bulevardilla, jossa lehmukset kesäisin viheriöivät. Olethan minulle hyvä, ethän vie jalkoja altani.

It must have been love

Kaikki alkoi siitä, että puoliso tarvitsi kengät.

Puoliso sai kengät, ja minä kahdet. Ihmeen kärsivällisesti se seurasi mukana, kun sovitin varmaan kaupan jokaisia valkoisia korkosaappaita kokoa 37 ja 38 ja kertoi omia mielipiteitään, kun en osannut päättää. Sitten kun keksin sovittaa toiseksi parhaita saappaita mustina ja ostaa kahdet, pääsimme vihdoin etenemään miesten osastolle.

Nämä ovat valkoiset. Ihanat. Ja koroilla on mahdollista (joskin vaikeaa) juosta bussiin, kuten tänä aamuna totesin.

Ja on ihanaa kun mun elämäni rakkaus, puoliso siis, ymmärtää elämäni toisen rakkauden, korkokenkien, perään. <3

Tahatonta romantiikkaa

Olin eilen ystävän kanssa seinällä Tapanilassa ja hauskaa oli. Oma kiipeily oli aika jähmeää, kun pelkäsin että vasen nilkka ottaa damagea. Niinpä vähän jäädyin ja sit otti pannuun. Mutta varmistaa voi aina, vaikka boulderkorkeuden yläpuolella jäätäisikin.

Koska tiesin, että ystävällä oli turvallinen olo, pysäytin häntä negatiiviselta muotoseinältä laskiessani köyden hetkeksi niin, että hän jäi vapaasti keinumaan noin kahteen metriin ja lenteli siellä nauraen. Vapaa keinuminen hallitussa tilassa on melkeinpä maailman parasta, heti yläankkurin koskettamisen jälkeen.

Puoliso kysyi kotona, miten kiipeilyreissu meni ja kerroin.
"Toi on tosi romanttista", puoliso sanoi.
"Kiipeily?"
"Varmistaminen. Se, että pitää köydestä niin, että toisella on niin turvallinen olo, että se uskaltaa hengenvaarallisissakin olosuhteissa ottaa riskejä."

En ole koskaan ajatellutkaan, mutta näkökulma tämäkin, ja on sillä ihan pointti tuossa... Sorry L, mutta aion silti tulla sun kanssa seinälle ensi viikollakin. :) Puoliso ei taida lähteä mun kanssa, kaikesta romantiikasta huolimatta.

Summer!

Näin koivun siitepölyaikaanhan sitä kannattaa toki juoda yrttiteetä, joka sisältää... koivua. Oh crap. Pärsk. Trööt. Niisk.

Muuten: se on ihan kesä! <3 Uskomaton vihreys valtaa maailman. Nokkoset versovat ja kimalaiset lentelevät. Ekat kyyt bongattu Inkoon Kavalahdessa viime viikonloppuna, rantakäärme jo vappuna Kirkkonummella. Viime torstaiaamuna Inkoossa käki kukkui, palokärki päristi, närhi rääkyi, varis raakkui ja sorsa uiskenteli, jos vielä pöllö olisi ollut päiväsaikaan paikalla, olisi koko Ko-Gi-linnusto bongattu kerralla.

Ja muutenkin maailmassa on jo paljon enemmän valoa. :)

Toistaiseksi mennään niin kuin Strömsössä

Viikonloppu hujahti siivotessa ja sisustaessa. Kuljimme miehen kanssa käsi kädessä huonekaluliikkeissä ja puhuimme hyllyistä, matoista, kaikista mahdollisista tavoista säilyttää cd-levyjä ja punaisen retrohyllykkömme maalaamisesta. Sinikeltaiseen jättiläiseenkin eksyimme, ja sen uumenissa puoliuupuneina kahvia juodessamme totesin miehelleni: "Tää on niin järkyttävän keski-ikäistä ja keskiluokkaista".
"Ai mikä?"
"Me ollaan sunnuntai-iltapäivänä kahvilla Ikeassa. Yksityisautolla."
Jossain mattomaailmassa hypistelin kirkkaanvihreää kylppärimattoa ja totesin:
"Mä haluan andywarholtyylisen vessan."
No katsotaan nyt vielä. Yleensä haluan kaikkea vartin verran, kunnes keksin jotain uutta.

Kotona sovittelimme Pink Floydin soidessa uusia ristinollahyllyjä alkovimme seinään, aakkostimme cd-kokoelmamme uusiin säilytyslaatikoihin, täytimme lasisia irtokarkkipurkkeja koruilla, haaveilimme Artekin 544-sohvasta, imuroimme, enkä voinut vastustaa kiusausta kokeilla ihan vähän ruutuhyppyä uudella matolla. Tämän aamun avasimme ilahduttamalla naapureitamme ihan lyhyellä iskuporakonesessiolla aamukahdeksalta, ennen töihin lähtöä.

Aamulla hykertelin ilosta, meidän kodin uudesta ilmeestä tulee vielä tosi kiva!

Kuin olisi raastimen niellyt

Maailman kaunein talvipäivä...

Talvi? Mistä tämä talvi nyt takaisin tupsahti? Viikon kuljin kevättakissa ja taas piti turvautua duffeliin. Tahdon kevään, Hakaniemenrannan, salmiakkia, kaikkimullehetinyt. Ei silti etteikö viime viikolla ollut viileitä hetkiä. Nielinkö viikonloppuna juustoraastimen vai onko jokin viluvirus tulossa vierailulle? Nuhanpoikanen tuntuu väijyvän miltei kulman takana.

Kevät saa minut runolliseksi. Ei tarvitse kuin vilkaista auringonvalon perspektiiviä puissa tähän vuodenaikaan ja järkeni valuu samantien ulos korvista. Anttilana (en sentään Sirkka-Liisana) ampaisen ylös vuoteestani ja tanssin pitkin Töölön katuja – kunnes aina tajuan ohikulkijoiden nauravan, minulle, vaikken järin yöpaidassani luojan kiitos olekaan. Odotan sitruunaperhosia, sinivuokkoja talven jäljiltä ruskean ruohikon seassa, kevääseen herääviä lumikelloja Hietaniemenkadun etupihoilla, pieniä pääsiäisnoitia, kevätpörriäismyyjiä ja sitä päivää, kun feissarit ja jäätelökioskit taas ilmestyvät kadunkulmiin. Odotan sitä aikaa, kun Hesperian puistossa taas kukkivat hevoskastanjat ja koko puisto on kuin valkoinen vaahtokarkkimeri.

Toistanko jo itseäni? Kärsivällisyyttä. Tämän kaupungin kevät ei koskaan kestä kauan.

Joka vuosi tähän aikaan

Joka vuosi tähän aikaan rakastun.

Aamuisin tuntuu välillä siltä, että kohta on enemmän kevät kuin Liisa Akimoffin laulussa. Lumen alta hiljalleen paljastuvan asfaltin ja eau de tienvarren tuoksuinen hamekevät, korkokenkäkevät, partioretkikevät, aurinkokevät. Haluan kämpälle sellaisena viikonloppuna jolloin ruoho on vielä ruskeaa, kevään ensimmäiset sitruunaperhoset lentelevät uteliaina ja jossain ojan penkalla kukkii leskenlehti. Ja kaikkialla näkyy kuuluu tuoksuu metsä! Linnunlauluinen, kevättuulessa suhiseva, kevääseen heräilevä metsä.

Aamuisin tekee mieli verhoutua kevyeen kevättakkiin villakangastakin sijaan, sujauttaa jalkaan pienet kauniit korkkarit huomattavasti käytännöllisempien kumisaappaiden sijaan. Aamuisin sitä tekee mieli karata omasta elämästään ja kirmata työpaikan sijaan merenrantakalliolle kuvaamaan kevättä, kuuntelemaan jäätä.

Haaveilen vappuretkestä vartioni kanssa kämpälle. Simaa, herkkuja, pausseja ja maailman parhaiden tarpojien seuraa, sekä joku kiva johtajakaveri tai parikin mukana. Hakkaisi kyllä Espan tai Ullanlinnanmäen tungoksen 6–0.

Kyllähän te sen tiedätte

Rakastan ystäviäni, hyviä kavereita ja hengailua. Tarvitsen tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi lojua tuntikausia matolla, sohvalla tai patjakasassa lörpöttelemässä. Haluan hehkuttaa jollekin silloin kun olen haljeta onnesta, avautua jos angsti valtaa mielen tai tilittää silloin kun tympäisee tai pahimmillaan kaikki tuntuu karmealta – ja vastavuoroisesti oma olkapääni on toki myös tarjolla tukea kaipaaville kavereille.

Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.

Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.

Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.

Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?

Material girl

Materia ei ehkä tee onnelliseksi, mutta mieltä se joskus piristää kummasti. Rakastan tämänhetkistä muotia, kun paidat kerrankin ovat tarpeeksi pitkiä. Niinpä tein terapiamielessä pikku shoppailureissun, tulin kotiin tyytyväisenä ison kassin kanssa ja raivasin vaatekaapista vastaavasti melkein hyllyllisen verran vanhaa elämääni vietäväksi Fidan laatikkoon.

Päivä on ollut täynnä kivaa terapiaa: lounas- ja cappuccinohetkiä puolison kanssa, huumaavan hieno Picasso-näyttely, hykerryttäviä kohtaamisia sovituskopissa erinäisten vaatekappaleiden kanssa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä tekevän peilikuvastani melkein kissan (kauppojen peilit todennäköisesti vääristävät, älä kokeile tätä kotona). Ja kyllä, nyt on melkeinpä hyvä mieli.

Minulle tämä shoppailu, siivoaminen, lounashetket puolison kanssa ja muu normaali elämä on lepoa. Tavallisesti ihmiset kai tekevät näitä asioita työn ohessa, itse olin jo unohtanut miten se tapahtuu.

Jos metsään haluat mennä nyt

Minä kaipaan alituisesti metsään. Kaipaan mörskärin valoon, pakkasen kovettamalle sammalelle, joka rasahtelee jalan alla aamuisin kun avaan lämpimän untuvapussini laverilla, hiivin hiljaa ulos partiokämpästä ja livistän lenkille muiden vielä nukkuessa.



Olen ollut nyt kaupungissa yhtäjaksoisesti viikon. Rakastan tätä kaupunkia, mutta välillä on pakko päästä metsän keskelle. Niin minä nuuhkin keittiössäni kuivuvien suppilovahveroiden tuoksua ja retkivillapaitaani tarttunutta savun aromia ja kaipaan hetkittäin takaisin kämpälle takkatulen loimuun, kertomaan iltasatua laverilla loikoileville vartiolaisille, taistelemaan vaikeasti sytytettävän vesipadan kanssa aamuisin (vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kannustanut puristiseen hifistelyyn mahdollisimman vähin ja luonnosta löytyvin sytykkein...).

En hevillä luopuisi kaupunkiasunnostani, jonka ulkopuolella ratikat kolisevat. Mutta kaupunkiin pätee sama kuin metsäänkin: molemmissa on hyvä olla, kun vain tietää joskus pääsevänsä toiseen ympäristöön.

Anna tunturin selvittää

Tässä kesässä on ollut jotain samaa kuin kymmenen vuoden takaisessa kesässä 1999. Se oli tuhansien pienten onnellisten hetkien sävyttämä loputtoman itsensä etsimisen kesä, joka lopulta kului ohi melkein huomaamatta. Saatan olla kymmenen vuotta vanhempi, rauhallisempi ja kärsivällisempi, mutta etsin itseäni edelleen, nykyään jo tietäen etten koskaan tulekaan täysin valmiiksi. Ja kesät ne vain kuluvat yhtä nopeasti.


Tänä kesänä vietin puolet lomastani kulkien tunturissa, jonne aina kaipaan, joskus lähes fyysistä kipua tuntien. Kun polku nousee koivikon keskeltä paljakkaan ja tuuli iskee kasvoihin, mielenrauha on suurimmillaan. Minä kunnioitan tunturia, ympäröivää luontoa jolta saan voimaa. Kun ympärilläni on tarpeeksi tilaa – tunturiylänköä, hiekkadyyniä, avomerta, ulappaa – ja tunnen tuulen ihollani, olen vapaa ja rauhallinen.


Kaunis kannas johdattelee Gappojohkan varren kivisestä kuumaisemasta rehevään, vihreään, alavaan laaksoon, jota Moskun, Pältsanin ja Juoksavátnjunnin profiilit hallitsevat. Välillä horisontissa pilkistää Paraksen pyramidimainen huippu. Juoksavátnjunnin alarinteiden vaivaispajukossa kulkiessa tuntuu kuin olisi tropiikissa. Pajukko on tiheää ja kohoaa melkein kasvojeni tasalle, maa sen juuressa on märkää ja soista. Ja Pältsan, kaksitorninen jättiläinen, on läsnä ja valvoo.


Nousemme ylemmäs tunturiin nauttimaan hääpäivälounasta. Sää on ihanan aurinkoinen ja lämmin – paitsi silloin kun syömme. Silloin Isdalenin suunnasta nousee voimakas ja kylmä tuuli, joka pureutuu luihin ja ytimiin ja uhkaa lennättää ruoan lusikasta huitsin nevadaan ennen kuin sen ehtii saada suuhunsa. Kun ruoka on syöty, rauhoittuu tuulikin. Ehkä tunturi toivoi osaa ateriastamme?

Pältsastuganin tupaisäntä saattaa olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä. 30 vuoden ajan hän on lumettomana aikana, keväästä syyskuun puoliväliin, elänyt elämää paikassa jossa ei ole mitään väliä kellonajoilla, aikavyöhykkeillä, tuskin päivämäärilläkään. Pältsan valvoo hänen untaan öisin, toivottaa hyvää huomenta aamuisin, aina uudella tavoin yhtä kauniina. Nuo vuodet ovat lyöneet häneen leimansa, hänen puhetapansa on kilpikonnamainen eikä häntä luultavasti pysty järkyttämään mikään.
"Tuossa kilometrin päässä on vesiputous", hän sanoo ja me mieheni kanssa teemme iltakävelyn Kummaenon varteen tietämättä oikein mitä odottaa. Ajattelen jotain ehkä Pitsuskönkään kaltaista tai pienempää, edes lähestyvä jylinä ei saa meitä varautumaan siihen mitä kohta näemme.


Putous on 22 metriä korkea ja leveä kuin mikä. Matalan vedenkin aikaan se tekee vaikutuksen ja sen lennättämät pärskeet lentävät suihkuna kauas. Sattuapa paikalle joskus tulva-aikaan!

Kun jätämme yön aikana lumipeitteen ylleen saaneen Pältsanin laaksoineen taaksemme ja nousemme taas ylös tunturiin suunnaten kohti Suomen rajaa, koen jälleen yhden niistä hetkistä jolloin tahtoisin pysäyttää ajan ja jäädä laakson liepeille keittelemään kaakaota. Hillat ja variksenmarjat ovat kypsiä ja ruska tulossa, öisin on jo pakkasta. Tuntuu turhauttavalta palata askel askeleelta kohti sivistystä ja pääkaupungin kiireitä.
"En viihtyisi täällä kaamoksessa", muistutan itselleni, mutta kuka miettii kaamoksia kun nyt on vielä kesä, tai kesäloma ainakin. Mutta vielä emme poistu tunturista, vaan jäämme Kuohkimajärvelle yöksi ja poimimme kolmen valtakunnan rajapyykin maisemista iltapalaksi mukillisen makeita mustikoita.

Paluumatkalla kohti Kilpisjärveä jätämme rinkat varvikkoon odottamaan noustaksemme Pikku-Mallan huipulle. Huippu tulee vastaan paljon nopeammin kuin kymmenvuotiaana, jolloin nousin sinne ensimmäisen kerran. Pingon eteenpäin nopeammin saadakseni edes hiukan välimatkaa perässä tulevaan puolisoon, tämä on minulle niitä paikkoja joissa on saatava olla yksin. Kun rinne lakkaa nousemasta ja huipulla vapaasti temmeltävä tuuli lyö vasten kasvoja, haluaisin levittää käsivarteni selälleen ja pyöriä ympäri.


Saana seisoo Norjan maantien reunassa, huippu pilvien keskelle kätkeytyneenä. Se on kuin vanha ja arvaamaton ystävä, josta ei ikinä tiedä millä tuulella se on. Se saattaa toivottaa kulkijan tervetulleeksi, mutta ei päästä helpolla. Rinne on jyrkkä ja kivinen, sumussa näkee eteenpäin ehkä metrin verran ja tuttu tuuli puhaltaa voimakkaasti järveltä päin.


"Minä lupasin tulla taas takaisin", tervehdin Kilpisjärven jättiläistä, silitän kalliota kämmenelläni ja muotoilen mieheni kanssa irtokivistä huipulle sydämen. On kuin tunturi pitäisi siitä, sillä tuuli tyyntyy hetkeksi ja pari auringonsädettäkin pilkahtaa yllemme sumun seasta. Pilvi huipun päällä ei kuitenkaan väisty, lisää kulkijoita on tulossa alhaalta.

Ja kun odotan retkeilykeskuksen pihassa Rovaniemelle suuntaavan bussin lähtöä, kuiskaan Saanalle vieressäni jälleen kerran:
"Minä tulen taas takaisin."

Minun Helsinkini

Tämä on minun kaupunkini.

Nämä ovat minun maisemiani, nämä koruttomat ja koristeelliset kivikorttelit, varjoisat sivukadut pääväylien varrella, kallioiset merenrannat paksuine mäntyineen. Niiden keskellä minä elän, niiden keskelle minä kuulun, niistä minä saan voimaa.

Kesäiltaisin minä hölkkään Seurasaaren ympäri ja Meilahden kautta takaisin kotiin ja hengitän Helsinkiä. Annan katseeni viivähtää Taka-Töölön ja Meilahden julkisivuja siellä täällä peittävissä villiviineissä, maistelen merituulta joka pyyhkii kasvojani, nuuskin ilmassa leijuvaa levän hajua. Imen sisääni ilta-auringon säteitä jotka kultaavat meren ja männyt, sivelevät hellästi ikiaikaisia rantakallioita.

Ja kun sade ravistelee minun Helsinkiäni, lähden ulos ilman kumisaappaita tai sateenvarjoa, kävelen collegehupparissani Töölön kirjastoon mustia pilviä uhmaten, koska, kuten kuka tahansa Helsinkiä joskus hengittänyt voi huomata, Topeliuksenkadun lehmusten alla on sateellakin kuivaa pitkään.

Tätä Helsinkiä minä rakastan.

Seitsemisessä

Olen lapsesta asti ollut hulluna pohjoiseen. Niinpä myös vaellusreissut tuppaavat kohdistumaan aina Lappiin, Lappiin, Lappiin. Myönnän myös suhtautuneeni eteläisiin kansallispuistoihin hivenen epäluuloisesti: asutus tunkee lähelle ja alueet ovat niin pieniä, ettei erämaasta juuri voida puhua.

No, ehkei erämaasta, mutta kansallispuistoja ne silti ovat, esimerkiksi Seitseminen. Ja hienoa kansallispuistoa onkin. Katsokaa vaikka itse.


Vietin pidennetyn viikonlopun nelipäiväisellä vaelluksella Seitsemisessä lippukuntamme tarpojien kanssa. Sääksi oli luvattu jopa myrskyä, mutta lopulta selvisimme yhden päivän sateella, parilla puolipilvisellä ja yhdellä aurinkoisella päivällä. Öisin oli kylmä, laavussa sai pukea villapaidan jos toisenkin ylleen ennen makuupussiin kömpimistä.


Metsä oli täynnä paikoin puolilahojakin pitkospuita sekä vuoron perään kaunista harjumaastoa ja sammaleista rämettä, jossa voi hyvin kuvitella peikkojen tai virvatulien tanssivan kesäöinä. Multiharjun aarniometsästä löytyi vanhoja viisaita aihkeja, joita halaamaan saattoi mahtua kolme tai neljäkin vaeltajaa yhtä aikaa.

Liikuimme reittiä luontokeskus – Koverolampi – Multiharju – Jauli – Kirkas-Soljanen – Liesijoki – Haukilampi – luontokeskus ja päätimme vaelluksen Seitsemisen Portin rantasaunalle, joka tarjosi tervetulleet löylyt. Yhteensä matkaa kertyi noin 30 km. Matkasta jäi iloinen mieli. Ensiapupakkaukset tulivat takaisin yhtä täysinä kuin lähtiessäkin ja paluujunassa istui joukko tyytyväisiä vaeltajia.


Mistä johtuukin, että nokipannukahvi maistuu aina vain niin paljon paremmalta kuin tavallinen sumppi ja palanen taloussuklaata kupposen kera tuntuu jopa ylelliseltä? Hernekeitto ja ruisleipä sulatejuustolla ovat niin ikään ylivoimaisia herkkuja. Tällä vaelluksella tosin maistelimme viimeisenä iltana jopa suklaamousseeta, valmisjauheesta saa näemmä varsin hyvää sellaista jos vain jaksaa kärsivällisesti vatkata.


Totesin jälleen, että kun tunnen rinkan painon selässäni ja kuulen putkien nitinän sekä toisinaan hiljaisen helinän jonkin säätöremmin kilahtaessa kehikkoa vasten, järkevä virkamiesminäni valuu samantien korvieni välistä ulos ja muutun nuuskamuikkuseksi. On mukavaa asua kaupungissa, mutta joskus sitä tarvitsee metsäretkiä. Metsähetkiä ja telttoja, joiden väri on juuri sitä kesänvihreää, mikä panee uskomaan että ulkona paistaa aurinko (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu).

Lähtisinkö uudelleen Lappia etelämmäksi kansallispuistoon? Varmasti. Seitseminen oli hieno, paljon hienompi kuin uskalsin edes odottaa. Vain tunturit puuttuivat, mutta niiden tilalla oli taianomainen metsä.

Villi keittiö

Kasvissyöjän onnenpäivät ovat alkaneet. Villivihannekset nousevat maasta! Vuohenputken versot ovat nyt parhaimmillaan ja ensimmäinen nokkossatokin tuli viikonloppuna kerättyä. Tätä lähemmäs lähiruoka tuskin enää tulee: kun omin käsin kerää, tietää ruokansa kasvupaikan varmasti.

Villivihannekset ovat suosikkejani: hyvää ja ilmaista ruokaa sekä terveellistä (kun vain tietää mitä kerää ja mistä, eli tutustuu kasveihin etukäteen eikä esimerkiksi poimi nokkosia moottoritien tai kompostin kulmalta). Lisäksi nokkosen rautapitoisuus on pinaattiin verrattuna uskomaton. Tuoretta nokkosta saa pöytään koko kevään ja kesän ajan, kun kerää versoja jatkuvasti samalta paikalta tai leikkaa liian suureksi päässeet kasvit maan tasalle: kahdessa viikossa uudet versot ovat taas syömäkelpoisia. Vuohenputket kannattaa kerätä nyt ja säilöä kuivattuina tai pakastaa, sillä nuoria versoja voi olla vaikea löytää enää kesällä. Pakastamista ennen versot voi myös ryöpätä kevyesti, niin saa käyttövalmista mössöä vaikka pinaatin korvaamiseen.

Voikukka maistuu parhaimmillaan aika lailla rucolalta. Voikukanlehdistä kuitenkin varoittava sananen: koko ei takaa laatua. Yleensä mitä nuorempi lehti on kyseessä, sen parempi, sillä vanhemmiten niistä tulee tosi kitkeriä. Isommista lehdistä kannattaa myös poistaa lehtiruodit, jos haluaa vähemmän kitkerän salaatin. Samoin voikukkia on eri lajeja, jotka maistuvat erilaisilta. Maistelu ja vertailu on osoittanut, että ehytreunaisimmat lehdet ovat maukkaimpia, kun taas ne, joiden lehdet ovat kaikkein sahalaitaisimmat, maistuvat hirvittäviltä. Pujoallergikkojen kannattaa maistella voikukkia hyvin varovasti, sillä ainakin minulla niitä käytetään siitepölyallergian siedätyshoitoon. Toistuvat kuurit ovat auttaneet: pujo ei ärsytä enää yhtä paljon kuin ennen.

Ai miten villivihanneksia käytetään? No, esimerkiksi pinaatin voi korvata melkein missä vaan nokkosella tai ryöpätyllä vuohenputkella. Horsman ja voikukan lehdistä saa salaattia, voikukan kukinnoista simaa sekä voikukkasiirappia, joka on jäätelön kanssa ihanaa. Netistä, kuten Marttojen ruokasivuilta, löytyy vaikka mitä reseptejä ja soveltamalla voi jatkaa. Leivonnaisista kannattaa kokeilla ainakin vuohenputkipiirakkaa, villivihannespiirakkaa ja nokkos-fetapiirakkaa, joka muuten toimii myös vuohenputkea tai voikukanlehtiä käyttämällä.

Parasta juuri nyt

* Auringonpaiste
* Terhin näyttely 00130galleryssä
* Merikotkakamera Virossa (kaksi kotkaa! elävää kuvaa! poikasia!)
* Seinäkiipeily

Lisäisin listaan ilomielin myös fillaroinnin, vaan kun pyörä on yhä huoltamatta. Osaako kukaan suositella Töölön tanhuvilta hyvää huoltofirmaa?