Lantaa bussissa

Luonteen kiivaus lienee monelle muullekin tuttu ongelma. Aina joskus tulee sanottua pahemmin kuin aikoo tai kaadettua toisen niskaan harmistumisen aiheuttamaa lantaa saavilla, vaikka toinen olisi tuottanut sitä vain teelusikallisen. Maailmassa on tiettyjä (lähinnä palvelualan) ammatteja, joiden toimenkuvaan näyttää kuuluvan tämän lannan vastaanottaminen ja nieleminen. Työskennellessäni Marian sairaalassa ennen yliopistolle tuloani tämä puoli elämästä tuli tutuksi. Sitä oppi laittamaan oman itsensä pukukaappiin siviilivaatteiden mukana. Pukuhuoneesta osastolle lähti aina valkoisiin puettu sairaalaminä, tyyppi joka näytti kykenevän nielemään hermostumatta ja hymyillen mitä tahansa. Tyynenä pysyminen oli välttämätöntä ja sen oppi nopeasti.

Jos jotain ammattiryhmää käy sääliksi, niin bussikuskit ja taksikuskit ovat kyllä ykkösasemassa. Taksikuskit päätyvät usein psykiatreiksi vasten tahtoaan, etenkin pikkujouluaikaan. Bussikuskien työasuun taas kuuluu harteille sinisen takin päälle kasaantuva lantakerros. Liput ovat kalliita, bussit myöhässä ja edellinen vuorokin jätti tulematta. Kylläminänytsanonsinullesuoratsanatkuneitällälinjallamikääntoimi. Vaan kiitetäänkö silloin, kun bussikuski pysähtyy suojatien eteen päästääkseen jalankulkijan ylittämään tietä? Tai silloin, kun kuski odottaa pysäkille myöhässä juoksevaa matkustajaa? No ei. Ja pieni hymy ei todellakaan maksaisi mitään. Sovitaanko, että lakataan kaikki syyllistämästä sitä yhtä kohdalle osuvaa, ehkä viatonta bussikuskia aiheettomasti ja mennään sen sijaan valittamaan Helsingin valituskuoroon, jos jokin pännii?

Yhden erityisen pyhän päätöksen olen elämäni aikana tehnyt: vaikka kuinka huonosti menisi, pyrin hillitsemään kiivaan luonteeni parhaani mukaan, pyrin puremaan hammasta ja harkitsemaan ennen kuin sanon mitään. Pyrin myös kiittämään ja pyytämään vilpittömästi anteeksi silloin kun siihen on aihetta. Aina en onnistu, mutta kehityn koko ajan ja elämäni on oikeastaan pääosin aika helppoa ja mukavaa, kun ei aina tarvitse olla se pässinpää.