maanantaina, tammikuuta 28, 2008

Oranssi paita ja vihreet housut

Kävin tänään tekemässä jo toista kertaa viimeisen tenttini ikinä tässä tutkinnossa. Tällä kertaa luulen saaneeni sen läpi, kysymyksetkin kun olivat sanasta sanaan samat kuin joulukuussa, jolloin kävin viimeksi kokeilemassa onneani (eikös se niin ole, että jos yhden kerran reputtaa tentin, niin senhän on tietysti oltava se viimeinen jäljellä oleva?). Viime yrityksellä sovelsin kolmessa vastauksessa neljästä lottokonemetodia ja jäin vain paria pistettä vaille läpipääsyn, tällä kertaa ei pahemmin tarvinnut arpoa.

Emin kirjoiteltua blogissaan päiväkirjateemasta jonkin verran viime aikoina rohkaistuin kaivamaan omat yläaste- ja lukioaikaiset päiväkirjani esiin ja vilkuilin niitä vähän. Riemastuttavimpia ovat merkinnät, jotka olen tallentanut tekstin sijaan piirroksina, sekä sivuille ehkä aivan randomisti liimatut viestilaput mm. tuloksena tuntien aikana käydystä kirjeenvaihdosta (voi kun muistaisin, kenen kanssa, missä ja kenestä kävin keskustelua kirjoittaessani lapun "oranssi paita ja vihreet housut, tulee ihan porkkana mieleen") ja kaverien joillekin tyhjille sivuille kirjoittamat terveiset. Ja voi miten naiivi nuori tyttö olenkaan yläasteella ollut!

Lukioaikaisten sivujen lukeminen sen sijaan teki välillä aika kipeää, ellei mukaan lasketa nauruhermoja kutkuttavaa kertomusta keskustelusta, jossa pohdittiin, kuoleeko lentopelkoinen ihminen mieluummin lentokoneessa vai sen alla. En muistanutkaan, miten hukassa sitä välillä oli itsensä ja kaiken muunkin kanssa, vaikka monen muun ihmisen asiat ovat varmasti olleet huonomminkin. Voi kun joku olisi silloin osannut uskottavasti sanoa, että kymmenen vuoden päästä elämä tuntuu -- no, ellei nyt suoranaisesti helpommalta, niin ainakin huomattavan erilaiselta.

tiistaina, tammikuuta 22, 2008

"The LED is set at the average human pulse speed so it can be used as an anti stress device"

Pulse osui pitkästä aikaa käteen levyhyllyä sormeillessa. Erehdyin kuuntelemaan siitä yhden kappaleen ja piti sitten soittaa pari seuraavaakin.

Levykotelon led-selostuksesta tulee jotenkin mieleen jostain (naisten?)lehdestä joskus lukemani väite, jonka mukaan Vivaldin Neljä vuodenaikaa on hyvää musiikkia tenttiin lukiessa soitettavaksi, sillä sen rytmi on suunnilleen sama kuin ihmisen pulssin. Kävisiköhän siis myös Dark Side of the Moon samaan tarkoitukseen, se jopa alkaa sydämen sykkeellä?

Jätän kokeilematta. Keskittyisin kuitenkin kirjan sijaan siihen musiikkiin.

keskiviikkona, tammikuuta 09, 2008

Etsintäkuulutus

MP3-soitin on liikkuessa pidemmän päälle tylsää seuraa ja mieli tekis liikkua joskus ihan vaan huvin vuoksikin eikä aina vain ikenet veressä. Jos joku siis haluaa tänäkin vuonna seuraa lenkille tai altaaseen tai vaikka Vihti Skin rinteisiin (joo, on siellä niitä ainakin kolme, kai), olen helposti suostuteltavissa mukaan.

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2008

Vanha ystävä

Otin poikkihuilun tänään käteeni ensimmäistä kertaa vuosiin. Sen ääni kuulosti parin kokeilun ja soittoasennon korjaamisen jälkeen suunnilleen siltä, miltä pitikin. Vieläköhän osaisin soittaa jotain?

Tarkempi kokeileminen jäänee huomiseen. Nostin kotona huilun huulilleni ja soitin kaksi vienoa säveltä...

"Lopeta se tööttääminen", sanoi puoliso.

keskiviikkona, tammikuuta 02, 2008

Frau N. fühlt sich heute sehr müde

Yritän kovasti palata arkeen, mutta tänään vaivaa selvästi jonkinlainen kotiinpaluuväsymys. Eiliseltä lennolta pois jäänyt, Zürichista seuraavalla koneella perässä tullut matkalaukku tuotiin kotiovelle puolisentoista tuntia sitten, mutta en vieläkään ole jaksanut purkaa sitä enkä pestä matkalla syntyneitä pyykkejä. Paluu arkeen ei ole niin helppoa, kun kymmenen päivää on saanut kokea hemmottelua, joka sisältää melkein kahdentoista tunnin yöunia, ihania ja suuria päivällisiä joka ilta, tuoreita sämpylöitä aamiaispöydässä ja aurinkoisia hiihtopäiviä alppilumilla -- ja yhtäkkiä pitäisi taas alkaa siivota ja pyykätä ja syödä pakastimesta sulatettua jälkiuunileipää. En muista, milloin naamani olisi viimeksi ollut näin ruskea ja pisamainen, täällä Suomessa ei ainakaan nyt aurinkoa paljon näy.

Matkalla oli kyllä taas todella mukavaa ja joulukin meni ohi paljon helpommin kuin Suomessa, ainakaan ei tarvinnut sietää niin paljon tingelitangelimusiikkia ja ostosruuhkaa. Luonnonlunta riitti vuorilla, avoimien rinteiden lista Lechissä ja Zürsissa oli ja näyttää yhä olevan vihreä värisuora. Täytin tavoitteeni ja laskin tänä vuonna Zürsista takaisin Lechiin Madlochia pitkin, jota en ennen ole uskaltanut tehdä. Menimme Madlochin molemmat reitit, Madloch-Zugin kerran ja Madloch-Lechin kolmesti tai neljästi (reitti Lechiin oli niin mukavaa laskettavaa, että on sääli, kun se yleensä on kiinni). Hissimatka on kaunis mutta pitkä, hidas ja joskus kylmä. Ostin ihanat mittatilausmonot Strolzilta (ei enää ikinä vuokramonoja eikä ongelmia mm. siitä, että kantapää nousee ja laskee monon sisällä vallattomasti kääntyessä) ja toiseksi viimeisenä päivänä hankin myös kypärän (ne ovat yleistyneet myös aikuisilla valtavasti parin viime vuoden aikana ja kieltämättä kypärä päässä laskeminen tuntuu turvallisemmalta kuin ilman). Nyt en ehkä tuhlaa rahaa mihinkään noin vuoteen, etupäässä siitä syystä, että noiden hankintojen jälkeen olen entistä persaukisempi.

Saimme taas muistutuksen siitä, että kun sää vuorilla muuttuu, niin se todella muuttuu. Viimeisen kauniin päivän aamuna kello kahdeksalta näkymä ikkunasta oli tällainen:

...ja seuraavana aamuna kello kahdeksalta tällainen:

Lumisateessa ja sumussa laskiessa ei todellakaan näe mitään, ei edes rinteessä vaanivia lumikasoja ja satunnaista jäätä, joten viimeinen päivä kului tiukasti miehen suksien kannoilla laskiessa, me kaksi kypäräpäätä kauniisti peräkkäin. Ostin kypärääni Strolzin lastenosastolta leopardikuvioiset korvat, vähän niin kuin Resi Stieglerillä ennen, ja sain myyjiltä harvinaisen leveitä hymyjä kassalla.

Ehkä teen kohta noille laukuille jotain, tai sitten odotan miestä kotiin nauttimaan spagettia ja papupestoa sekä selvittämään pyykkivuorta kanssani. Joka tapauksessa iloista uutta vuotta kaikille! :)