Vieroitusoireita

Mulla on ollut vajaan vuoden käytössä yksi lääke, jota on tässä kevään ajan vähennetty kerta kerralta ja viime viikolla sain sitten lopettaa sen kokonaan. Kaksi päivää olin ihan että jee, sitten iskivät vieroitusoireet. Ja voi juma, millaiset oireet!

Joka ilta, hyvissä ajoin ennen kuin lamput sammuu ja saapuu oikea yö, alkaa särkeä päätä, näkyä sahalaitoja silmissä, janottaa ja huimata, aivan kuin olisi juuri pyörinyt ympäri vimmattua vauhtia. Pään kääntäminen hiukankin kumpaan tahansa suuntaan vielä pahentaa oloa. Ensin ajattelin että kyseessä on jonkinlainen uudentyyppinen migreenikohtaus, mutta nyt olen hylännyt tämän teorian, koska ei migreeni nyt sentään voi jokaikinen ilta toistua, ja vielä aivan samanlaisena. Googlailin hiukan lääkkeen nimellä ja sain selville, että tällaista oloa on luultavasti luvassa vielä parin viikon ajan. Ja siis kun tämä lääke on ihan oikeasti ajettu tosi maltillisesti alas, ihan lääkefirmojen suositusten mukaisesti. Nyt alkoi toden teolla pelottaa, siis mitä myrkkyä mä oon kuluneiden kuukausien ajan sisääni vetänyt?

Ja ei, kyseessä ei ole mikään huumausaineeksi luokiteltava lääkeaine. Tämä viimeistään todistaa, että musta ei ikinä tulisi hyvää nistiä. En vaan siis niinku voi sietää vieroitusoireita.

Allez-hop!

Suunta on ehdottomasti ylöspäin, vaikkei sitä uskoisi niinä hetkinä kun käy koskettamassa varpaillaan pohjamutia. Suunta on ylös ja matka hetkittäin melko nopeaakin.

Landella olossa pidän eniten niistä hetkistä, kun ilta-aurinko kultaa ympäröivän maiseman säteillään. Silloin on juuri oikea aika istua verannalla virkkaamassa apilanlehdyköin somistettua liinaa.

Tsiisus miten mummolta se kuulosti.

Laaksossa

Tahdon levätä luonasi hetken
Laaksossa, rakkaani
sillä tiedän, kuinka virkistävää
voi olla viileä tokaiji-viini ---

eikä mulle sitten juuri muuta kuulukaan tällä erää.

Ilokaasua

Ohmigodnevetäämultatänäänhampaan. Luvassa viikko Uuno Turhapuron näköisenä ja sitten telaketjua myös alaleukaan. Ylhäällä on tällä hetkellä vihreät kiinnikkeet, alas ajattelin pinkkejä.

Hammaslääkärikäynnissä on vain yksi hyvä puoli. Ilokaasua. Tai ihan mitä tahansa jolla mut saadaan tainnutettua niin, etten näe, kuule, tajua mitä ne tekevät.

Ois pitänyt venyttää vappua vielä yhdellä päivällä. Champagne, champagne for everyone! Or at least, for me.

Tai jos vain lähden kaikessa hiljaisuudessa takaisin Pariisiin, jossa helle hellii, kaikki kävelevät jatkuvasti päin punaisia ja naapurin ikkunalaudalla kasvaa kukkalaatikossa avokadopuu.

Kiviäkin kiinnostaa?

Siis mikä teitä ihmisiä vaivaa?

Kauna, katkeruus, kateus, kaikki ne tekevät ihmismielestä likaviemärin. Jos joku muu joskus saa jotain hyvää tai kaunista tai tulee jostain iloiseksi, niin millä tavalla muka se on meiltä pois? Ja jos itse saa jotain kivaa, miksi aina pitäisi olla vielä paremmin?

Olen usein iloinen, hymyilen ja nauran paljon, ja tiedättekö miksi? Koska en osaa olla pitkävihainen tai kantaa kaunaa. Tulen iloiseksi pienistä asioista, ilahdun muiden ilahtuessa ja pidän muiden ilahduttamisesta. Omien onnistumisten lisäksi osaan ja haluan iloita myös siitä, kun jollekin toiselle tapahtuu jotain kivaa. Turha siis hakea täältä taustakaikua valitukselle siitä, kuinka nuo toiset tuolla varmasti saavat paremman tai hienomman tapahtuman kuin me, tai kuinka niillä muuten on hauskempaa. Entä sitten? Ulkona on melkein kevät ja aurinko paistaa ja päässä soi Maria Mena.

Minä suljen korvani puheiltasi. Sen sijaan neulon ystävälle villasukat ja toivon ystävän ilahtuvan. Kokeile samaa, tiedä vaikka saisit hymynkin.

Elän humpalla

Yhtäkkiä ruoka on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni. Sellaiset asiat, kuten moniviljaleipä tai valmiiksi silputtu salaatti, tuovat jännästi uutta virettä elämään. Tai toisivat, jos söisin niitä.

Hemmetin hammasraudat. Elän kahvilla, viilillä ja särkylääkkeillä.

Kuulemma olo alkaa kohta helpottaa, sentään. Toistaiseksi ei ole tehnyt mieli syödä mitään, koska ei tee mieli koko ajan harjata hampaita. Ei tee mieli haukata mitään, koska se sattuu. Vältän myös kaikkea mikä voisi jäädä rautoihin kiinni, koska se inhottaa, ja valivali. Himoitsen näkkileipää, raakaa porkkanaa ja kaikkea muutakin mikä ei missään nimessä tule juuri nyt kyseeseen. Onneksi sentään inhoan toffeeta (paitsi en hopeatoffeeta...), en tykkää merkkareista ja fysioterapeutti kielsi jo 10 vuotta sitten syömästä purkkaa. Jos tätä jatkuisi pitempään, olisin melkomoisessa rantakunnossa alta aikayksikön.

Yritän olla ajattelematta sitä, että kohta saan kimalletta myös alaleukaan, ja keskityn tulossa olevaan aikaan, jolloin niskajumit ovat historiaa. Enkä muuten pure hampaita öisin enää nytkään, sillä se sattuu.

Rautanaamio

Se on toivottavasti luvassa jäähyväiset niskajumeille parin vuoden sisällä. Mut kukaan ei kertonut, että kun saa kolmekymppisenä hammasraudat,

sitä muuttuu jänikseksi
vielä niin rumaksi sellaiseksi

Miten näiden kanssa syödään? Entä käytetään hammaslankaa? Milloin etuhampaita lakkaa särkemästä?

Täytyy vissiin hankkia sellainen hammasväliharja.

Kesäfiilis

Kun maa on roudassa, mieli tekee seuraa.
Kun routa on mennyt, mielikin mennä saa.
Silloin sydämen halusta rakastun ja aloitan alusta
ja ympyrä katkeaa alkaakseen uudestaan.

(Eppu Normaali: Lensin matalalla)


Kyllä tästä vielä kunnon kiva kesä tulee. Luonto ainakin tekee parhaansa, ei ole juuri roudasta tietoa näillä säillä. Kesän ekat kanttarellit ja uusi mansikkapaikka on jo bongattu ja jädeseuratarjous on jatkuvasti voimassa, välillä käyn kaupungissakin läkähtymässä. Esmes juuri nyt, sisälämpötila hipoo kolmeakymppiä.

Jukoliste

Taas uusi kasvo, ja sama juttu eilen illalla. Ne lähestyvät ystävällisinä, niitä on käsketty juttelemaan meidän jokaisen kanssa. Sitten tulee ahdistavia kysymyksiä, pitäisi kertoa oma tarina taas alusta ja jälleen takerrutaan siihen mikä oli olennaista joulukuussa mutta ei enää. Turhauttaa. Ihan sikana.

Ja melkein jokainen niistä kysyy, käytkö sinä jotain kuvislukiota. Olen imarreltu jos näytän niin nuorelta, mutta lukisivat nyt edes meidän taustatiedot.

Rikkipoikki

Alan menettää viimeisenkin uskoni tähän maailmaan. Mitä hyödyttää jaksaa yrittää, kun ihmiset ovat mitä ovat. Täälläkin, viimeisessä paikassa, olemme vain tiellä.

Antakaa minulle jakoavain, niin avaan sen viimeisen mutterin minun ja maailman välillä.

Retriitti

Jotkut ne on syntyneet suorittamaan. Tekemään juttuja satanen lasissa. Toimimaan täydestä sydämestään. Olemaan aina mukana, okei, autan, hoidan, kyllä minä tulen. Sit käy kuin entiselle hamsterille oravanpyörässä. Sitä käyttää kaikki voimansa ennen kuin ehtii kerätä niitä.

Vietän nyt viikon tavallaan henkkoht. retriittiä, hiljennyn ja joogaan ja yritän opetella ottamaan välillä iisimmin. Siirtymään oravanpyörästä katariinanpyörään. Sanomaan ei, okei olen huono siinä. Älkää ihmetelkö jos en vastaa viesteihin asap.

Yritän myös oppia uskomaan, että ehkä mulla on vielä pari askelta nykytilan ja kaupunkimuumioitumisen välissä. Ja ettei mun tartte aina kantaa kaikkea ja kaikkia muita.

Sanoja

Juon kuumaa karpalomehua ja kirjoitan surusta, tunteista joita on liian pelottavaa päästää ulos muulla tavalla. Sureminen osoittaa, että välittää, ja välittäminen mahdollistaa sen, että sitä voi joko satuttaa muita tai tulla satutetuksi. Olisiko hiukkasen helpompaa olla tunteeton robotti, peltimies ilman sydäntä, kysyn vaan.

Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.

Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.

Toipumisen seuraava aste

En olisi uskonut sanovani tätä, mutta mulla on melkein ikävä sitä ahdistusta. Se on alkanut väistyä, ja lääkärit löysivät sen alta kaikessa hiljaisuudessa piileskelleen masennuksen. Parantumista tämäkin, kai, kun kahden taudin sijaan hoidettavia on enää yksi, mutta paremmalta ne ylikierrokset sentään ehkä tuntuivat kuin tämä yhtäkkinen kaiken ylivoimaisuus.

Liekö järkevää toimia vartionjohtajana ja lippukunnanjohtajana, kun jo sanojen "vartio", "kokous" ja "lippukunta" ääneen lausuminen saa väsyneen itkemään. Toisaalta myös hyvät hetket ja pienet ilonaiheet ovat sitäkin suurempia kohdalle osuessaan.

Toipumisen esiasteet

Viides täysin kahviton päivä putkeen menossa. Juon kesäiseltä metsältä maistuvaa yrttiteetä, josta makuhermoni erottavat koivun, vadelman ja mustikanlehtien aromit. Teetä on kannussa vielä litra. Minä litkin sitä perhoskuvioisesta kupista ja neulon palmikkokuvioista villasukkaa hammastikun paksuisilla puikoilla.

Tämä on rankkaa itselle, puolisolle, niille läheisille jotka näkevät, tietävät tilanteen, joutuvat elämään sen kanssa. Marraskuun harmaus ei taatusti tee tästä yhtään sen helpompaa. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Istun yhä sykerössä, kädet ja jalat ristissä, suojellen itseäni tuntemattomalta uhalta. Alitajunta taikoo syövereistään jo lähes unohtuneita traumoja ja yhdistää ne kerrassaan järjenvastaisesti nykyhetkeen. Silti, minä osaan taas nauraa, silloin kun siihen on aihetta. Ystävien, kaverien ja monien tuttujen seurassa käyttäydyn jo lähes normaalisti. "Ei susta huomaa", ne sanovat ja minä suhtaudun siihen kohteliaisuutena.

Nyt olisi aikaa viettää vaikka tuntikausia olohuoneen lattialla piirtäen. Yhtäkkiä ei vain huvita.

Material girl

Materia ei ehkä tee onnelliseksi, mutta mieltä se joskus piristää kummasti. Rakastan tämänhetkistä muotia, kun paidat kerrankin ovat tarpeeksi pitkiä. Niinpä tein terapiamielessä pikku shoppailureissun, tulin kotiin tyytyväisenä ison kassin kanssa ja raivasin vaatekaapista vastaavasti melkein hyllyllisen verran vanhaa elämääni vietäväksi Fidan laatikkoon.

Päivä on ollut täynnä kivaa terapiaa: lounas- ja cappuccinohetkiä puolison kanssa, huumaavan hieno Picasso-näyttely, hykerryttäviä kohtaamisia sovituskopissa erinäisten vaatekappaleiden kanssa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä tekevän peilikuvastani melkein kissan (kauppojen peilit todennäköisesti vääristävät, älä kokeile tätä kotona). Ja kyllä, nyt on melkeinpä hyvä mieli.

Minulle tämä shoppailu, siivoaminen, lounashetket puolison kanssa ja muu normaali elämä on lepoa. Tavallisesti ihmiset kai tekevät näitä asioita työn ohessa, itse olin jo unohtanut miten se tapahtuu.

Flashback

"Oletko koskaan ollut masentunut", lääkäri kysyy. "Tuntuiko se yhtään samalta?"

Aion ensin kieltää, mutta sitten näen sieluni silmin itseni tasan kymmenen vuotta sitten seisomassa jossain päin Suomea tienposkessa peukalo pystyssä, huppariin, paksuun villapaitaan ja hajoaviin farkkuihin pukeutuneena. Siinä minä hyppelen paikallani jotta marras-joulukuisen yön kylmyys ei kangistaisi jäseniäni ja laulan samaa laulunpätkää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes pystyn laulamaan sen läpi itkemättä ja ilman, että ääneni sortuu tai alkaa vapista. Olkalaukussani on hiusharja, hammasharja, deodorantti ja rapistunut päiväkirja, eikä juuri muuta. En tiedä, mihin olen matkalla, mutta mun on pakko päästä pois.

Jossain matkan varrella minut poimii tienposkesta kyytiin nuorisotyöntekijä, joka haluaa auttaa. Hän vie minut paikkaan jossa voin yöpyä, mutta tarkistaa siinä sivussa vaivihkaa kyynärtaipeeni. Ei, en käytä huumeita ja sitä paitsi pelkään neuloja. Mutta olen niin nuori ja niin kovin rikki, enkä uskalla kertoa siitä kenellekään, sillä olen tottunut olemaan aina se vahva ja kannustava tyyppi, yleinen olkapää, kantava pilari. Olen tottunut tekemään töitä, tukemaan muita, kuuntelemaan kaikkia päästämättä itse mitään ulos.

Ei, ei se tuntunut kauhean samalta. Silloin kaikki söi minua hitaasti sisältäpäin, pala palalta, eikä mikään kiinnostanut. Nyt kiinnostaisi, en vain pysty keskittymään.

Oli siinä yhteistäkin. Silloinkaan ei juuri nälättänyt, ei nukuttanut. Liikuin liikaa, vartioin vyötärönmittaani hysteerisesti säilyttääkseni kontrollin edes johonkin asiaan elämässäni ja saatoin kolmen tai neljän päivän ajan unohtaa tykkänään syödä. Kaikki voimavarat menivät siihen, että pysyin koossa, muuten en juuri itseäni ajatellut tai itsestäni välittänyt.

Minun on pakko oppia välittämään ja huolehtimaan muiden lisäksi myös itsestäni, antamaan itseni levätä. On pakko oppia uskomaan, että joskus minäkin tarvitsen apua ja silloin minulla on oikeus siihen.

Oppiminen vain on niin kovin hidasta.

Väsymyksen oireet

"Tämä ihminen en ole minä", totesin työtoverilleni lounaspöydässä, suolaiset kyyneleet poskiani pitkin bataattikeittolautaselle valuen. En oikein tiennyt mitä tai miksi itkin, mutta en pystynyt lopettamaankaan.

"Työväsymys", totesi työterveydenhoitaja, jonka huoneessa myöhemmin istuin edelleen itkien. "Nyt tehdään niin, että lepäät pari päivää kotona ja huomenna tapaat psykologin."

Psyykensä ja ymmärryksensä rajat käsittää vasta kun ne menettää. En pysty hahmottamaan tai käsittelemään esimerkiksi aikataulun, päiväohjelman, perhesuhteiden, lehdistötiedotteen, tehtävien asioiden listan tai neuleohjeen kaltaisia kokonaisuuksia. Unohdan puolet kuulemastani viidessä minuutissa, ellen kirjoita asioita ylös. Ruokapöydässä pystyn joko syömään tai keskustelemaan, mutta en tekemään molempia yhtä aikaa. Muun kuin kaverin lähettämään sähköpostiin vastaaminen saattaa olla ylivoimainen ponnistus, joka saa minut itkemään. Stressin alla ylirasittuneet aivoni ovat yksinkertaisesti pistäneet päälle sulun: nyt ei enää uutta tietoa tänne, kiitos. Täytyy levätä, hengähtää, töihin palattua laittaa munakello pöydän kulmalle mittaamaan aikaa, jonka päättyessä lähden kotiin.

Tämä olotila on pelottava. Mielen ohella oirehtii myös keho: suolisto ei sulata suklaata, iskias ei salli istumista. Täytyy välttää kahvia ja alkoholia, joista edellistä juon yleensä liikaa, jälkimmäistä hyvin harvoin. Pelkään työkaverien tapaamista, sitä, että joku tulee huoneeni ovelle tai soittaa, kysyy minulta jotain. Muistan viime perjantaina näin tapahtuneen kahdeksan kertaa, mutta minulla ei ole hajuakaan kenen kanssa olen puhunut ja mistä. Minä, aina niin näppärän sosiaalinen minä, en yhtäkkiä kykenekään normaaliin vuorovaikutukseen työyhteisössäni. Ja pelottavinta on se, etten kokonaisuuksien ohella aina hallitse myöskään itseäni tai tunteitani.

Työväsymykseen voi sairastua kuka tahansa ja terveydenhoitajamme mukaan sen myös kokee joka neljäs suomalainen aikuinen. Jos kuulutte niihin kolmeen muuhun, onnittelen. Jos ette, yrittäkää välttää tätä viimeiseen asti. Pyytäkää lisää resursseja, kieltäytykää ylityöstä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä on varmaan pelottavinta mitä olen koskaan kokenut.