Kyllähän sitä mieluusti verta luovuttaa, mutta silti se neula hirvittää. Ei se veri siis mitään, mutta kyynärtaipeessa törröttävän neulan suuntaan katsominen aiheuttaa välittömästi huimausta. Tänään huomasin, että jo sen ajattelemisellakin on sama vaikutus. Ensimmäinen huimaus iski kadulla, vajaan sadan metrin päässä veripalvelusta (josta ulos lähtiessä oli tietenkin ihan hyvä olo), kun mieleen sattui mielikuva neulasta, hrrr. Onneksi mies oli mukana auttamassa viereisen Waynesin sohvalle lepäämään ennen kuin olisin pyörtynyt jalkakäytävälle. Nyt tätä kirjoittaessa silmissä vilisee taas pilkkuja hedelmäpelin kuvioiden lailla, kun vain ajattelenkin neulaa. Ja jotenkin se kammo pahenee jokaisella luovutuskerralla, vaikka sitä tietää, ettei neula edes tunnu verenluovutuksen aikana miltään, jos se vain on pistetty oikein.
Periksi en silti anna. Kyllä tämän kammon on pakko joskus hellittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti