Alan hiljalleen aavistaa, mitä hitaasti elävältä paistamisella tarkoitetaan. Sää Mainzissa on tänään suunnilleen samanlainen kuin Suomessa erinomaisen kauniina heinäkuun päivänä, täysin tuuleton ja arviolta 26 astetta lämmin. Hikoilen litratolkulla vettä ja yritän juoda sitä vähintään yhtä paljon. Vessaan menoa ei tarvitse edes harkita, kaikki ylimääräinen neste tulee taatusti hikoiltua pois. Ystävällinen saksalaisnaapurini tuli keskustelemaan äsken käytävässä (N = naapuri, E = minä):
N: Kaunis päivä, eikö olekin?
E: Joo, mutta ihan mielettömän kuuma.
N (sitoo villatakkinsa vyötä kiinni): Kuuma? Nythän on vasta kevät. Kesällä meillä on täällä reippaasti yli 30 astetta lämmintä!
E (pyyhkii otsaansa villatakillaan jonka on jo ajat sitten riisunut ja kauhistuu): Mä varmaan kuolen silloin.
Minkähänlaista on istua luennoilla 30 asteen lämmössä? Alan hiljalleen ymmärtää, miksi yliopistorakennukset on ilmastoitu niin tehokkaasti että sisällä on viileämpää kuin ulkona. Pääsin täällä humanisteille suunnatulle englannin kielikurssille, jota vastaavalle (valitettavan pakolliselle) kurssille olen Helsingissä kolmen vuoden ajan yrittänyt sinnikkäästi ja tuloksetta. Toisin kuin Helsingissä, jossa kursseille pääsy on kiinni onnesta ja siitä, päättääkö Oodi pysyä pystyssä vai kaatua, täällä katsotaan pääsyvaatimuksena a) funktiota, johon kurssi tarvitaan/miksi se halutaan käydä, b) tähän mennessä suoritettujen opintojen määrää, ja c) ilmoittautumisen yhdeydessä pidettävästä kielitasokokeesta saavutettua pistemäärää. Fuksit eivät toisin sanoen suorita täällä ainuttakaan tutkinnon kannalta välttämätöntä kielikurssia, ellei se ole saksaa vieraana kielenä. (Ja koska mä suoritan täällä enkunkurssin, mulla on sittenkin mahdollisuus valmistua nopeasti vaihdosta huolimatta.)
Sitruunapuu huoneessani kukkii ja täyttää ilman tuoksullaan. Taidan lähteä ostamaan vähän uusia kesäpaitoja ennen kuin kuolen nestehukkaan. Tschüss! :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti