Ilokaasua

Ohmigodnevetäämultatänäänhampaan. Luvassa viikko Uuno Turhapuron näköisenä ja sitten telaketjua myös alaleukaan. Ylhäällä on tällä hetkellä vihreät kiinnikkeet, alas ajattelin pinkkejä.

Hammaslääkärikäynnissä on vain yksi hyvä puoli. Ilokaasua. Tai ihan mitä tahansa jolla mut saadaan tainnutettua niin, etten näe, kuule, tajua mitä ne tekevät.

Ois pitänyt venyttää vappua vielä yhdellä päivällä. Champagne, champagne for everyone! Or at least, for me.

Tai jos vain lähden kaikessa hiljaisuudessa takaisin Pariisiin, jossa helle hellii, kaikki kävelevät jatkuvasti päin punaisia ja naapurin ikkunalaudalla kasvaa kukkalaatikossa avokadopuu.

Kiviäkin kiinnostaa?

Siis mikä teitä ihmisiä vaivaa?

Kauna, katkeruus, kateus, kaikki ne tekevät ihmismielestä likaviemärin. Jos joku muu joskus saa jotain hyvää tai kaunista tai tulee jostain iloiseksi, niin millä tavalla muka se on meiltä pois? Ja jos itse saa jotain kivaa, miksi aina pitäisi olla vielä paremmin?

Olen usein iloinen, hymyilen ja nauran paljon, ja tiedättekö miksi? Koska en osaa olla pitkävihainen tai kantaa kaunaa. Tulen iloiseksi pienistä asioista, ilahdun muiden ilahtuessa ja pidän muiden ilahduttamisesta. Omien onnistumisten lisäksi osaan ja haluan iloita myös siitä, kun jollekin toiselle tapahtuu jotain kivaa. Turha siis hakea täältä taustakaikua valitukselle siitä, kuinka nuo toiset tuolla varmasti saavat paremman tai hienomman tapahtuman kuin me, tai kuinka niillä muuten on hauskempaa. Entä sitten? Ulkona on melkein kevät ja aurinko paistaa ja päässä soi Maria Mena.

Minä suljen korvani puheiltasi. Sen sijaan neulon ystävälle villasukat ja toivon ystävän ilahtuvan. Kokeile samaa, tiedä vaikka saisit hymynkin.

Krokotiilimuotti

Mä vaihdan alaa, haluan olla sosiologi, ne saa tehdä kaikkea kiinnostavaa! Ei silleen, etteikö mun työ olisi kiinnostavaa, mutta hei, toiset on virkamiehiä ja toiset tutkii pekonipukujen vaikutusta muotiin ja nuorisokulttuuriin.

Nutty Tartsin tuotteet ovat muuten myös kiinnostava idea. Valmiiksi karvakuvioituja alusvaatteita, roikkurintapaitoja, löysiä, ihonvärisiä, makkaraisia läskimekkoja... Pukeutuisitko? :)

Parasta pimenevässä vuodenajassa ovat villasukat, glögi ja hassut piparimuotit. Leivoin eilen piparitaikinasta kirahveja, krokotiileja, norsuja, kissoja, perhosia ja jäniksiä, joilla olen tänään ilahduttanut työkavereitani.

Mistäköhän tämäkin taas tuli mieleen

Haluan kääntää kellot takaisin aikaan parempaan,
ja nuoruuteni kesiin palata,
ja kellot siellä hajottaa,
rikkoa kaikki ikävät kellot,
tikittävät katalat kellot...

Kultainen syysaurinko ja punakeltaisina hohtavat vaahterat saivat taas kaipaamaan tuota kesää, jolloin puna-musta-kultainen ihomaali kimmelsi, eri maiden liput liehuivat ja maailma oli niin lähellä. Vaikka onhan se nytkin.

Tänään on tehokas päivä, ja töiden jälkeen Flamingoon!

Tunti kynttilänvalossa

Maailma sammutti jälleen valonsa eilen klo 20.30. Tai ainakin melkein koko maailma. Minä tunnelmoin.


Valmiina oli kannullinen koivunlehtiteetä ja leegio kynttilöitä. Kahdeksan kynttilän valossa pystyy piirtämään melkein yhtä hyvin kuin kohdevalaisimenkin. Ja liekit lämmittävät – tuikkuja ei turhaan myydä lämpökynttilän nimellä. Tunnin jälkeen hikoilin T-paidassa, vaikka patteri oli minimillä.


Sotkin käteni pehmeään grafiittiin ja kävin kylppärissä otsalampun valossa. Partiolainen (o)saa. Scouter kan.

Kohta lähden käymään kämpällä, ekaa kertaa talven jälkeen. Ikävä on ollutkin jo kova.

Laulu rakastamisen vaikeudesta

Muistatteko vielä Ally McBealin, jossa henkilöhahmoilla oli tunnusbiisejä toisten mielessä? Hahmo ilmestyi näkyviin ja biisi alkoi välittömästi soida. Minulle käy tämä usein toisinpäin, biisin kuullessani mieleeni ilmestyy kasvoja, tuoksuja, muistoja tilanteista ja mielialoista. Niinpä ihmiset ja ihan ohimenevätkin tunteet ja tilanteet voivat varastaa biisejä ikuisiksi ajoiksi kuten Mari Ahokoivun blogissa todetaan. Mutta ei biisi siitä välttämättä pilalle mene.

Wir sind Heldenin Aurélie ja Clamourin Maailmassa tuovat mieleeni rakkaita ystäviä ja saavat minut hymyilemään. Ja kun kuulen Waurion Pienen laulun, näen mielessäni lunta ja rinteen keskiosista hiukan kovaksi kuluneen laskettelureitin, Itävallan Alpit Zürsissa ja Lechissä. Eppu Normaalin Baarikärpänen vie minut mielessäni Kaisaniemen metroasemalle kahden ystävän kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. CMX:n Fysiikka ei kestä liittyy aivoissani erottamattomasti Meilahteen, jonka läpi olen useasti juossut sitä kuunnellessani, ja Don Johnson Big Bandin Helsinki Cadenza Ruoholahteen. Mutta aina mielleyhtymälle ei ole luonnollista selitystä. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs on kappale jota ei parane kuunnella partiovapaina päivinä tai partiostressiä parannellessa, sillä sen kuullessani näen silmieni edessä Sibeliuspuiston ja kuulen korvissani lippukunnanjohtajamme äänen. Lienenkö sitten kuunnellut biisiä joskus lenkillä ollessani ja samalla pohdiskellut jotain partioon liittyvää dilemmaa, muuta selitystä näiden kolmen asian yhdistelmälle en keksi.

Jotkut klikkiytymät ovat kulkeneet mukana lapsuudesta ja teinivuosista asti. Inner Circlen Sweat tuo silmieni eteen pölyävän pesiskentän ala-asteen takana, haistan nenässäni Pauligin kahvinpaahtimolta tulvivan kärähtäneen espresson tuoksun ja kuulen pesäpallon kopahduksen puista mailaa vasten sekä kolmospesältä kajahtavan huudon "palo!". Helloweenin Anything my Mama Don't Like saa minkä tahansa huoneen tuoksumaan mustalta nahkatakilta. Dj Bobon Keep on Dancingiin on tarttunut ikuisiksi ajoiksi ruutupaitojen ja Studio Line -hiuslakan aromi.

Musiikki on ainakin omassa elämässäni niin suuressa roolissa – tahtomattani ja tiedostamattanikin – että tämä asia tuntuu yhtäkkiä aivan mielettömän kiinnostavalta. Onko teillä muilla samankaltaisia suhteita biiseihin?

Heikoilla jäillä

Suomalaiset ne sitten hallitsevat hukkumisen taidon ihan joulusta juhannukseen. Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä -pätkä ei selvästikään ole tehnyt lähtemätöntä vaikutusta kaikkiin. Jää on toki kaunista ja näyttää nopeasti niin kestävältä, että kansa kaivaa luistimet (ja sukset ja joskus jopa jopot) komeroistaan ja rientää talvilenkille meren pinnalle...


...mutta vahvankin näköinen jää saattaa yhtäkkiä pettää, sillä se vahvistuu hitaasti ja sulaa nopeasti.


Oikeasti, jos sinne jäälle on aivan pakko mennä, niin ne naskalit eivät ole kovin kallis hankinta ja kulkevat helposti mukanakin. Niitä löytänee 10–40 eurolla melkein mistä tahansa retkeilyvälinekaupasta. Henkikulta on paljon arvokkaampi, eikä niitä saa ostettua mistään uusia.

Mainos, tuo paholaisen keksintö

Inhoan kotiini tunkeutuvia mainoksia, erityisesti painettuja sellaisia. Yhdeltä annokselta ylimääräistä paperitauhkaa voi ehkä suojautua liimaamalla kieltokyltin oveen, mutta esimerkiksi Hesarin tilaajalle tulee silti kunnon kuorma mainontaa lehden välissä ja sivuilla. Sunnuntailehden sisällöstä ehkä puolikas on oikeasti luettavaksi tarkoitettua tekstiä, puolet ale-reaa kailottavia nelivärisivuja. Lehden tilaushinnoittelu on toki tehty kätevästi painoversiota suosivaksi, muuten meille tulisikin paperilehti lähinnä viikonloppuisin, aamiaispöytään.

Ei auta enää "ei mainoksia" -kylttikään ovessa, kun mainokset alkavat piirittää asuintaloja. Onneksi ei ole minun ikkunani, saattaisin leikata lakanaan ikkunanraosta maiseman kokoisen aukon.

Lankaa, ei spraymaalia

Stop töhryille -projekti on taas viime aikoina puhuttanut eri puolilla. Minä olen kiinnostunut yhä enemmän aina välillä keskusteluun pulpahtavista neulegraffiteista. Neulegraffitit ovat neulottuja koristeita julkisissa paikoissa, esim. erilaisissa kaiteissa, lyhtypylväissä, joskus puiden oksissa tai vaikka penkkien selkämyksissä. Ne ommellaan paikalleen, mutta ne saa myös saksilla pois tarvittaessa.

Tamperelainen Knit sea -blogi esittelee Elina Arpiaisen neulegraffiteja, joista suurin osa sijaitsee Tampereella, mutta pari voi bongata myös mm. Tokoinrannassa ja Vilhonkadulla. Aamulehden Moro julkaisi aiheesta kesällä jutun, jonka jälkeen lehden keskustelupalstalla on otettu kantaa puolesta ja vastaan. Seniorit tuntuvat suhtautuvan neulegraffiteihin myönteisemmin kuin tarroihin tai tägeihin, väläyttipä joku tuollakin palstalla idean neulegraffitista pitkäripaisen ovessa. Parhaasta neulegraffitista on järjestetty myös ainakin Aamulehdessä äänestys. Jotkut tuntuvat keskustelupalstojen perusteella pitävän neulegraffitejakin töhryinä, mutta minusta ne ovat aika veikeä tapa piristää harmaata kaupunkikuvaa. Katsokaapa vaikka Maskeraden penkkiä tai Knit sean karusellia. Liikennemerkkejä tms. ei toki pidä mennä peittämään, mutta ainakin Vallilan läpi kulkiessa tulee eteen monta harmaata kaidetta, joita iloisen raidallinen neulegraffiti piristäisi kummasti haittaamatta liikenteen ohjausta tai muuta toimintaa.

Odotan innolla, leviävätkö neulegraffitit Suomessa Tampereelta muuallekin. Ainakin Turun Lankabaari on jo järjestänyt neulegraffiti-iltoja (joskin hiukan eri idealla kuin vaikkapa Maskeraden ja Knit sean neulegraffitit on tehty). Tekeleen ja tuunauksen idea neulegraffitien geotaggaamisesta voisi myös olla kiinnostava. Olisi myös hauska tietää, miten Stop töhryille -projekti suhtautuu neulegraffiteihin. Repivätkö ne sellaiset pois, jos näkevät, vai antavatko olla?

Unforgiven I, II, III... XVII

Nyt se Metallican uusi albumi sitten ilmestyi. Puolen työpäivän mittaisen kuuntelun perusteella voisin sanoa, että ei pöllömpää ja sekaan mahtuu useampikin kiva riffi. Monet biiseistä tosin voisivat olla reilusti nykyistä lyhyempiä.

Mutta montakohan kertaa ne aikovat vielä tehdä Unforgiven-nimisen biisin?

Palvelukseen halutaan 32-vuotias saamelais-australialainen biseksuaali. P.S. Uskothan jälleensyntymiseen.

Tarja Cronberg varmasti tarkoitti hyvää, mutta päästi samalla suustaan sammakon.

"Yrityksen olisi hyvä tehdä jatkossa monimuotoisuuden tarkistus aina puolivuosittain. Sen tulisi tarkastaa, että palkkalistalta löytyy eri sukupuolia, eri ikäryhmiä, kieliä, perhetaustoja, etnisiä taustoja, sukupuolista suuntautumista, vammaisuutta, vakaumusta ja uskontoja", Cronberg sanoo Ylen uutissivulla.

Juu paitsi että ainakaan minusta esimerkiksi seksuaalinen suuntautumiseni, uskontoni ja vakaumukseni eivät kuulu työnantajalle pätkääkään, varsinkaan kun ne eivät mitenkään liity työntekooni tai haittaa sitä.

Nimeksi lapselle ei kelvannut sittenkään se Pikku-Myy

Chris Martin puolustaa hassuja vauvan nimiä. Pakkohan tästä on kirjoittaa, syventäviin opintoihin tekemäni nimistöpaketti jätti näköjään jälkensä. Olen Chris Martinin kanssa siis osaksi eri mieltä.

Minusta aikuinen voi halutessaan vaihtaa nimensä vaikka Aristoteleeksi tai Mansikka-Muumiksi (josta Amu kirjoitti viime vuoden joulukuussa). Lapsenkin nimen voi ihan hyvin muuttaa, jos lapsi selvästi osoittaa asiaa harkinneensa. Silti lasten ja etenkin vauvojen kohdalla on kuitenkin hyvä, että etunimilautakunta osoittaa jonkinmoista harkintaa -- eräälle kurssille nimilautakunnan arkistossa tehty pohjatyö paljasti, että harkinta on sitä tarkempaa, mitä nuorempi ihminen on kyseessä. Vauva ei vielä kykene ilmaisemaan omaa mielipidettään ja vanhempien villeimmistä fantasioista kehittyneet nimet voivat oikeasti aiheuttaa harmia lapselle myöhemmin. Minä olin pienenä sitä mieltä, että Elina on ruma nimi ja harmistuin, kun siitä pihalla vielä väänneltiin kaikenlaista Elina-Pelinaa. Mitä mahtaa ajatella nimestään Villa Hillamilla? Entä Anna Manna? Ukko-Mies? Lumi-Sade? Tai Melena, joka suomeksi tarkoittaa tummaa veriripulia?

Harvinaista nimeä todennäköisesti arvostaa vanhempana, mutta kouluaika sen kanssa voi ainakin huonommalla itsetunnolla olla tuskaa. Opettajan sijaisena näkee, kuinka julmia lapset osaavat toisilleen olla. Tänä autuaana Googlen aikakautena on luokkatovereiden erittäin helppo selvittää vaikkapa Melena-nimen merkitys ja todennäköisesti siitä ei malteta silloin vaieta. Toki männävuosina vallinnut erikoisten nimien muoti voi aiheuttaa senkin, että luokkansa ainoa Maija tai Petteri joutuukin koulukiusatuksi Melena-ystäviään todennäköisemmin.

En sano, että erikoiset vauvan nimet ovat väistämättä pahasta. Suurin osa niistä on ihan ok. Pointtini kuitenkin on, että nimi pitäisi aina antaa harkiten, lapsi kun ei ole mikään nukke tai koira, vaan ihminen. Nimetköön vanhemmat siis lapsiaan ihan miten haluavat, kunhan vain kaikki jaksaisivat muistaa, että kyse on ihan oikeasta ihmisestä, joka oletusarvoisesti elää nimensä kanssa koko elämänsä. Jos nimi annetaan hetken mielijohteesta tai "voihan sen vaihtaa myöhemmin, jos tulee vaikeuksia" -periaatteella, lähtökohta on minusta väärä. Sitä paitsi nimi voi olla erikoinen ja uniikki myös olematta missään piireissä erityisen kiusallinen. Minna-Tiina (väestörekisterissä 3 kpl) ja Hannu-Matias (4 kpl) ovat jopa harvinaisempia kuin Aristoteles (9 kpl), vaikka eivät siltä kuulostaisikaan.

P.S. Minusta Chris Martinin omien lasten nimet, Apple ja Moses, eivät muuten edes ole mitenkään kovin hassuja. Moses, joka esim. Keniassa on käsittääkseni varsin suosittu nimi, menee ihan hyvin muiden raamatullisten Annojen, Saarojen ja Jesus Marioiden seassa. Apple-nimi puolestaan ihastutti minua heti, kun Gwyneth Paltrow ja Chris Martin sen julkistivat. En ole koskaan yhdistänyt sitä mielessäni Apple-yhtiöön tai levymerkkiin, vaikka joku niin väittikin tapahtuvan.

Bensakengät

Vanhat kiinantossuni lahosivat lopullisesti jokin aika sitten kesken työmatkan ja ostin uudet matkan varrelta Pasilan aseman kiinakaupasta. Ne haisevat... no, uusilta kiinantossuilta. Töissä ne on ristitty juuri tuon hajun vuoksi bensakengiksi.

Dieseliä tai ei, korkokengissä laastarointikuntoon rääkätyt varpaani kuitenkin pitävät bensakenkäpäivistä, sametti kun ei hierrä eikä purista. Toivottavasti nämä popot lakkaavat pian myös haisemasta.

Sil' on sol mio

Iiiiik, Semmarit esiintyvät Kieler Wochella! Tuon takia voisi melkein seilata lahden yli ja takaisin, jos vain saisin töistä vapaata ja jos joku muu hoitaisi meidän muuton sillä aikaa.

Olen kuunnellut koko työpäivän Ó lo anchéa ja hihitellyt itsekseni. :)

Kappale kauneinta suomalaista maalaismaisemaa

Jo toinen postaus tänään, kun tätä Ideapark-juttua ei vaan voi sivuuttaa. Jännityksellä seuraan, mitä Sukarin uusimman ostoshelv...keskuksen suunnitelmille tapahtuu. Vapaavuori on yllättänyt asian suhteen positiivisesti ja toivon, ettei kyse ole vain siitä, että kunnallisvaalit lähestyvät.

Siinä, mihin parkkipaikat halutaan rakentaa, kasvoi muuten aivan mahdottoman hyviä villejä vadelmia viime kesänä.

Voi hapankorppua, voi

Kyllä tapiolalainen tietää, ettei ruoalla saa leikkiä.

Mutta kyllä minulle tulee näin nopeasti ajateltuna mieleen monia hapankorppupakettien ehjänä säilymistä olennaisempiakin asioita, joista voisi olla erityisen huolissaan.

Frau N. fühlt sich heute sehr müde

Yritän kovasti palata arkeen, mutta tänään vaivaa selvästi jonkinlainen kotiinpaluuväsymys. Eiliseltä lennolta pois jäänyt, Zürichista seuraavalla koneella perässä tullut matkalaukku tuotiin kotiovelle puolisentoista tuntia sitten, mutta en vieläkään ole jaksanut purkaa sitä enkä pestä matkalla syntyneitä pyykkejä. Paluu arkeen ei ole niin helppoa, kun kymmenen päivää on saanut kokea hemmottelua, joka sisältää melkein kahdentoista tunnin yöunia, ihania ja suuria päivällisiä joka ilta, tuoreita sämpylöitä aamiaispöydässä ja aurinkoisia hiihtopäiviä alppilumilla -- ja yhtäkkiä pitäisi taas alkaa siivota ja pyykätä ja syödä pakastimesta sulatettua jälkiuunileipää. En muista, milloin naamani olisi viimeksi ollut näin ruskea ja pisamainen, täällä Suomessa ei ainakaan nyt aurinkoa paljon näy.

Matkalla oli kyllä taas todella mukavaa ja joulukin meni ohi paljon helpommin kuin Suomessa, ainakaan ei tarvinnut sietää niin paljon tingelitangelimusiikkia ja ostosruuhkaa. Luonnonlunta riitti vuorilla, avoimien rinteiden lista Lechissä ja Zürsissa oli ja näyttää yhä olevan vihreä värisuora. Täytin tavoitteeni ja laskin tänä vuonna Zürsista takaisin Lechiin Madlochia pitkin, jota en ennen ole uskaltanut tehdä. Menimme Madlochin molemmat reitit, Madloch-Zugin kerran ja Madloch-Lechin kolmesti tai neljästi (reitti Lechiin oli niin mukavaa laskettavaa, että on sääli, kun se yleensä on kiinni). Hissimatka on kaunis mutta pitkä, hidas ja joskus kylmä. Ostin ihanat mittatilausmonot Strolzilta (ei enää ikinä vuokramonoja eikä ongelmia mm. siitä, että kantapää nousee ja laskee monon sisällä vallattomasti kääntyessä) ja toiseksi viimeisenä päivänä hankin myös kypärän (ne ovat yleistyneet myös aikuisilla valtavasti parin viime vuoden aikana ja kieltämättä kypärä päässä laskeminen tuntuu turvallisemmalta kuin ilman). Nyt en ehkä tuhlaa rahaa mihinkään noin vuoteen, etupäässä siitä syystä, että noiden hankintojen jälkeen olen entistä persaukisempi.

Saimme taas muistutuksen siitä, että kun sää vuorilla muuttuu, niin se todella muuttuu. Viimeisen kauniin päivän aamuna kello kahdeksalta näkymä ikkunasta oli tällainen:

...ja seuraavana aamuna kello kahdeksalta tällainen:

Lumisateessa ja sumussa laskiessa ei todellakaan näe mitään, ei edes rinteessä vaanivia lumikasoja ja satunnaista jäätä, joten viimeinen päivä kului tiukasti miehen suksien kannoilla laskiessa, me kaksi kypäräpäätä kauniisti peräkkäin. Ostin kypärääni Strolzin lastenosastolta leopardikuvioiset korvat, vähän niin kuin Resi Stieglerillä ennen, ja sain myyjiltä harvinaisen leveitä hymyjä kassalla.

Ehkä teen kohta noille laukuille jotain, tai sitten odotan miestä kotiin nauttimaan spagettia ja papupestoa sekä selvittämään pyykkivuorta kanssani. Joka tapauksessa iloista uutta vuotta kaikille! :)

Este(ettömyys)ratoja

Hesarissa oli sunnuntaina juttu, jonka mukaan ympäristö voi olla myös liian esteetön, etenkin näkövammaisen kannalta. Tämä herätti uudestaan mietteet, joita päässäni on jonkin aikaa pyörinyt. Minusta esteettömyys nimittäin sisältää muutakin kuin liikuntarajoitteisille välttämättömiä hissejä ja luiskoja, mikä ainakin HYYssä käydyissä keskusteluissa valitettavan usein joko unohtuu tai jää taka-alalle. Omat esteettömyystarpeensa on myös mm. aistivammaisilla. SYL:n liittarissa mietin, miten punavihersokeat pärjäävät äänestysjärjestelmän kanssa, kun vuoron perään nostellaan vihreitä ja punaisia lappuja. (Eikä se Korpilammen sali kyllä ole liikkumisenkaan kannalta esteetön...)

Itse en ole punavihersokea, mutta minulla on ongelmia tiettyjen kirkkaiden vihreän sävyjen kanssa mm. tietokoneen näytöltä katsottuna. Pystyn lukemaan esimerkiksi HYYn Vihreiden nettisivuja ruhtinaalliset kaksitoista sekuntia ennen kuin silmissä alkaa vilistä niin, että kirjaimet tanssivat polkkaa ja silmiä alkaa särkeä, kiitos taustavärin. Jos vietän sivuilla minuutin, alan saada migreeniauroja. Näiden kahdentoista sekunnin aikana olen kuitenkin saanut selville, että HyVi toimii mieluusti "kestävämmän, reilumman, avoimemman, läpinäkyvämmän, tasa-arvoisemman ja esteettömämmän maailman puolesta". Hieno tavoite, voisiko noista sivuistakin siis tehdä esteettömämmät käyttämällä tuota vihreää väriä vaikka vain sivu- tai yläpalkeissa koko pohjan sijaan, tai, jos koko pohjan on pakko olla vihreä, niin mahdollisesti vaalentamalla sävyä tai vähentämällä sen kirkkautta reippaasti niin, ettei se rasita silmiä? Esimerkiksi Villiviinin värimaailma on jo paljon siedettävämpi, kunhan ei liikaa reunoja tuijottele.

Muutenkin toivoisin HYYssä käytävän lisää keskustelua aistivammaisten esteettömyystarpeista liikuntarajoitteisten esteettömyystarpeiden rinnalla. Minusta kun nuo molemmat ovat tärkeitä.

Henkilöauto ja kuorma-auto asuivat yhdessä

Jasso. Kaupunginjohtaja Pajusen mielestä Helsingin keskustassa ei ilmeisesti ole vielä tarpeeksi autoja. Jos jaksaisin, voisin mouhota tässä siitä, mitä katupöly tekee allergisille (ja muillekin), erityisesti keväällä. Tai voisin kertoa vaikka niistä monista kerroista, kun olen suojatietä ylittäessäni ollut jäädä auton alle joko siksi, että autoilijat ajavat röyhkeästi punaisia päin tai siksi, että autoilijat liikennevalojen puutteessa kuvittelevat itse suojatienkin puuttuvan. Tai sitten voisin pauhata siitä, kuinka jalkakäytävät ja pyörätiet ovat monissa paikoissa käyttökelvottomia siksi, että niiden keskelle on parkkeerattu autoja. Jep, tuokaa vain lisää autoja keskustaan -- kunhan siirrätte keskustasta kaiken olennaisen jonnekin muualle, jossa niitä autoja ei ole.

Samaan aikaan toisaalla: meille näyttäisi muodostuvan ensi vuodeksikin hallitus. Näin tällä viikolla ja aamulla sitten lähtö SYL:n liittariin. Hätäpyykätyt sukat kuivuvat sulassa sovussa kylppärissä ja bussi lähtee kahdeksalta, zzz. Kun ottaa huomioon, miten vähän olen tällä viikolla nukkunut, mun pitäisi varmaan olla jo nukkumassa.

Turhamaisia, kauniita naisia

Sanonta "kauneuden vuoksi on joskus kärsittävä" on täyttä totta ja opin sen juuri kirjaimellisesti kantapään kautta. Uusien korkkarien käyttöönotto tuotti kipeät päkiät ja makian rakon oikeaan kantapäähän. Auuutsch. Mutta periksi en anna, vaan kesytän nuo nätit pikku kengät ja muotoilen ne käytön myötä mitä mainioimmin jalkoihini sopiviksi. Löysinhän sentään nuo ihanat, aivan bränikät (siis todella täysin käyttämättömät!), nahkaiset, korkeakorkoiset kenkulit kirpparilta yhdeksällä eurolla ja ne sopivat mahtavasti Helsingin syksyyn. Paitsi silloin, kun on tarvis juosta bussiin, etenkin jos edessä on alamäki, tai kiivetä rappusia, etenkin alaspäin. Seuraavan erän alkaessa aseistaudun joka tapauksessa kietomalla kantapääni urheiluteippiin ennen kuin laitan kengät jalkaan. Eiköhän ala lyyti kirjoittaa -- siitäkin huolimatta, että pidän kävelemisestä aivan liikaa käyttääkseni ylipäänsä kenkiä, jotka jalassa kuuluu lähinnä ajaa taksia takapenkiltä. (Kiitos muuten mainiosta ilmauksesta Marille, joka sen joskus vuosia sitten höläytti. Pistän sen nyt kiertoon. :)

Elleivät kauniit, mutta epämukavat kengät riitä esimerkiksi kauneuden vuoksi kärsimisestä, niin ainakin minusta myös seuraavat kauneudenhoitoon tai pukeutumiseen liittyvät jutut voidaan laskea jonkinmoista kärsimystä tuottaviksi asioiksi: korsetit (hoikalta näyttämistä hengittämisen kustannuksella), kulmakarvojen nyppiminen tai vahaus, säärikarvojen vahaus tai sokerointi, mikä tahansa dieetti joka saa ihmisen tuntemaan sairaalloista nälkää, välttämättömät mutta inhottavat juhlakampauksen sisällä päänahkaa raapivat tai pistävät hiusneulat. Keksiikö joku lisää?

Mutta kumma kyllä sitä kaiken tuskankin ohella sitä tuntee iloa siististä kulmakarvoista, sileistä sääristä ja päheistä kengistä. :)