Laskeminen se on sitten kivaa. Laskemisen jälkeen ei ole aina ihan yhtä kivaa. Tänään pää ei käänny, on ehkä ihan pikkuisen aivotärähdyksen oireita, peba on vähän niin kuin sinimusta ja lantion tienoilla tuntuu nauraessa ja yskähtäessä osapuilleen siltä kuin olisin juuri synnyttänyt. Ja kuitenkin vaihdoin laudan takaisin suksiin siinä vaiheessa kun olin laskeutunut komean ilmalennon jälkeen sulavasti otsalleni. Onneksi oli kypärä. Ajatella, että 14 vuotta sitten tein tällaista ja enemmänkin ilman kypärää.
Pienistä vammoista, lihasrelaksanteista, särkylääkkeistä ja irvistellen otetuista askelista huolimatta mieli halajaa tänäänkin takaisin mäkeen. Kevätaurinkoa, pisamia, puhdasta carvingia yhdessä puolison kanssa kilpaa. Ah mikä yhdessäolon muoto. Tai ruskettumista hitaasti nousevassa ankkurissa kivan kaverin kanssa nauraen, sekin kelpaa. Miksi muuten Suomessa hissit ovat aina niin hitaita?
Vaikka tästä niskakivusta ja päänsärystä voisin kyllä luopua. Ehkä huomenna olo on parempi.
maanantaina, maaliskuuta 15, 2010
torstaina, maaliskuuta 11, 2010
Joka vuosi tähän aikaan
Joka vuosi tähän aikaan rakastun.
Aamuisin tuntuu välillä siltä, että kohta on enemmän kevät kuin Liisa Akimoffin laulussa. Lumen alta hiljalleen paljastuvan asfaltin ja eau de tienvarren tuoksuinen hamekevät, korkokenkäkevät, partioretkikevät, aurinkokevät. Haluan kämpälle sellaisena viikonloppuna jolloin ruoho on vielä ruskeaa, kevään ensimmäiset sitruunaperhoset lentelevät uteliaina ja jossain ojan penkalla kukkii leskenlehti. Ja kaikkialla näkyy kuuluu tuoksuu metsä! Linnunlauluinen, kevättuulessa suhiseva, kevääseen heräilevä metsä.
Aamuisin tekee mieli verhoutua kevyeen kevättakkiin villakangastakin sijaan, sujauttaa jalkaan pienet kauniit korkkarit huomattavasti käytännöllisempien kumisaappaiden sijaan. Aamuisin sitä tekee mieli karata omasta elämästään ja kirmata työpaikan sijaan merenrantakalliolle kuvaamaan kevättä, kuuntelemaan jäätä.
Haaveilen vappuretkestä vartioni kanssa kämpälle. Simaa, herkkuja, pausseja ja maailman parhaiden tarpojien seuraa, sekä joku kiva johtajakaveri tai parikin mukana. Hakkaisi kyllä Espan tai Ullanlinnanmäen tungoksen 6–0.
Aamuisin tuntuu välillä siltä, että kohta on enemmän kevät kuin Liisa Akimoffin laulussa. Lumen alta hiljalleen paljastuvan asfaltin ja eau de tienvarren tuoksuinen hamekevät, korkokenkäkevät, partioretkikevät, aurinkokevät. Haluan kämpälle sellaisena viikonloppuna jolloin ruoho on vielä ruskeaa, kevään ensimmäiset sitruunaperhoset lentelevät uteliaina ja jossain ojan penkalla kukkii leskenlehti. Ja kaikkialla näkyy kuuluu tuoksuu metsä! Linnunlauluinen, kevättuulessa suhiseva, kevääseen heräilevä metsä.
Aamuisin tekee mieli verhoutua kevyeen kevättakkiin villakangastakin sijaan, sujauttaa jalkaan pienet kauniit korkkarit huomattavasti käytännöllisempien kumisaappaiden sijaan. Aamuisin sitä tekee mieli karata omasta elämästään ja kirmata työpaikan sijaan merenrantakalliolle kuvaamaan kevättä, kuuntelemaan jäätä.
Haaveilen vappuretkestä vartioni kanssa kämpälle. Simaa, herkkuja, pausseja ja maailman parhaiden tarpojien seuraa, sekä joku kiva johtajakaveri tai parikin mukana. Hakkaisi kyllä Espan tai Ullanlinnanmäen tungoksen 6–0.
perjantaina, maaliskuuta 05, 2010
Se on selkeästi perjantai.
Jotkut ihmiset elävät tunteillaan, ja minua vähän väsyttää, koska en jaksaisi koko ajan räiskähdellä johonkin suuntaan. Spontaani, ekstrovertti, intuitiivinen, mutu. Haluaisin olla orava, ja toisaalta taas en, koska oravalla on tapana kerätä liikaa käpyjä. Niin minullakin, pestikäpyjä nyt ainakin (ks. kohta 1.11.). Ehkä rupeankin suloiseksi pieneksi siiliksi. Piikit pitävät pestaajat loitolla, ja ne voi kuitenkin pehmustaa superlonilla silloin kun haluaa halauksen.
Tässä tekstissä oli jokin pointti kun aloitin sen, mutta taisin jo unohtaa. Se on selkeästi perjantai. Aurinko paistaa ja pakkasta on taas, aivan ihana ajokeli kun töiden jälkeen suuntaan Nurmijärvelle suorittamaan kiljavaliljaa.
Sitä ennen pitäisi vain kirjoittaa tiedoston verran tajunnanvirtaa puhtaaksi ja hoitaa muutkin työpöydälle pinoutuneet hommat. Anyone?
Tässä tekstissä oli jokin pointti kun aloitin sen, mutta taisin jo unohtaa. Se on selkeästi perjantai. Aurinko paistaa ja pakkasta on taas, aivan ihana ajokeli kun töiden jälkeen suuntaan Nurmijärvelle suorittamaan kiljavaliljaa.
Sitä ennen pitäisi vain kirjoittaa tiedoston verran tajunnanvirtaa puhtaaksi ja hoitaa muutkin työpöydälle pinoutuneet hommat. Anyone?
maanantaina, maaliskuuta 01, 2010
Sanoja
Juon kuumaa karpalomehua ja kirjoitan surusta, tunteista joita on liian pelottavaa päästää ulos muulla tavalla. Sureminen osoittaa, että välittää, ja välittäminen mahdollistaa sen, että sitä voi joko satuttaa muita tai tulla satutetuksi. Olisiko hiukkasen helpompaa olla tunteeton robotti, peltimies ilman sydäntä, kysyn vaan.
Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.
Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.
Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.
Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.
perjantaina, helmikuuta 26, 2010
Kyllähän te sen tiedätte
Rakastan ystäviäni, hyviä kavereita ja hengailua. Tarvitsen tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi lojua tuntikausia matolla, sohvalla tai patjakasassa lörpöttelemässä. Haluan hehkuttaa jollekin silloin kun olen haljeta onnesta, avautua jos angsti valtaa mielen tai tilittää silloin kun tympäisee tai pahimmillaan kaikki tuntuu karmealta – ja vastavuoroisesti oma olkapääni on toki myös tarjolla tukea kaipaaville kavereille.
Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.
Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.
Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.
Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?
Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.
Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.
Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.
Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?
lauantaina, helmikuuta 20, 2010
Kirjoituksia
Monesti tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa enemmän, enkä nyt tarkoita sellaista työkirjoittamista, jota teen koko ajan, vaan ihan oikeaa kirjoittamista. Ajatuksia, tunteita, proosaa paperille, tiedättehän.
Jotenkin tuntuu usein niin vaikealta saada sanoja paperille. Tuntuu siltä, että kaikki kirjoittamista vaativat ajatukset ovat loppujen lopuksi yksityisiä, sellaisia joita ei halua jakaa, ja niiden paperille saattaminen voisi johtaa siihen, että joku muu saa ne vahingossa tai tahallaan käsiinsä ja lukee. Siksi en useimmiten uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista. Se on järjetöntä, koska usein päässä vimmatusti pyörivästä ajatuksesta pääsee helpommin eroon suoltamalla sen ulos, paperille, ja sitten voi keskittyä taas muuhun elämään.
Lähetin tänä vuonna taas ystävänpäiväkortit, joihin sepitin pääasiassa jokaiselle ikioman runon. Istuin alas korttipinkka käsissäni, aloin kirjoittaa ja koristelin kunkin kortin sitten siinä olevan runon mukaiseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sellaista pitäisi tehdä useamminkin.
Tänään puolison kaverin häihin, ihanaa! Luvattu lumimyrsky näyttää viipyvän jossain, saletisti se tulee juuri silloin kun tarvomme näteissä vaatteissa ja hentoisissa kengissä juhlista kotiin. Nätti mekko ja vaelluskengät ei kuitenkaan ole vaatetussuunnitelmaani kuuluva yhdistelmä, joten pääsen varmaan taas ajamaan taksia takapenkiltä käsin.
Jotenkin tuntuu usein niin vaikealta saada sanoja paperille. Tuntuu siltä, että kaikki kirjoittamista vaativat ajatukset ovat loppujen lopuksi yksityisiä, sellaisia joita ei halua jakaa, ja niiden paperille saattaminen voisi johtaa siihen, että joku muu saa ne vahingossa tai tahallaan käsiinsä ja lukee. Siksi en useimmiten uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista. Se on järjetöntä, koska usein päässä vimmatusti pyörivästä ajatuksesta pääsee helpommin eroon suoltamalla sen ulos, paperille, ja sitten voi keskittyä taas muuhun elämään.
Lähetin tänä vuonna taas ystävänpäiväkortit, joihin sepitin pääasiassa jokaiselle ikioman runon. Istuin alas korttipinkka käsissäni, aloin kirjoittaa ja koristelin kunkin kortin sitten siinä olevan runon mukaiseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sellaista pitäisi tehdä useamminkin.
Tänään puolison kaverin häihin, ihanaa! Luvattu lumimyrsky näyttää viipyvän jossain, saletisti se tulee juuri silloin kun tarvomme näteissä vaatteissa ja hentoisissa kengissä juhlista kotiin. Nätti mekko ja vaelluskengät ei kuitenkaan ole vaatetussuunnitelmaani kuuluva yhdistelmä, joten pääsen varmaan taas ajamaan taksia takapenkiltä käsin.
torstaina, helmikuuta 18, 2010
Vähän vajaa 30
"Tiedätkös, tuota sanotaan kolmenkympin kriisiksi", kolmekymppinen kaverini sanoi eilen kuunneltuaan laveaa vuodatustani ties mistä aiheesta jälleen kerran. Pysähdyin ja hätkähdin. Totta kai se on, kun omissa ja kaverien puheissa alkaa vilistä toistuvasti perheen, asuntolainan ja purjeveneen kaltaisia sanoja ja olutravintolaan sovitussa alumnitapaamisessa syntyy spontaani vihkisormusvertailu, kolmenkympin kriisi on kohta ovella. Ikuisen lapsen on vaikea sopeutua elämään kaksoiselämää töölöläisenä juristinrouvana ja virkamiehenä, ja silti sitä kai pitäisi.
"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.
Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria jamureita naiiveja, eikä rekan lavalla uhrattu ajatustakaan kirjoituksille tai pääsykokeille.
Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D
"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.
Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria ja
Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D
torstaina, tammikuuta 28, 2010
Oon voimissain
Aurinkopuuteri on parhaimmillaan silloin kun puuteri peittää vuoria ja aurinko taivasta. 8 päivää näissä maisemissa teki terää, sain energiaa ja pääsen vihdoin palaamaan ensi viikon alusta töihin!
Lech oli yhtä ihana kuin ennenkin. Kaipaan takaisin jo nyt. Onneksi Suomessakin voi nyt nauttia pakkasesta ja tanssahdella lumessa kidetähtösten keskellä.
torstaina, tammikuuta 07, 2010
Toipumisen seuraava aste
En olisi uskonut sanovani tätä, mutta mulla on melkein ikävä sitä ahdistusta. Se on alkanut väistyä, ja lääkärit löysivät sen alta kaikessa hiljaisuudessa piileskelleen masennuksen. Parantumista tämäkin, kai, kun kahden taudin sijaan hoidettavia on enää yksi, mutta paremmalta ne ylikierrokset sentään ehkä tuntuivat kuin tämä yhtäkkinen kaiken ylivoimaisuus.
Liekö järkevää toimia vartionjohtajana ja lippukunnanjohtajana, kun jo sanojen "vartio", "kokous" ja "lippukunta" ääneen lausuminen saa väsyneen itkemään. Toisaalta myös hyvät hetket ja pienet ilonaiheet ovat sitäkin suurempia kohdalle osuessaan.
Liekö järkevää toimia vartionjohtajana ja lippukunnanjohtajana, kun jo sanojen "vartio", "kokous" ja "lippukunta" ääneen lausuminen saa väsyneen itkemään. Toisaalta myös hyvät hetket ja pienet ilonaiheet ovat sitäkin suurempia kohdalle osuessaan.
perjantaina, marraskuuta 27, 2009
Toipumisen esiasteet
Viides täysin kahviton päivä putkeen menossa. Juon kesäiseltä metsältä maistuvaa yrttiteetä, josta makuhermoni erottavat koivun, vadelman ja mustikanlehtien aromit. Teetä on kannussa vielä litra. Minä litkin sitä perhoskuvioisesta kupista ja neulon palmikkokuvioista villasukkaa hammastikun paksuisilla puikoilla.
Tämä on rankkaa itselle, puolisolle, niille läheisille jotka näkevät, tietävät tilanteen, joutuvat elämään sen kanssa. Marraskuun harmaus ei taatusti tee tästä yhtään sen helpompaa. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Istun yhä sykerössä, kädet ja jalat ristissä, suojellen itseäni tuntemattomalta uhalta. Alitajunta taikoo syövereistään jo lähes unohtuneita traumoja ja yhdistää ne kerrassaan järjenvastaisesti nykyhetkeen. Silti, minä osaan taas nauraa, silloin kun siihen on aihetta. Ystävien, kaverien ja monien tuttujen seurassa käyttäydyn jo lähes normaalisti. "Ei susta huomaa", ne sanovat ja minä suhtaudun siihen kohteliaisuutena.
Nyt olisi aikaa viettää vaikka tuntikausia olohuoneen lattialla piirtäen. Yhtäkkiä ei vain huvita.
Tämä on rankkaa itselle, puolisolle, niille läheisille jotka näkevät, tietävät tilanteen, joutuvat elämään sen kanssa. Marraskuun harmaus ei taatusti tee tästä yhtään sen helpompaa. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Istun yhä sykerössä, kädet ja jalat ristissä, suojellen itseäni tuntemattomalta uhalta. Alitajunta taikoo syövereistään jo lähes unohtuneita traumoja ja yhdistää ne kerrassaan järjenvastaisesti nykyhetkeen. Silti, minä osaan taas nauraa, silloin kun siihen on aihetta. Ystävien, kaverien ja monien tuttujen seurassa käyttäydyn jo lähes normaalisti. "Ei susta huomaa", ne sanovat ja minä suhtaudun siihen kohteliaisuutena.
Nyt olisi aikaa viettää vaikka tuntikausia olohuoneen lattialla piirtäen. Yhtäkkiä ei vain huvita.
torstaina, marraskuuta 19, 2009
Material girl
Materia ei ehkä tee onnelliseksi, mutta mieltä se joskus piristää kummasti. Rakastan tämänhetkistä muotia, kun paidat kerrankin ovat tarpeeksi pitkiä. Niinpä tein terapiamielessä pikku shoppailureissun, tulin kotiin tyytyväisenä ison kassin kanssa ja raivasin vaatekaapista vastaavasti melkein hyllyllisen verran vanhaa elämääni vietäväksi Fidan laatikkoon.
Päivä on ollut täynnä kivaa terapiaa: lounas- ja cappuccinohetkiä puolison kanssa, huumaavan hieno Picasso-näyttely, hykerryttäviä kohtaamisia sovituskopissa erinäisten vaatekappaleiden kanssa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä tekevän peilikuvastani melkein kissan (kauppojen peilit todennäköisesti vääristävät, älä kokeile tätä kotona). Ja kyllä, nyt on melkeinpä hyvä mieli.
Minulle tämä shoppailu, siivoaminen, lounashetket puolison kanssa ja muu normaali elämä on lepoa. Tavallisesti ihmiset kai tekevät näitä asioita työn ohessa, itse olin jo unohtanut miten se tapahtuu.
Päivä on ollut täynnä kivaa terapiaa: lounas- ja cappuccinohetkiä puolison kanssa, huumaavan hieno Picasso-näyttely, hykerryttäviä kohtaamisia sovituskopissa erinäisten vaatekappaleiden kanssa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä tekevän peilikuvastani melkein kissan (kauppojen peilit todennäköisesti vääristävät, älä kokeile tätä kotona). Ja kyllä, nyt on melkeinpä hyvä mieli.
Minulle tämä shoppailu, siivoaminen, lounashetket puolison kanssa ja muu normaali elämä on lepoa. Tavallisesti ihmiset kai tekevät näitä asioita työn ohessa, itse olin jo unohtanut miten se tapahtuu.
tiistaina, marraskuuta 17, 2009
Flashback
"Oletko koskaan ollut masentunut", lääkäri kysyy. "Tuntuiko se yhtään samalta?"
Aion ensin kieltää, mutta sitten näen sieluni silmin itseni tasan kymmenen vuotta sitten seisomassa jossain päin Suomea tienposkessa peukalo pystyssä, huppariin, paksuun villapaitaan ja hajoaviin farkkuihin pukeutuneena. Siinä minä hyppelen paikallani jotta marras-joulukuisen yön kylmyys ei kangistaisi jäseniäni ja laulan samaa laulunpätkää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes pystyn laulamaan sen läpi itkemättä ja ilman, että ääneni sortuu tai alkaa vapista. Olkalaukussani on hiusharja, hammasharja, deodorantti ja rapistunut päiväkirja, eikä juuri muuta. En tiedä, mihin olen matkalla, mutta mun on pakko päästä pois.
Jossain matkan varrella minut poimii tienposkesta kyytiin nuorisotyöntekijä, joka haluaa auttaa. Hän vie minut paikkaan jossa voin yöpyä, mutta tarkistaa siinä sivussa vaivihkaa kyynärtaipeeni. Ei, en käytä huumeita ja sitä paitsi pelkään neuloja. Mutta olen niin nuori ja niin kovin rikki, enkä uskalla kertoa siitä kenellekään, sillä olen tottunut olemaan aina se vahva ja kannustava tyyppi, yleinen olkapää, kantava pilari. Olen tottunut tekemään töitä, tukemaan muita, kuuntelemaan kaikkia päästämättä itse mitään ulos.
Ei, ei se tuntunut kauhean samalta. Silloin kaikki söi minua hitaasti sisältäpäin, pala palalta, eikä mikään kiinnostanut. Nyt kiinnostaisi, en vain pysty keskittymään.
Oli siinä yhteistäkin. Silloinkaan ei juuri nälättänyt, ei nukuttanut. Liikuin liikaa, vartioin vyötärönmittaani hysteerisesti säilyttääkseni kontrollin edes johonkin asiaan elämässäni ja saatoin kolmen tai neljän päivän ajan unohtaa tykkänään syödä. Kaikki voimavarat menivät siihen, että pysyin koossa, muuten en juuri itseäni ajatellut tai itsestäni välittänyt.
Minun on pakko oppia välittämään ja huolehtimaan muiden lisäksi myös itsestäni, antamaan itseni levätä. On pakko oppia uskomaan, että joskus minäkin tarvitsen apua ja silloin minulla on oikeus siihen.
Oppiminen vain on niin kovin hidasta.
Aion ensin kieltää, mutta sitten näen sieluni silmin itseni tasan kymmenen vuotta sitten seisomassa jossain päin Suomea tienposkessa peukalo pystyssä, huppariin, paksuun villapaitaan ja hajoaviin farkkuihin pukeutuneena. Siinä minä hyppelen paikallani jotta marras-joulukuisen yön kylmyys ei kangistaisi jäseniäni ja laulan samaa laulunpätkää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes pystyn laulamaan sen läpi itkemättä ja ilman, että ääneni sortuu tai alkaa vapista. Olkalaukussani on hiusharja, hammasharja, deodorantti ja rapistunut päiväkirja, eikä juuri muuta. En tiedä, mihin olen matkalla, mutta mun on pakko päästä pois.
Jossain matkan varrella minut poimii tienposkesta kyytiin nuorisotyöntekijä, joka haluaa auttaa. Hän vie minut paikkaan jossa voin yöpyä, mutta tarkistaa siinä sivussa vaivihkaa kyynärtaipeeni. Ei, en käytä huumeita ja sitä paitsi pelkään neuloja. Mutta olen niin nuori ja niin kovin rikki, enkä uskalla kertoa siitä kenellekään, sillä olen tottunut olemaan aina se vahva ja kannustava tyyppi, yleinen olkapää, kantava pilari. Olen tottunut tekemään töitä, tukemaan muita, kuuntelemaan kaikkia päästämättä itse mitään ulos.
Ei, ei se tuntunut kauhean samalta. Silloin kaikki söi minua hitaasti sisältäpäin, pala palalta, eikä mikään kiinnostanut. Nyt kiinnostaisi, en vain pysty keskittymään.
Oli siinä yhteistäkin. Silloinkaan ei juuri nälättänyt, ei nukuttanut. Liikuin liikaa, vartioin vyötärönmittaani hysteerisesti säilyttääkseni kontrollin edes johonkin asiaan elämässäni ja saatoin kolmen tai neljän päivän ajan unohtaa tykkänään syödä. Kaikki voimavarat menivät siihen, että pysyin koossa, muuten en juuri itseäni ajatellut tai itsestäni välittänyt.
Minun on pakko oppia välittämään ja huolehtimaan muiden lisäksi myös itsestäni, antamaan itseni levätä. On pakko oppia uskomaan, että joskus minäkin tarvitsen apua ja silloin minulla on oikeus siihen.
Oppiminen vain on niin kovin hidasta.
keskiviikkona, marraskuuta 11, 2009
Väsymyksen oireet
"Tämä ihminen en ole minä", totesin työtoverilleni lounaspöydässä, suolaiset kyyneleet poskiani pitkin bataattikeittolautaselle valuen. En oikein tiennyt mitä tai miksi itkin, mutta en pystynyt lopettamaankaan.
"Työväsymys", totesi työterveydenhoitaja, jonka huoneessa myöhemmin istuin edelleen itkien. "Nyt tehdään niin, että lepäät pari päivää kotona ja huomenna tapaat psykologin."
Psyykensä ja ymmärryksensä rajat käsittää vasta kun ne menettää. En pysty hahmottamaan tai käsittelemään esimerkiksi aikataulun, päiväohjelman, perhesuhteiden, lehdistötiedotteen, tehtävien asioiden listan tai neuleohjeen kaltaisia kokonaisuuksia. Unohdan puolet kuulemastani viidessä minuutissa, ellen kirjoita asioita ylös. Ruokapöydässä pystyn joko syömään tai keskustelemaan, mutta en tekemään molempia yhtä aikaa. Muun kuin kaverin lähettämään sähköpostiin vastaaminen saattaa olla ylivoimainen ponnistus, joka saa minut itkemään. Stressin alla ylirasittuneet aivoni ovat yksinkertaisesti pistäneet päälle sulun: nyt ei enää uutta tietoa tänne, kiitos. Täytyy levätä, hengähtää, töihin palattua laittaa munakello pöydän kulmalle mittaamaan aikaa, jonka päättyessä lähden kotiin.
Tämä olotila on pelottava. Mielen ohella oirehtii myös keho: suolisto ei sulata suklaata, iskias ei salli istumista. Täytyy välttää kahvia ja alkoholia, joista edellistä juon yleensä liikaa, jälkimmäistä hyvin harvoin. Pelkään työkaverien tapaamista, sitä, että joku tulee huoneeni ovelle tai soittaa, kysyy minulta jotain. Muistan viime perjantaina näin tapahtuneen kahdeksan kertaa, mutta minulla ei ole hajuakaan kenen kanssa olen puhunut ja mistä. Minä, aina niin näppärän sosiaalinen minä, en yhtäkkiä kykenekään normaaliin vuorovaikutukseen työyhteisössäni. Ja pelottavinta on se, etten kokonaisuuksien ohella aina hallitse myöskään itseäni tai tunteitani.
Työväsymykseen voi sairastua kuka tahansa ja terveydenhoitajamme mukaan sen myös kokee joka neljäs suomalainen aikuinen. Jos kuulutte niihin kolmeen muuhun, onnittelen. Jos ette, yrittäkää välttää tätä viimeiseen asti. Pyytäkää lisää resursseja, kieltäytykää ylityöstä ennen kuin on liian myöhäistä.
Tämä on varmaan pelottavinta mitä olen koskaan kokenut.
"Työväsymys", totesi työterveydenhoitaja, jonka huoneessa myöhemmin istuin edelleen itkien. "Nyt tehdään niin, että lepäät pari päivää kotona ja huomenna tapaat psykologin."
Psyykensä ja ymmärryksensä rajat käsittää vasta kun ne menettää. En pysty hahmottamaan tai käsittelemään esimerkiksi aikataulun, päiväohjelman, perhesuhteiden, lehdistötiedotteen, tehtävien asioiden listan tai neuleohjeen kaltaisia kokonaisuuksia. Unohdan puolet kuulemastani viidessä minuutissa, ellen kirjoita asioita ylös. Ruokapöydässä pystyn joko syömään tai keskustelemaan, mutta en tekemään molempia yhtä aikaa. Muun kuin kaverin lähettämään sähköpostiin vastaaminen saattaa olla ylivoimainen ponnistus, joka saa minut itkemään. Stressin alla ylirasittuneet aivoni ovat yksinkertaisesti pistäneet päälle sulun: nyt ei enää uutta tietoa tänne, kiitos. Täytyy levätä, hengähtää, töihin palattua laittaa munakello pöydän kulmalle mittaamaan aikaa, jonka päättyessä lähden kotiin.
Tämä olotila on pelottava. Mielen ohella oirehtii myös keho: suolisto ei sulata suklaata, iskias ei salli istumista. Täytyy välttää kahvia ja alkoholia, joista edellistä juon yleensä liikaa, jälkimmäistä hyvin harvoin. Pelkään työkaverien tapaamista, sitä, että joku tulee huoneeni ovelle tai soittaa, kysyy minulta jotain. Muistan viime perjantaina näin tapahtuneen kahdeksan kertaa, mutta minulla ei ole hajuakaan kenen kanssa olen puhunut ja mistä. Minä, aina niin näppärän sosiaalinen minä, en yhtäkkiä kykenekään normaaliin vuorovaikutukseen työyhteisössäni. Ja pelottavinta on se, etten kokonaisuuksien ohella aina hallitse myöskään itseäni tai tunteitani.
Työväsymykseen voi sairastua kuka tahansa ja terveydenhoitajamme mukaan sen myös kokee joka neljäs suomalainen aikuinen. Jos kuulutte niihin kolmeen muuhun, onnittelen. Jos ette, yrittäkää välttää tätä viimeiseen asti. Pyytäkää lisää resursseja, kieltäytykää ylityöstä ennen kuin on liian myöhäistä.
Tämä on varmaan pelottavinta mitä olen koskaan kokenut.
sunnuntaina, lokakuuta 18, 2009
Jos metsään haluat mennä nyt
Minä kaipaan alituisesti metsään. Kaipaan mörskärin valoon, pakkasen kovettamalle sammalelle, joka rasahtelee jalan alla aamuisin kun avaan lämpimän untuvapussini laverilla, hiivin hiljaa ulos partiokämpästä ja livistän lenkille muiden vielä nukkuessa.
Olen ollut nyt kaupungissa yhtäjaksoisesti viikon. Rakastan tätä kaupunkia, mutta välillä on pakko päästä metsän keskelle. Niin minä nuuhkin keittiössäni kuivuvien suppilovahveroiden tuoksua ja retkivillapaitaani tarttunutta savun aromia ja kaipaan hetkittäin takaisin kämpälle takkatulen loimuun, kertomaan iltasatua laverilla loikoileville vartiolaisille, taistelemaan vaikeasti sytytettävän vesipadan kanssa aamuisin (vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kannustanut puristiseen hifistelyyn mahdollisimman vähin ja luonnosta löytyvin sytykkein...).
En hevillä luopuisi kaupunkiasunnostani, jonka ulkopuolella ratikat kolisevat. Mutta kaupunkiin pätee sama kuin metsäänkin: molemmissa on hyvä olla, kun vain tietää joskus pääsevänsä toiseen ympäristöön.
Olen ollut nyt kaupungissa yhtäjaksoisesti viikon. Rakastan tätä kaupunkia, mutta välillä on pakko päästä metsän keskelle. Niin minä nuuhkin keittiössäni kuivuvien suppilovahveroiden tuoksua ja retkivillapaitaani tarttunutta savun aromia ja kaipaan hetkittäin takaisin kämpälle takkatulen loimuun, kertomaan iltasatua laverilla loikoileville vartiolaisille, taistelemaan vaikeasti sytytettävän vesipadan kanssa aamuisin (vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kannustanut puristiseen hifistelyyn mahdollisimman vähin ja luonnosta löytyvin sytykkein...).
En hevillä luopuisi kaupunkiasunnostani, jonka ulkopuolella ratikat kolisevat. Mutta kaupunkiin pätee sama kuin metsäänkin: molemmissa on hyvä olla, kun vain tietää joskus pääsevänsä toiseen ympäristöön.
sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009
Melankolia
Syysmyrskyissä on jotain ihanan melankolista, totesin mielessäni kun kävelimme eilen illalla ystävän kanssa Mäkelänrinteestä Kallioon Itä-Pasilan läpi, jossa tuuli riepotti pudonneita lehtiä autioilla ruutukaavakaduilla. Musta asfaltti kiilsi märkänä kylmien katulamppujen loisteessa, mutta taloissa sisällä loistivat lämpimät valot ihmisten viettäessä lauantai-iltaa.
(Tässä vaiheessa ystävä luultavasti huokaisee: "ah, niin taas, sinä ja Itä-Pasila". Jollakin kieroutuneella tavalla en vain voi olla pitämättä siitä kaupunginosasta. Tämä on nähty ennenkin.)
Vaan kun syysmyrsky raivoaa ulkona, omassa olohuoneessani minä vajoan tähän laiskaan sunnuntaihin: vedän villasukat jalkaan, keitän kauramaitokaakaota, korvaan valot kynttilöillä, soitan melankoliseen syksyyn niin hyvin sopivaa CMX:ää ja piirrän.
(Tässä vaiheessa ystävä luultavasti huokaisee: "ah, niin taas, sinä ja Itä-Pasila". Jollakin kieroutuneella tavalla en vain voi olla pitämättä siitä kaupunginosasta. Tämä on nähty ennenkin.)
Vaan kun syysmyrsky raivoaa ulkona, omassa olohuoneessani minä vajoan tähän laiskaan sunnuntaihin: vedän villasukat jalkaan, keitän kauramaitokaakaota, korvaan valot kynttilöillä, soitan melankoliseen syksyyn niin hyvin sopivaa CMX:ää ja piirrän.
torstaina, lokakuuta 01, 2009
Thinspiration
Rosa Meriläisen tämänpäiväinen kolumni ananasmurskalla eläjistä sai taas pohtimaan, miten aikuisen ihmisen voi pysäyttää kun suhde omaan kehoon karkaa käsistä. Aihe tuntuu olevan jatkuvasti silmien edessä, minunkin sosiaaliseen piiriini mahtuu muutama vääristynyt minäkuva ja myönnän, ettei omanikaan nyt aina ole ihan niin terve ollut. Kerro siinä sitten nuoremmille, että jokainen on kaunis juuri sellaisena kuin on eikä jonkun Suvi Koposen vartalo ole välttämättä se tavoittelemisen arvoisin asia. Kuka tässä maailmassa enää uskoo moiseen?
Entä miten kaverin huolestuttavan laihtumisen voi pysäyttää? Lienee turha saarnata siitä, ettei 120 g raastetta ole sama asia kuin lounas tai kaksi lenkkiä ja salikäynti päivässä on liikaa. Itseeni se ei ainakaan tekisi toivottua vaikutusta, jos oma peili näyttää muuta kuin sen, mitä kaverien silmät näkevät. Itse ainakin olen hemmetin hyvä liikkumaan salaa jos on pakko, enkä usko voivani vahtia kavereitanikaan vuorokauden ympäri, vaikka joskus mieli tekisi.
Toinen asia on sekin, missä vaiheessa puuttuminen vielä on mahdollista. Kuunteleeko ihminen enää ketään kuultuaan koko elämänsä ajan olevansa – normaalipainostaan huolimatta – pyöreä tai elettyään syömishäiriönsä kanssa kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa viisitoista vuotta? Vaaka- ja mittanauhakompleksista tulee nopeasti addiktion kaltainen rutiini, samoin oksentamisesta. Niitäkin olen nähnyt, joilla syömishäiriö on saadusta terapiasta ja avusta huolimattakin kehittynyt pro ana -henkiseksi elämäntavaksi, josta melkein ylpeillään. Ja kun näitä ihmisiä kuuntelee, niin jostain syystä tuntuu, että aikuisenakin puhjenneiden syömishäiriöiden syyt johtavat lähes poikkeuksetta lapsuuteen ja teinivuosiin, vanhempien, valmentajan, ystävien tai ympäristön suhtautumiseen.
Pakostakin tulee mieleen, ettei aikuisia ananasmurskalla eläjiä ehkä olisi, jos lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi mahdollista kiinnittää tarpeeksi huomiota. Jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa ja opettaisivat myös näitä itseään hyväksymään itsensä ja muut juuri sellaisina kuin ovat. Jos tästä huolimatta puhkeaviin ongelmiin ehdittäisiin puuttua ajoissa ja jos tähän puuttumiseen, ennaltaehkäisyyn ja hoitoon älyttäisiin varata tarpeeksi resursseja.
Entä miten kaverin huolestuttavan laihtumisen voi pysäyttää? Lienee turha saarnata siitä, ettei 120 g raastetta ole sama asia kuin lounas tai kaksi lenkkiä ja salikäynti päivässä on liikaa. Itseeni se ei ainakaan tekisi toivottua vaikutusta, jos oma peili näyttää muuta kuin sen, mitä kaverien silmät näkevät. Itse ainakin olen hemmetin hyvä liikkumaan salaa jos on pakko, enkä usko voivani vahtia kavereitanikaan vuorokauden ympäri, vaikka joskus mieli tekisi.
Toinen asia on sekin, missä vaiheessa puuttuminen vielä on mahdollista. Kuunteleeko ihminen enää ketään kuultuaan koko elämänsä ajan olevansa – normaalipainostaan huolimatta – pyöreä tai elettyään syömishäiriönsä kanssa kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa viisitoista vuotta? Vaaka- ja mittanauhakompleksista tulee nopeasti addiktion kaltainen rutiini, samoin oksentamisesta. Niitäkin olen nähnyt, joilla syömishäiriö on saadusta terapiasta ja avusta huolimattakin kehittynyt pro ana -henkiseksi elämäntavaksi, josta melkein ylpeillään. Ja kun näitä ihmisiä kuuntelee, niin jostain syystä tuntuu, että aikuisenakin puhjenneiden syömishäiriöiden syyt johtavat lähes poikkeuksetta lapsuuteen ja teinivuosiin, vanhempien, valmentajan, ystävien tai ympäristön suhtautumiseen.
Pakostakin tulee mieleen, ettei aikuisia ananasmurskalla eläjiä ehkä olisi, jos lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi mahdollista kiinnittää tarpeeksi huomiota. Jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa ja opettaisivat myös näitä itseään hyväksymään itsensä ja muut juuri sellaisina kuin ovat. Jos tästä huolimatta puhkeaviin ongelmiin ehdittäisiin puuttua ajoissa ja jos tähän puuttumiseen, ennaltaehkäisyyn ja hoitoon älyttäisiin varata tarpeeksi resursseja.
keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009
Laulu rakastamisen vaikeudesta
Muistatteko vielä Ally McBealin, jossa henkilöhahmoilla oli tunnusbiisejä toisten mielessä? Hahmo ilmestyi näkyviin ja biisi alkoi välittömästi soida. Minulle käy tämä usein toisinpäin, biisin kuullessani mieleeni ilmestyy kasvoja, tuoksuja, muistoja tilanteista ja mielialoista. Niinpä ihmiset ja ihan ohimenevätkin tunteet ja tilanteet voivat varastaa biisejä ikuisiksi ajoiksi kuten Mari Ahokoivun blogissa todetaan. Mutta ei biisi siitä välttämättä pilalle mene.
Wir sind Heldenin Aurélie ja Clamourin Maailmassa tuovat mieleeni rakkaita ystäviä ja saavat minut hymyilemään. Ja kun kuulen Waurion Pienen laulun, näen mielessäni lunta ja rinteen keskiosista hiukan kovaksi kuluneen laskettelureitin, Itävallan Alpit Zürsissa ja Lechissä. Eppu Normaalin Baarikärpänen vie minut mielessäni Kaisaniemen metroasemalle kahden ystävän kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. CMX:n Fysiikka ei kestä liittyy aivoissani erottamattomasti Meilahteen, jonka läpi olen useasti juossut sitä kuunnellessani, ja Don Johnson Big Bandin Helsinki Cadenza Ruoholahteen. Mutta aina mielleyhtymälle ei ole luonnollista selitystä. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs on kappale jota ei parane kuunnella partiovapaina päivinä tai partiostressiä parannellessa, sillä sen kuullessani näen silmieni edessä Sibeliuspuiston ja kuulen korvissani lippukunnanjohtajamme äänen. Lienenkö sitten kuunnellut biisiä joskus lenkillä ollessani ja samalla pohdiskellut jotain partioon liittyvää dilemmaa, muuta selitystä näiden kolmen asian yhdistelmälle en keksi.
Jotkut klikkiytymät ovat kulkeneet mukana lapsuudesta ja teinivuosista asti. Inner Circlen Sweat tuo silmieni eteen pölyävän pesiskentän ala-asteen takana, haistan nenässäni Pauligin kahvinpaahtimolta tulvivan kärähtäneen espresson tuoksun ja kuulen pesäpallon kopahduksen puista mailaa vasten sekä kolmospesältä kajahtavan huudon "palo!". Helloweenin Anything my Mama Don't Like saa minkä tahansa huoneen tuoksumaan mustalta nahkatakilta. Dj Bobon Keep on Dancingiin on tarttunut ikuisiksi ajoiksi ruutupaitojen ja Studio Line -hiuslakan aromi.
Musiikki on ainakin omassa elämässäni niin suuressa roolissa – tahtomattani ja tiedostamattanikin – että tämä asia tuntuu yhtäkkiä aivan mielettömän kiinnostavalta. Onko teillä muilla samankaltaisia suhteita biiseihin?
Wir sind Heldenin Aurélie ja Clamourin Maailmassa tuovat mieleeni rakkaita ystäviä ja saavat minut hymyilemään. Ja kun kuulen Waurion Pienen laulun, näen mielessäni lunta ja rinteen keskiosista hiukan kovaksi kuluneen laskettelureitin, Itävallan Alpit Zürsissa ja Lechissä. Eppu Normaalin Baarikärpänen vie minut mielessäni Kaisaniemen metroasemalle kahden ystävän kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. CMX:n Fysiikka ei kestä liittyy aivoissani erottamattomasti Meilahteen, jonka läpi olen useasti juossut sitä kuunnellessani, ja Don Johnson Big Bandin Helsinki Cadenza Ruoholahteen. Mutta aina mielleyhtymälle ei ole luonnollista selitystä. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs on kappale jota ei parane kuunnella partiovapaina päivinä tai partiostressiä parannellessa, sillä sen kuullessani näen silmieni edessä Sibeliuspuiston ja kuulen korvissani lippukunnanjohtajamme äänen. Lienenkö sitten kuunnellut biisiä joskus lenkillä ollessani ja samalla pohdiskellut jotain partioon liittyvää dilemmaa, muuta selitystä näiden kolmen asian yhdistelmälle en keksi.
Jotkut klikkiytymät ovat kulkeneet mukana lapsuudesta ja teinivuosista asti. Inner Circlen Sweat tuo silmieni eteen pölyävän pesiskentän ala-asteen takana, haistan nenässäni Pauligin kahvinpaahtimolta tulvivan kärähtäneen espresson tuoksun ja kuulen pesäpallon kopahduksen puista mailaa vasten sekä kolmospesältä kajahtavan huudon "palo!". Helloweenin Anything my Mama Don't Like saa minkä tahansa huoneen tuoksumaan mustalta nahkatakilta. Dj Bobon Keep on Dancingiin on tarttunut ikuisiksi ajoiksi ruutupaitojen ja Studio Line -hiuslakan aromi.
Musiikki on ainakin omassa elämässäni niin suuressa roolissa – tahtomattani ja tiedostamattanikin – että tämä asia tuntuu yhtäkkiä aivan mielettömän kiinnostavalta. Onko teillä muilla samankaltaisia suhteita biiseihin?
keskiviikkona, syyskuuta 16, 2009
Huma + 10 kg
Minä puran tunteitani ja ajatuksiani piirtämällä ja piirrän mitä sattuu. Vanhat päiväkirjani ovat täynnä satunnaisia raapustuksia, sarjakuvamuotoon puettuja vuodatuksia sekä piirroksia perheestä, ystävistä, paikoista, eksistä ja ihastuksista. Kokous- ja luentomuistiinpanoni on doodlattu täyteen piirroshahmoja, jotka usein esittävät näsäviisaita huomautuksia. Ennen piirsin aina ja joka paikassa, sitten tuli stoppi enkä yhtäkkiä moneen vuoteen koskenutkaan kyniin tosimielessä. Nyt olen alkanut taas aktiivisesti tavoitella kadonnutta kynäilytaitoani.
Pitkään minua on kiusannut piirroksissani jokin asia, josta en ole täysin päässyt perille. Jokin perspektiivivirhe tai muu vastaava, josta melkein olen saanut otteen mutta en aivan. Kunnes yhtäkkiä ystävä huomautti:
minua vaivaa piirrosanoreksia.
Minä piirrän ihmiset aina hoikemmiksi, sirommiksi, kapeammiksi kuin he todellisuudessa ovat. Minä kaunistelen todellisuutta, en halua nähdä näppyjä, ryppyjä, makkaroita, paitsi jos piirrän tarkoituksella rumaa. Minä pihistän piirteitä ympäristöstäni, profiileja, kulmakarvoja, leuan muotoja, ilmeitä, olkapäitä, ja yhdistän ne sitten syömishäiriöisen vääristyneeseen maailmaan asiaa edes tiedostamatta.
Minun piirrosmaailmassani useimmat naiset saavat teinitytön vartalon, solakan ja notkean kuin pojalla, ellen huomaa pitää varaani. Mieskehojen rasvaprosentti puolestaan on noin viitosen luokkaa ja vauvat saisivat aliravitsemuksellaan kenet tahansa neuvolantädin puuttumaan asiaan.
Mitä tämä kertoo kauneuskäsityksistäni, minäkuvastani, maailmastani? Kieltäydyn uskomasta että mitään, vaikka aina vähän kapeammat fyysiset ulottuvuudet minulle oman kehoni suhteen kelpaisivatkin.
Pitkään minua on kiusannut piirroksissani jokin asia, josta en ole täysin päässyt perille. Jokin perspektiivivirhe tai muu vastaava, josta melkein olen saanut otteen mutta en aivan. Kunnes yhtäkkiä ystävä huomautti:
minua vaivaa piirrosanoreksia.
Minä piirrän ihmiset aina hoikemmiksi, sirommiksi, kapeammiksi kuin he todellisuudessa ovat. Minä kaunistelen todellisuutta, en halua nähdä näppyjä, ryppyjä, makkaroita, paitsi jos piirrän tarkoituksella rumaa. Minä pihistän piirteitä ympäristöstäni, profiileja, kulmakarvoja, leuan muotoja, ilmeitä, olkapäitä, ja yhdistän ne sitten syömishäiriöisen vääristyneeseen maailmaan asiaa edes tiedostamatta.
Minun piirrosmaailmassani useimmat naiset saavat teinitytön vartalon, solakan ja notkean kuin pojalla, ellen huomaa pitää varaani. Mieskehojen rasvaprosentti puolestaan on noin viitosen luokkaa ja vauvat saisivat aliravitsemuksellaan kenet tahansa neuvolantädin puuttumaan asiaan.
Mitä tämä kertoo kauneuskäsityksistäni, minäkuvastani, maailmastani? Kieltäydyn uskomasta että mitään, vaikka aina vähän kapeammat fyysiset ulottuvuudet minulle oman kehoni suhteen kelpaisivatkin.
perjantaina, syyskuuta 11, 2009
Ups.
Jotenkin minusta tuntuu, ettei meidän pitäisi olla täällä nyt, mietin hetkeä ennen kuin selvisi että olin saapunut väärälle puolen kaupunkia palaveriin, joka todellisuudessa oli määrä järjestää työhuoneeni viereisessä neuvottelutilassa.
Olen harvoin ollut yhtä häpeissäni. Aukene, maa, niele minut, rukoilin äänettömästi katua jolla seisoin. Tämä hetki oli viimeinen piste putkessa jonka aikana olin tonttuillut kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuten työntämällä jalkani toistuvasti työpisteeni roskikseen, pudottamalla korkokenkäni sinne kerran, juoksemalla näyttävästi ovea päin ja lähettämällä sähköpostia väärälle vastaanottajalle.
Mutta kun tarpeeksi rankasti mokaa, on pakko pysähtyä hengittämään. Samalla tahti hidastuu.
Olen harvoin ollut yhtä häpeissäni. Aukene, maa, niele minut, rukoilin äänettömästi katua jolla seisoin. Tämä hetki oli viimeinen piste putkessa jonka aikana olin tonttuillut kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuten työntämällä jalkani toistuvasti työpisteeni roskikseen, pudottamalla korkokenkäni sinne kerran, juoksemalla näyttävästi ovea päin ja lähettämällä sähköpostia väärälle vastaanottajalle.
Mutta kun tarpeeksi rankasti mokaa, on pakko pysähtyä hengittämään. Samalla tahti hidastuu.
keskiviikkona, syyskuuta 09, 2009
sunnuntaina, elokuuta 30, 2009
Anna tunturin selvittää
Tässä kesässä on ollut jotain samaa kuin kymmenen vuoden takaisessa kesässä 1999. Se oli tuhansien pienten onnellisten hetkien sävyttämä loputtoman itsensä etsimisen kesä, joka lopulta kului ohi melkein huomaamatta. Saatan olla kymmenen vuotta vanhempi, rauhallisempi ja kärsivällisempi, mutta etsin itseäni edelleen, nykyään jo tietäen etten koskaan tulekaan täysin valmiiksi. Ja kesät ne vain kuluvat yhtä nopeasti.
Tänä kesänä vietin puolet lomastani kulkien tunturissa, jonne aina kaipaan, joskus lähes fyysistä kipua tuntien. Kun polku nousee koivikon keskeltä paljakkaan ja tuuli iskee kasvoihin, mielenrauha on suurimmillaan. Minä kunnioitan tunturia, ympäröivää luontoa jolta saan voimaa. Kun ympärilläni on tarpeeksi tilaa – tunturiylänköä, hiekkadyyniä, avomerta, ulappaa – ja tunnen tuulen ihollani, olen vapaa ja rauhallinen.
Kaunis kannas johdattelee Gappojohkan varren kivisestä kuumaisemasta rehevään, vihreään, alavaan laaksoon, jota Moskun, Pältsanin ja Juoksavátnjunnin profiilit hallitsevat. Välillä horisontissa pilkistää Paraksen pyramidimainen huippu. Juoksavátnjunnin alarinteiden vaivaispajukossa kulkiessa tuntuu kuin olisi tropiikissa. Pajukko on tiheää ja kohoaa melkein kasvojeni tasalle, maa sen juuressa on märkää ja soista. Ja Pältsan, kaksitorninen jättiläinen, on läsnä ja valvoo.
Nousemme ylemmäs tunturiin nauttimaan hääpäivälounasta. Sää on ihanan aurinkoinen ja lämmin – paitsi silloin kun syömme. Silloin Isdalenin suunnasta nousee voimakas ja kylmä tuuli, joka pureutuu luihin ja ytimiin ja uhkaa lennättää ruoan lusikasta huitsin nevadaan ennen kuin sen ehtii saada suuhunsa. Kun ruoka on syöty, rauhoittuu tuulikin. Ehkä tunturi toivoi osaa ateriastamme?
Pältsastuganin tupaisäntä saattaa olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä. 30 vuoden ajan hän on lumettomana aikana, keväästä syyskuun puoliväliin, elänyt elämää paikassa jossa ei ole mitään väliä kellonajoilla, aikavyöhykkeillä, tuskin päivämäärilläkään. Pältsan valvoo hänen untaan öisin, toivottaa hyvää huomenta aamuisin, aina uudella tavoin yhtä kauniina. Nuo vuodet ovat lyöneet häneen leimansa, hänen puhetapansa on kilpikonnamainen eikä häntä luultavasti pysty järkyttämään mikään.
"Tuossa kilometrin päässä on vesiputous", hän sanoo ja me mieheni kanssa teemme iltakävelyn Kummaenon varteen tietämättä oikein mitä odottaa. Ajattelen jotain ehkä Pitsuskönkään kaltaista tai pienempää, edes lähestyvä jylinä ei saa meitä varautumaan siihen mitä kohta näemme.
Putous on 22 metriä korkea ja leveä kuin mikä. Matalan vedenkin aikaan se tekee vaikutuksen ja sen lennättämät pärskeet lentävät suihkuna kauas. Sattuapa paikalle joskus tulva-aikaan!
Kun jätämme yön aikana lumipeitteen ylleen saaneen Pältsanin laaksoineen taaksemme ja nousemme taas ylös tunturiin suunnaten kohti Suomen rajaa, koen jälleen yhden niistä hetkistä jolloin tahtoisin pysäyttää ajan ja jäädä laakson liepeille keittelemään kaakaota. Hillat ja variksenmarjat ovat kypsiä ja ruska tulossa, öisin on jo pakkasta. Tuntuu turhauttavalta palata askel askeleelta kohti sivistystä ja pääkaupungin kiireitä.
"En viihtyisi täällä kaamoksessa", muistutan itselleni, mutta kuka miettii kaamoksia kun nyt on vielä kesä, tai kesäloma ainakin. Mutta vielä emme poistu tunturista, vaan jäämme Kuohkimajärvelle yöksi ja poimimme kolmen valtakunnan rajapyykin maisemista iltapalaksi mukillisen makeita mustikoita.
Paluumatkalla kohti Kilpisjärveä jätämme rinkat varvikkoon odottamaan noustaksemme Pikku-Mallan huipulle. Huippu tulee vastaan paljon nopeammin kuin kymmenvuotiaana, jolloin nousin sinne ensimmäisen kerran. Pingon eteenpäin nopeammin saadakseni edes hiukan välimatkaa perässä tulevaan puolisoon, tämä on minulle niitä paikkoja joissa on saatava olla yksin. Kun rinne lakkaa nousemasta ja huipulla vapaasti temmeltävä tuuli lyö vasten kasvoja, haluaisin levittää käsivarteni selälleen ja pyöriä ympäri.
Saana seisoo Norjan maantien reunassa, huippu pilvien keskelle kätkeytyneenä. Se on kuin vanha ja arvaamaton ystävä, josta ei ikinä tiedä millä tuulella se on. Se saattaa toivottaa kulkijan tervetulleeksi, mutta ei päästä helpolla. Rinne on jyrkkä ja kivinen, sumussa näkee eteenpäin ehkä metrin verran ja tuttu tuuli puhaltaa voimakkaasti järveltä päin.
"Minä lupasin tulla taas takaisin", tervehdin Kilpisjärven jättiläistä, silitän kalliota kämmenelläni ja muotoilen mieheni kanssa irtokivistä huipulle sydämen. On kuin tunturi pitäisi siitä, sillä tuuli tyyntyy hetkeksi ja pari auringonsädettäkin pilkahtaa yllemme sumun seasta. Pilvi huipun päällä ei kuitenkaan väisty, lisää kulkijoita on tulossa alhaalta.
Ja kun odotan retkeilykeskuksen pihassa Rovaniemelle suuntaavan bussin lähtöä, kuiskaan Saanalle vieressäni jälleen kerran:
"Minä tulen taas takaisin."
Tänä kesänä vietin puolet lomastani kulkien tunturissa, jonne aina kaipaan, joskus lähes fyysistä kipua tuntien. Kun polku nousee koivikon keskeltä paljakkaan ja tuuli iskee kasvoihin, mielenrauha on suurimmillaan. Minä kunnioitan tunturia, ympäröivää luontoa jolta saan voimaa. Kun ympärilläni on tarpeeksi tilaa – tunturiylänköä, hiekkadyyniä, avomerta, ulappaa – ja tunnen tuulen ihollani, olen vapaa ja rauhallinen.
Kaunis kannas johdattelee Gappojohkan varren kivisestä kuumaisemasta rehevään, vihreään, alavaan laaksoon, jota Moskun, Pältsanin ja Juoksavátnjunnin profiilit hallitsevat. Välillä horisontissa pilkistää Paraksen pyramidimainen huippu. Juoksavátnjunnin alarinteiden vaivaispajukossa kulkiessa tuntuu kuin olisi tropiikissa. Pajukko on tiheää ja kohoaa melkein kasvojeni tasalle, maa sen juuressa on märkää ja soista. Ja Pältsan, kaksitorninen jättiläinen, on läsnä ja valvoo.
Nousemme ylemmäs tunturiin nauttimaan hääpäivälounasta. Sää on ihanan aurinkoinen ja lämmin – paitsi silloin kun syömme. Silloin Isdalenin suunnasta nousee voimakas ja kylmä tuuli, joka pureutuu luihin ja ytimiin ja uhkaa lennättää ruoan lusikasta huitsin nevadaan ennen kuin sen ehtii saada suuhunsa. Kun ruoka on syöty, rauhoittuu tuulikin. Ehkä tunturi toivoi osaa ateriastamme?
Pältsastuganin tupaisäntä saattaa olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä. 30 vuoden ajan hän on lumettomana aikana, keväästä syyskuun puoliväliin, elänyt elämää paikassa jossa ei ole mitään väliä kellonajoilla, aikavyöhykkeillä, tuskin päivämäärilläkään. Pältsan valvoo hänen untaan öisin, toivottaa hyvää huomenta aamuisin, aina uudella tavoin yhtä kauniina. Nuo vuodet ovat lyöneet häneen leimansa, hänen puhetapansa on kilpikonnamainen eikä häntä luultavasti pysty järkyttämään mikään.
"Tuossa kilometrin päässä on vesiputous", hän sanoo ja me mieheni kanssa teemme iltakävelyn Kummaenon varteen tietämättä oikein mitä odottaa. Ajattelen jotain ehkä Pitsuskönkään kaltaista tai pienempää, edes lähestyvä jylinä ei saa meitä varautumaan siihen mitä kohta näemme.
Putous on 22 metriä korkea ja leveä kuin mikä. Matalan vedenkin aikaan se tekee vaikutuksen ja sen lennättämät pärskeet lentävät suihkuna kauas. Sattuapa paikalle joskus tulva-aikaan!
Kun jätämme yön aikana lumipeitteen ylleen saaneen Pältsanin laaksoineen taaksemme ja nousemme taas ylös tunturiin suunnaten kohti Suomen rajaa, koen jälleen yhden niistä hetkistä jolloin tahtoisin pysäyttää ajan ja jäädä laakson liepeille keittelemään kaakaota. Hillat ja variksenmarjat ovat kypsiä ja ruska tulossa, öisin on jo pakkasta. Tuntuu turhauttavalta palata askel askeleelta kohti sivistystä ja pääkaupungin kiireitä.
"En viihtyisi täällä kaamoksessa", muistutan itselleni, mutta kuka miettii kaamoksia kun nyt on vielä kesä, tai kesäloma ainakin. Mutta vielä emme poistu tunturista, vaan jäämme Kuohkimajärvelle yöksi ja poimimme kolmen valtakunnan rajapyykin maisemista iltapalaksi mukillisen makeita mustikoita.
Paluumatkalla kohti Kilpisjärveä jätämme rinkat varvikkoon odottamaan noustaksemme Pikku-Mallan huipulle. Huippu tulee vastaan paljon nopeammin kuin kymmenvuotiaana, jolloin nousin sinne ensimmäisen kerran. Pingon eteenpäin nopeammin saadakseni edes hiukan välimatkaa perässä tulevaan puolisoon, tämä on minulle niitä paikkoja joissa on saatava olla yksin. Kun rinne lakkaa nousemasta ja huipulla vapaasti temmeltävä tuuli lyö vasten kasvoja, haluaisin levittää käsivarteni selälleen ja pyöriä ympäri.
Saana seisoo Norjan maantien reunassa, huippu pilvien keskelle kätkeytyneenä. Se on kuin vanha ja arvaamaton ystävä, josta ei ikinä tiedä millä tuulella se on. Se saattaa toivottaa kulkijan tervetulleeksi, mutta ei päästä helpolla. Rinne on jyrkkä ja kivinen, sumussa näkee eteenpäin ehkä metrin verran ja tuttu tuuli puhaltaa voimakkaasti järveltä päin.
"Minä lupasin tulla taas takaisin", tervehdin Kilpisjärven jättiläistä, silitän kalliota kämmenelläni ja muotoilen mieheni kanssa irtokivistä huipulle sydämen. On kuin tunturi pitäisi siitä, sillä tuuli tyyntyy hetkeksi ja pari auringonsädettäkin pilkahtaa yllemme sumun seasta. Pilvi huipun päällä ei kuitenkaan väisty, lisää kulkijoita on tulossa alhaalta.
Ja kun odotan retkeilykeskuksen pihassa Rovaniemelle suuntaavan bussin lähtöä, kuiskaan Saanalle vieressäni jälleen kerran:
"Minä tulen taas takaisin."
tiistaina, heinäkuuta 14, 2009
Oppimisen ylistys
Puolitoista kuukautta olen ollut enemmän tai vähemmän hädissäni joka kerran kun lankapuhelin vieressäni on soinut. Kansalaiset, virkamiehet, toimittajat siellä soittavat, janoavat vastauksia ja ovat määrätietoisia saatuaan minut tai kenet tahansa langan päähän. Muiden poistuessa lomille jään yksin viestintäsiipeen ja tunnen itseni uhrilampaaksi. Ei ketään keltä kysyä ja nyt niiden muidenkin puhelut ohjautuvat minulle...
Eräänä iltapäivänä huomaan parin tunnin sisällä tavallisten työtehtävieni ohella keskustelleeni suvereenisti puhelimessa ruotsalaisen kanssa englanniksi asiasta joka on suomeksikin vaikeaselkoinen, soittaneeni yhteen ministeriöön, vastaanottaneeni puhelun toisesta ministeriöstä ja hoitaneeni molemmat asiat, käyttäneeni luontevasti sanaa "diaarinumero", selvitelleeni kadonneen asiakirjan kohtaloa, ottaneeni vastaan kasan soittopyyntöjä ja etsineeni sopivat asiantuntijat vastaamaan soittajien kysymyksiin.
Puhelin soi jälleen, mutta tällä kertaa nostan kuulokkeen tyynesti korvalleni. Minä alan selvästi sisäistää tätä hommaa, hiljalleen.
Eräänä iltapäivänä huomaan parin tunnin sisällä tavallisten työtehtävieni ohella keskustelleeni suvereenisti puhelimessa ruotsalaisen kanssa englanniksi asiasta joka on suomeksikin vaikeaselkoinen, soittaneeni yhteen ministeriöön, vastaanottaneeni puhelun toisesta ministeriöstä ja hoitaneeni molemmat asiat, käyttäneeni luontevasti sanaa "diaarinumero", selvitelleeni kadonneen asiakirjan kohtaloa, ottaneeni vastaan kasan soittopyyntöjä ja etsineeni sopivat asiantuntijat vastaamaan soittajien kysymyksiin.
Puhelin soi jälleen, mutta tällä kertaa nostan kuulokkeen tyynesti korvalleni. Minä alan selvästi sisäistää tätä hommaa, hiljalleen.
tiistaina, heinäkuuta 07, 2009
Minun Helsinkini
Tämä on minun kaupunkini.
Nämä ovat minun maisemiani, nämä koruttomat ja koristeelliset kivikorttelit, varjoisat sivukadut pääväylien varrella, kallioiset merenrannat paksuine mäntyineen. Niiden keskellä minä elän, niiden keskelle minä kuulun, niistä minä saan voimaa.
Kesäiltaisin minä hölkkään Seurasaaren ympäri ja Meilahden kautta takaisin kotiin ja hengitän Helsinkiä. Annan katseeni viivähtää Taka-Töölön ja Meilahden julkisivuja siellä täällä peittävissä villiviineissä, maistelen merituulta joka pyyhkii kasvojani, nuuskin ilmassa leijuvaa levän hajua. Imen sisääni ilta-auringon säteitä jotka kultaavat meren ja männyt, sivelevät hellästi ikiaikaisia rantakallioita.
Ja kun sade ravistelee minun Helsinkiäni, lähden ulos ilman kumisaappaita tai sateenvarjoa, kävelen collegehupparissani Töölön kirjastoon mustia pilviä uhmaten, koska, kuten kuka tahansa Helsinkiä joskus hengittänyt voi huomata, Topeliuksenkadun lehmusten alla on sateellakin kuivaa pitkään.
Tätä Helsinkiä minä rakastan.
Nämä ovat minun maisemiani, nämä koruttomat ja koristeelliset kivikorttelit, varjoisat sivukadut pääväylien varrella, kallioiset merenrannat paksuine mäntyineen. Niiden keskellä minä elän, niiden keskelle minä kuulun, niistä minä saan voimaa.
Kesäiltaisin minä hölkkään Seurasaaren ympäri ja Meilahden kautta takaisin kotiin ja hengitän Helsinkiä. Annan katseeni viivähtää Taka-Töölön ja Meilahden julkisivuja siellä täällä peittävissä villiviineissä, maistelen merituulta joka pyyhkii kasvojani, nuuskin ilmassa leijuvaa levän hajua. Imen sisääni ilta-auringon säteitä jotka kultaavat meren ja männyt, sivelevät hellästi ikiaikaisia rantakallioita.
Ja kun sade ravistelee minun Helsinkiäni, lähden ulos ilman kumisaappaita tai sateenvarjoa, kävelen collegehupparissani Töölön kirjastoon mustia pilviä uhmaten, koska, kuten kuka tahansa Helsinkiä joskus hengittänyt voi huomata, Topeliuksenkadun lehmusten alla on sateellakin kuivaa pitkään.
Tätä Helsinkiä minä rakastan.
keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2009
Mihin katosi päivät?
Jos näkee unta että bileissä menee, munaa ja puhuu ohi suunsa sanoen ääneen asioita, joista kaiken järjen mukaan ollaan hiljaa, ja sitten herättyään kärsii pitkin aamupäivää karmeasta moraalikrapulasta, maailmassa on jotain vikaa. Hyväksyisin tilanteen, jos oikeasti olisin ollut bileissä ja tehnyt näin – ja jos vielä ne unessani käsitellyt asiat edes olisivat jossain määrin realistisia, mutta ihan vain rauhassa nukkumisesta koituva moraalikrapula on huutava vääryys.
Joku sanoi viikonloppuna, että ihanaa kun viikon päästä on juhannus. Pysähdyin miettimään: ikään kuin eläisin yhä maaliskuussa. Milloin oli pääsiäinen? Kuka varasti kalenteristani huhti- ja toukokuun?
Näistä merkeistä tulkitsen, että on aika hiljentää tahtia, tai stressi kohta soittelee ovikelloa. Juu juu, tiedän, se on ihan normaalia tällaisen kevään jälkeen ja nyt, kun on tämä työpaikan tilannekin ja silleen. Toisaalta tuo tilanne on vielä toistaiseksi ollut mieleen juolahtavista asioista pienin, sillä Kuopioon ja takaisin on helppo matkustaa. Toisten työpaikat sentään muuttavat Kiinaan tai lakkautetaan kokonaan.
Joku sanoi viikonloppuna, että ihanaa kun viikon päästä on juhannus. Pysähdyin miettimään: ikään kuin eläisin yhä maaliskuussa. Milloin oli pääsiäinen? Kuka varasti kalenteristani huhti- ja toukokuun?
Näistä merkeistä tulkitsen, että on aika hiljentää tahtia, tai stressi kohta soittelee ovikelloa. Juu juu, tiedän, se on ihan normaalia tällaisen kevään jälkeen ja nyt, kun on tämä työpaikan tilannekin ja silleen. Toisaalta tuo tilanne on vielä toistaiseksi ollut mieleen juolahtavista asioista pienin, sillä Kuopioon ja takaisin on helppo matkustaa. Toisten työpaikat sentään muuttavat Kiinaan tai lakkautetaan kokonaan.
tiistaina, kesäkuuta 09, 2009
Seitsemisessä
Olen lapsesta asti ollut hulluna pohjoiseen. Niinpä myös vaellusreissut tuppaavat kohdistumaan aina Lappiin, Lappiin, Lappiin. Myönnän myös suhtautuneeni eteläisiin kansallispuistoihin hivenen epäluuloisesti: asutus tunkee lähelle ja alueet ovat niin pieniä, ettei erämaasta juuri voida puhua.
No, ehkei erämaasta, mutta kansallispuistoja ne silti ovat, esimerkiksi Seitseminen. Ja hienoa kansallispuistoa onkin. Katsokaa vaikka itse.
Vietin pidennetyn viikonlopun nelipäiväisellä vaelluksella Seitsemisessä lippukuntamme tarpojien kanssa. Sääksi oli luvattu jopa myrskyä, mutta lopulta selvisimme yhden päivän sateella, parilla puolipilvisellä ja yhdellä aurinkoisella päivällä. Öisin oli kylmä, laavussa sai pukea villapaidan jos toisenkin ylleen ennen makuupussiin kömpimistä.
Metsä oli täynnä paikoin puolilahojakin pitkospuita sekä vuoron perään kaunista harjumaastoa ja sammaleista rämettä, jossa voi hyvin kuvitella peikkojen tai virvatulien tanssivan kesäöinä. Multiharjun aarniometsästä löytyi vanhoja viisaita aihkeja, joita halaamaan saattoi mahtua kolme tai neljäkin vaeltajaa yhtä aikaa.
Liikuimme reittiä luontokeskus – Koverolampi – Multiharju – Jauli – Kirkas-Soljanen – Liesijoki – Haukilampi – luontokeskus ja päätimme vaelluksen Seitsemisen Portin rantasaunalle, joka tarjosi tervetulleet löylyt. Yhteensä matkaa kertyi noin 30 km. Matkasta jäi iloinen mieli. Ensiapupakkaukset tulivat takaisin yhtä täysinä kuin lähtiessäkin ja paluujunassa istui joukko tyytyväisiä vaeltajia.
Mistä johtuukin, että nokipannukahvi maistuu aina vain niin paljon paremmalta kuin tavallinen sumppi ja palanen taloussuklaata kupposen kera tuntuu jopa ylelliseltä? Hernekeitto ja ruisleipä sulatejuustolla ovat niin ikään ylivoimaisia herkkuja. Tällä vaelluksella tosin maistelimme viimeisenä iltana jopa suklaamousseeta, valmisjauheesta saa näemmä varsin hyvää sellaista jos vain jaksaa kärsivällisesti vatkata.
Totesin jälleen, että kun tunnen rinkan painon selässäni ja kuulen putkien nitinän sekä toisinaan hiljaisen helinän jonkin säätöremmin kilahtaessa kehikkoa vasten, järkevä virkamiesminäni valuu samantien korvieni välistä ulos ja muutun nuuskamuikkuseksi. On mukavaa asua kaupungissa, mutta joskus sitä tarvitsee metsäretkiä. Metsähetkiä ja telttoja, joiden väri on juuri sitä kesänvihreää, mikä panee uskomaan että ulkona paistaa aurinko (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu).
Lähtisinkö uudelleen Lappia etelämmäksi kansallispuistoon? Varmasti. Seitseminen oli hieno, paljon hienompi kuin uskalsin edes odottaa. Vain tunturit puuttuivat, mutta niiden tilalla oli taianomainen metsä.
No, ehkei erämaasta, mutta kansallispuistoja ne silti ovat, esimerkiksi Seitseminen. Ja hienoa kansallispuistoa onkin. Katsokaa vaikka itse.
Vietin pidennetyn viikonlopun nelipäiväisellä vaelluksella Seitsemisessä lippukuntamme tarpojien kanssa. Sääksi oli luvattu jopa myrskyä, mutta lopulta selvisimme yhden päivän sateella, parilla puolipilvisellä ja yhdellä aurinkoisella päivällä. Öisin oli kylmä, laavussa sai pukea villapaidan jos toisenkin ylleen ennen makuupussiin kömpimistä.
Metsä oli täynnä paikoin puolilahojakin pitkospuita sekä vuoron perään kaunista harjumaastoa ja sammaleista rämettä, jossa voi hyvin kuvitella peikkojen tai virvatulien tanssivan kesäöinä. Multiharjun aarniometsästä löytyi vanhoja viisaita aihkeja, joita halaamaan saattoi mahtua kolme tai neljäkin vaeltajaa yhtä aikaa.
Liikuimme reittiä luontokeskus – Koverolampi – Multiharju – Jauli – Kirkas-Soljanen – Liesijoki – Haukilampi – luontokeskus ja päätimme vaelluksen Seitsemisen Portin rantasaunalle, joka tarjosi tervetulleet löylyt. Yhteensä matkaa kertyi noin 30 km. Matkasta jäi iloinen mieli. Ensiapupakkaukset tulivat takaisin yhtä täysinä kuin lähtiessäkin ja paluujunassa istui joukko tyytyväisiä vaeltajia.
Mistä johtuukin, että nokipannukahvi maistuu aina vain niin paljon paremmalta kuin tavallinen sumppi ja palanen taloussuklaata kupposen kera tuntuu jopa ylelliseltä? Hernekeitto ja ruisleipä sulatejuustolla ovat niin ikään ylivoimaisia herkkuja. Tällä vaelluksella tosin maistelimme viimeisenä iltana jopa suklaamousseeta, valmisjauheesta saa näemmä varsin hyvää sellaista jos vain jaksaa kärsivällisesti vatkata.
Totesin jälleen, että kun tunnen rinkan painon selässäni ja kuulen putkien nitinän sekä toisinaan hiljaisen helinän jonkin säätöremmin kilahtaessa kehikkoa vasten, järkevä virkamiesminäni valuu samantien korvieni välistä ulos ja muutun nuuskamuikkuseksi. On mukavaa asua kaupungissa, mutta joskus sitä tarvitsee metsäretkiä. Metsähetkiä ja telttoja, joiden väri on juuri sitä kesänvihreää, mikä panee uskomaan että ulkona paistaa aurinko (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu).
Lähtisinkö uudelleen Lappia etelämmäksi kansallispuistoon? Varmasti. Seitseminen oli hieno, paljon hienompi kuin uskalsin edes odottaa. Vain tunturit puuttuivat, mutta niiden tilalla oli taianomainen metsä.
maanantaina, toukokuuta 11, 2009
Villivihannekset, vol. 2
Joku kyseli suullisesti yksityiskohtaisempaa ohjetta villivihannesten käsittelyyn. Tässä siis jotain siihen suuntaan. Kysykää jos jäi epäselväksi.
Keräämiseen on hyvä käyttää esimerkiksi paperipusseja, hengittämättömissä muovipusseissa kasvien kosteus tiivistyy liikaa. Nokkosten kanssa on fiksua käyttää myös hanskoja. Kumihanskat ovat parhaat ja riittävät yleensä yksinään, näppylähanskoja tai raksahanskoja on hyvä olla kahdet päällekkäin, sillä yksistä hanskoista poltinkarvat ulottuvat vielä läpi. Varo poimiessasi ihoa hanskan varren yläpuolella. Vaikka sormet ja kämmenet ovat hanskan suojassa, paljas kyynärvarsi menee taatusti rakkuloille jos nokkonen osuu siihen.
Kerää vain nuoria versoja. Nokkoset ovat parhaimmillaan 10–25 cm:n kokoisina, kun versojen alapinnassa on vielä vähän violettia sävyä eivätkä varret ole vielä ehtineet sitkistyä. Pienempiäkin versoja voi toki syödä, mutta jos minikokoisten versojen kohdalla malttaa odottaa viikon, saa enemmän syötävää samalla vaivalla. Vuohenputki on maukkaimmillaan silloin, kun lehti on vaaleanvihreä ja vielä osin supussa. Mitä vanhempi lehti, sitä kitkerämmältä se maistuu. Oikein nuorta vuohenputkea voi syödä myös ryöppäämättä, esim. salaatissa, mutta itse tykkään siitä enemmän kypsennettynä.
Keräämisen jälkeen tuo kasvit kotiin. Laita keittiön lavuaariin tulppa ja laske altaaseen reilusti viileää vettä. Huuhdo kasvit ja poista samalla mahdollisesti mukaan joutuneet ruohot ja ötökät (jollet poista, ne joutuvat ikävänä eläinproteiinina kattilaan ja lautasellesi). Höntiäiset on helppo löytää, sillä ne nousevat pintaan kun kasvit upottaa veden alle. Käytä nokkosia huuhdellessasi edelleen kumihanskoja, poltinkarvat tuhoutuvat vasta keitettäessä.
Ryöppää kasvit kevyesti suolalla maustetussa vedessä. Vuohenputkelle ja voikukalle riittää n. 2–3 minuutin kiehautus, nokkosia kannattaa ryöpätä 4–5 minuuttia. Ryöppäyksen aikana kasvien lehdistä tulee tummanvihreitä ja varsista vaaleita.
Kaada villivihannekset siivilään (tai nostele reikäkauhalla, jos aiot säästää keitinveden pohjaliemeksi langan värjäykseen). Valuta ja puristele ylimääräinen vesi kevyesti pois. Anna jäähtyä hetki, jotta et polta sormiasi, ja siirrä kasvit sitten leikkuulaudalle. Muotoile niistä jonkinmoinen pötkylä ja silppua huolellisesti kokkiveitsellä. Leikkaamisen sijaan voit myös hurauttaa kasvit silpuksi tehosekoittimessa, jos haluat.
Jäähdytä ja säilö pakastamalla tai nauti heti. Tee vaikka vegaanista villivihannesvuokaa tai vuohenputki-fetapiirakkaa! Villivihannesvuoka on ihan oma sovellukseni, vuohenputki-fetapiirakka taas modattu ja toimivaksi todettu versio Marttojen piirasreseptistä. Jaan ohjeet tässäkin siltä varalta, että joku niitä kaipaa.
Vegaaninen villivihannesvuoka
700 g perunaa
1,5–2 dl ryöpättyjä villivihanneksia
1 isohko sipuli
1-2 valkosipulinkynttä
1 dl metsäsieniä tai siitakkeita
1/2 pkt tofua (kylmäsavu tai marinoitu)
2 dl kaurakermaa
ripaus timjamia, rosmariinia, suolaa, mustapippuria jne.
Viipaloi perunat ja voitele vuoka. Silppua sipuli, purista sekaan valkosipulinkynnet ja kuullota niitä hetki kasviöljyssä. Sekoita joukkoon sienet ja villivihannessilppu. Mausta ja ota pois hellalta. Kuutioi tofu.
Lado vuokaan kerroksittain ensin perunaviipaleita, sitten villivihannes-sieniseosta ja tofukuutioita, sitten taas perunaviipaleita. Jatka näin, kunnes vuoka täyttyy. Tee ylin kerros perunaviipaleista. Valuta lopuksi kaurakerma vuokaan osin perunaviipaleiden päälle ja paista 200 asteessa noin tunnin ajan.
Vuohenputki-fetapiirakka (modattu versio Marttojen vuohenputkipiiraasta)
1 dl perunasosehiutaleita tai 1/2 dl perunasosejauhetta
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
50 g voita tai margariinia
1 dl vettä
Täyte:
2 dl kiehautettuja, hienonnettuja vuohenputkia
1 sipuli
2 rkl öljyä
1 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
100 g fetajuustoa
2 dl juustoraastetta
ripaus sitruunapippuria
vähän timjamia
Sekoita perunasosehiutaleet, jauhot ja leivinjauhe. Nypi joukkoon pehmeä rasva. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Laita taikinakulho jääkaappiin odottamaan ja kylmenemään.
Kiehauta vuohenputket ja pilko ne mössöksi. Pilko sipulit ja kuullota öljyssä. Kuutioi feta. Sekoita täytteen kaikki aineet keskenään.
Levitä jähmeä perunavoitaikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille (halk. n. 28 cm). Paista 200 asteessa 5 minuuttia. Kaada päälle täyte ja jatka kypsentämistä noin 25 minuuttia.
Piiras on parhaimmillaan kun sen lämmittää seuraavana päivänä tai antaa ainakin vetäytyä rauhassa jonkin aikaa paistamisen jälkeen. Pohja nimittäin imee paistamisen aikana täytteestä kosteutta ja on heti uunista tullessaan aika pehmeä.
Koristelua varten täytteen päälle voi asetella kirsikkatomaatin siivuja ennen paistamista, jos tahtoo.
Keräämiseen on hyvä käyttää esimerkiksi paperipusseja, hengittämättömissä muovipusseissa kasvien kosteus tiivistyy liikaa. Nokkosten kanssa on fiksua käyttää myös hanskoja. Kumihanskat ovat parhaat ja riittävät yleensä yksinään, näppylähanskoja tai raksahanskoja on hyvä olla kahdet päällekkäin, sillä yksistä hanskoista poltinkarvat ulottuvat vielä läpi. Varo poimiessasi ihoa hanskan varren yläpuolella. Vaikka sormet ja kämmenet ovat hanskan suojassa, paljas kyynärvarsi menee taatusti rakkuloille jos nokkonen osuu siihen.
Kerää vain nuoria versoja. Nokkoset ovat parhaimmillaan 10–25 cm:n kokoisina, kun versojen alapinnassa on vielä vähän violettia sävyä eivätkä varret ole vielä ehtineet sitkistyä. Pienempiäkin versoja voi toki syödä, mutta jos minikokoisten versojen kohdalla malttaa odottaa viikon, saa enemmän syötävää samalla vaivalla. Vuohenputki on maukkaimmillaan silloin, kun lehti on vaaleanvihreä ja vielä osin supussa. Mitä vanhempi lehti, sitä kitkerämmältä se maistuu. Oikein nuorta vuohenputkea voi syödä myös ryöppäämättä, esim. salaatissa, mutta itse tykkään siitä enemmän kypsennettynä.
Keräämisen jälkeen tuo kasvit kotiin. Laita keittiön lavuaariin tulppa ja laske altaaseen reilusti viileää vettä. Huuhdo kasvit ja poista samalla mahdollisesti mukaan joutuneet ruohot ja ötökät (jollet poista, ne joutuvat ikävänä eläinproteiinina kattilaan ja lautasellesi). Höntiäiset on helppo löytää, sillä ne nousevat pintaan kun kasvit upottaa veden alle. Käytä nokkosia huuhdellessasi edelleen kumihanskoja, poltinkarvat tuhoutuvat vasta keitettäessä.
Ryöppää kasvit kevyesti suolalla maustetussa vedessä. Vuohenputkelle ja voikukalle riittää n. 2–3 minuutin kiehautus, nokkosia kannattaa ryöpätä 4–5 minuuttia. Ryöppäyksen aikana kasvien lehdistä tulee tummanvihreitä ja varsista vaaleita.
Kaada villivihannekset siivilään (tai nostele reikäkauhalla, jos aiot säästää keitinveden pohjaliemeksi langan värjäykseen). Valuta ja puristele ylimääräinen vesi kevyesti pois. Anna jäähtyä hetki, jotta et polta sormiasi, ja siirrä kasvit sitten leikkuulaudalle. Muotoile niistä jonkinmoinen pötkylä ja silppua huolellisesti kokkiveitsellä. Leikkaamisen sijaan voit myös hurauttaa kasvit silpuksi tehosekoittimessa, jos haluat.
Jäähdytä ja säilö pakastamalla tai nauti heti. Tee vaikka vegaanista villivihannesvuokaa tai vuohenputki-fetapiirakkaa! Villivihannesvuoka on ihan oma sovellukseni, vuohenputki-fetapiirakka taas modattu ja toimivaksi todettu versio Marttojen piirasreseptistä. Jaan ohjeet tässäkin siltä varalta, että joku niitä kaipaa.
Vegaaninen villivihannesvuoka
700 g perunaa
1,5–2 dl ryöpättyjä villivihanneksia
1 isohko sipuli
1-2 valkosipulinkynttä
1 dl metsäsieniä tai siitakkeita
1/2 pkt tofua (kylmäsavu tai marinoitu)
2 dl kaurakermaa
ripaus timjamia, rosmariinia, suolaa, mustapippuria jne.
Viipaloi perunat ja voitele vuoka. Silppua sipuli, purista sekaan valkosipulinkynnet ja kuullota niitä hetki kasviöljyssä. Sekoita joukkoon sienet ja villivihannessilppu. Mausta ja ota pois hellalta. Kuutioi tofu.
Lado vuokaan kerroksittain ensin perunaviipaleita, sitten villivihannes-sieniseosta ja tofukuutioita, sitten taas perunaviipaleita. Jatka näin, kunnes vuoka täyttyy. Tee ylin kerros perunaviipaleista. Valuta lopuksi kaurakerma vuokaan osin perunaviipaleiden päälle ja paista 200 asteessa noin tunnin ajan.
Vuohenputki-fetapiirakka (modattu versio Marttojen vuohenputkipiiraasta)
1 dl perunasosehiutaleita tai 1/2 dl perunasosejauhetta
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
50 g voita tai margariinia
1 dl vettä
Täyte:
2 dl kiehautettuja, hienonnettuja vuohenputkia
1 sipuli
2 rkl öljyä
1 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
100 g fetajuustoa
2 dl juustoraastetta
ripaus sitruunapippuria
vähän timjamia
Sekoita perunasosehiutaleet, jauhot ja leivinjauhe. Nypi joukkoon pehmeä rasva. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Laita taikinakulho jääkaappiin odottamaan ja kylmenemään.
Kiehauta vuohenputket ja pilko ne mössöksi. Pilko sipulit ja kuullota öljyssä. Kuutioi feta. Sekoita täytteen kaikki aineet keskenään.
Levitä jähmeä perunavoitaikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille (halk. n. 28 cm). Paista 200 asteessa 5 minuuttia. Kaada päälle täyte ja jatka kypsentämistä noin 25 minuuttia.
Piiras on parhaimmillaan kun sen lämmittää seuraavana päivänä tai antaa ainakin vetäytyä rauhassa jonkin aikaa paistamisen jälkeen. Pohja nimittäin imee paistamisen aikana täytteestä kosteutta ja on heti uunista tullessaan aika pehmeä.
Koristelua varten täytteen päälle voi asetella kirsikkatomaatin siivuja ennen paistamista, jos tahtoo.
maanantaina, toukokuuta 04, 2009
Villi keittiö
Kasvissyöjän onnenpäivät ovat alkaneet. Villivihannekset nousevat maasta! Vuohenputken versot ovat nyt parhaimmillaan ja ensimmäinen nokkossatokin tuli viikonloppuna kerättyä. Tätä lähemmäs lähiruoka tuskin enää tulee: kun omin käsin kerää, tietää ruokansa kasvupaikan varmasti.
Villivihannekset ovat suosikkejani: hyvää ja ilmaista ruokaa sekä terveellistä (kun vain tietää mitä kerää ja mistä, eli tutustuu kasveihin etukäteen eikä esimerkiksi poimi nokkosia moottoritien tai kompostin kulmalta). Lisäksi nokkosen rautapitoisuus on pinaattiin verrattuna uskomaton. Tuoretta nokkosta saa pöytään koko kevään ja kesän ajan, kun kerää versoja jatkuvasti samalta paikalta tai leikkaa liian suureksi päässeet kasvit maan tasalle: kahdessa viikossa uudet versot ovat taas syömäkelpoisia. Vuohenputket kannattaa kerätä nyt ja säilöä kuivattuina tai pakastaa, sillä nuoria versoja voi olla vaikea löytää enää kesällä. Pakastamista ennen versot voi myös ryöpätä kevyesti, niin saa käyttövalmista mössöä vaikka pinaatin korvaamiseen.
Voikukka maistuu parhaimmillaan aika lailla rucolalta. Voikukanlehdistä kuitenkin varoittava sananen: koko ei takaa laatua. Yleensä mitä nuorempi lehti on kyseessä, sen parempi, sillä vanhemmiten niistä tulee tosi kitkeriä. Isommista lehdistä kannattaa myös poistaa lehtiruodit, jos haluaa vähemmän kitkerän salaatin. Samoin voikukkia on eri lajeja, jotka maistuvat erilaisilta. Maistelu ja vertailu on osoittanut, että ehytreunaisimmat lehdet ovat maukkaimpia, kun taas ne, joiden lehdet ovat kaikkein sahalaitaisimmat, maistuvat hirvittäviltä. Pujoallergikkojen kannattaa maistella voikukkia hyvin varovasti, sillä ainakin minulla niitä käytetään siitepölyallergian siedätyshoitoon. Toistuvat kuurit ovat auttaneet: pujo ei ärsytä enää yhtä paljon kuin ennen.
Ai miten villivihanneksia käytetään? No, esimerkiksi pinaatin voi korvata melkein missä vaan nokkosella tai ryöpätyllä vuohenputkella. Horsman ja voikukan lehdistä saa salaattia, voikukan kukinnoista simaa sekä voikukkasiirappia, joka on jäätelön kanssa ihanaa. Netistä, kuten Marttojen ruokasivuilta, löytyy vaikka mitä reseptejä ja soveltamalla voi jatkaa. Leivonnaisista kannattaa kokeilla ainakin vuohenputkipiirakkaa, villivihannespiirakkaa ja nokkos-fetapiirakkaa, joka muuten toimii myös vuohenputkea tai voikukanlehtiä käyttämällä.
Villivihannekset ovat suosikkejani: hyvää ja ilmaista ruokaa sekä terveellistä (kun vain tietää mitä kerää ja mistä, eli tutustuu kasveihin etukäteen eikä esimerkiksi poimi nokkosia moottoritien tai kompostin kulmalta). Lisäksi nokkosen rautapitoisuus on pinaattiin verrattuna uskomaton. Tuoretta nokkosta saa pöytään koko kevään ja kesän ajan, kun kerää versoja jatkuvasti samalta paikalta tai leikkaa liian suureksi päässeet kasvit maan tasalle: kahdessa viikossa uudet versot ovat taas syömäkelpoisia. Vuohenputket kannattaa kerätä nyt ja säilöä kuivattuina tai pakastaa, sillä nuoria versoja voi olla vaikea löytää enää kesällä. Pakastamista ennen versot voi myös ryöpätä kevyesti, niin saa käyttövalmista mössöä vaikka pinaatin korvaamiseen.
Voikukka maistuu parhaimmillaan aika lailla rucolalta. Voikukanlehdistä kuitenkin varoittava sananen: koko ei takaa laatua. Yleensä mitä nuorempi lehti on kyseessä, sen parempi, sillä vanhemmiten niistä tulee tosi kitkeriä. Isommista lehdistä kannattaa myös poistaa lehtiruodit, jos haluaa vähemmän kitkerän salaatin. Samoin voikukkia on eri lajeja, jotka maistuvat erilaisilta. Maistelu ja vertailu on osoittanut, että ehytreunaisimmat lehdet ovat maukkaimpia, kun taas ne, joiden lehdet ovat kaikkein sahalaitaisimmat, maistuvat hirvittäviltä. Pujoallergikkojen kannattaa maistella voikukkia hyvin varovasti, sillä ainakin minulla niitä käytetään siitepölyallergian siedätyshoitoon. Toistuvat kuurit ovat auttaneet: pujo ei ärsytä enää yhtä paljon kuin ennen.
Ai miten villivihanneksia käytetään? No, esimerkiksi pinaatin voi korvata melkein missä vaan nokkosella tai ryöpätyllä vuohenputkella. Horsman ja voikukan lehdistä saa salaattia, voikukan kukinnoista simaa sekä voikukkasiirappia, joka on jäätelön kanssa ihanaa. Netistä, kuten Marttojen ruokasivuilta, löytyy vaikka mitä reseptejä ja soveltamalla voi jatkaa. Leivonnaisista kannattaa kokeilla ainakin vuohenputkipiirakkaa, villivihannespiirakkaa ja nokkos-fetapiirakkaa, joka muuten toimii myös vuohenputkea tai voikukanlehtiä käyttämällä.
keskiviikkona, huhtikuuta 29, 2009
Me korkealle noustaan taas
Työpaikalla mietittiin kahvikupposen ääressä, pelottaako korkeanpaikankammoisia oikeastaan se korkealla oleminen vai putoamisen mahdollisuus. Seinäkiipeily viimeistään on todistanut, että minun kohdallani vastaus on korkealla oleminen.
Luotan varmistajaan köyden toisessa päässä täysin ja tiedän olevani turvassa. Olen sekä varmistanut muita putoilijoita että pudonnut itse sen verran monta kertaa, että tiedän, kuinka hyvin ja nopeasti köysi lukkiutuu. Lisäksi kämmenet hikoavat ja pulssi kiihtyy aina vasta siinä vaiheessa jossa tajuan olevani korkealla. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa vaikka vain seisoisin paikallani jalat tukevissa otteissa, lantio seinää vasten. Seinän yläpäässä voin nähdä valtimoni sykkeen ranteen ihon läpi. Monesti laskeudun ennen yläankkurin saavuttamista, vaikka tietäisin pääseväni helposti ylös asti. Kuitenkin kiipeily koukuttaa auttamattomasti, seinälle on pakko palata joka kerran jälkeen uudelleen ja yrittää aina niin ylös kuin mahdollista.
Itsensä voittaminen, siitä se kaikki kai lähtee.
Luotan varmistajaan köyden toisessa päässä täysin ja tiedän olevani turvassa. Olen sekä varmistanut muita putoilijoita että pudonnut itse sen verran monta kertaa, että tiedän, kuinka hyvin ja nopeasti köysi lukkiutuu. Lisäksi kämmenet hikoavat ja pulssi kiihtyy aina vasta siinä vaiheessa jossa tajuan olevani korkealla. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa vaikka vain seisoisin paikallani jalat tukevissa otteissa, lantio seinää vasten. Seinän yläpäässä voin nähdä valtimoni sykkeen ranteen ihon läpi. Monesti laskeudun ennen yläankkurin saavuttamista, vaikka tietäisin pääseväni helposti ylös asti. Kuitenkin kiipeily koukuttaa auttamattomasti, seinälle on pakko palata joka kerran jälkeen uudelleen ja yrittää aina niin ylös kuin mahdollista.
Itsensä voittaminen, siitä se kaikki kai lähtee.
keskiviikkona, huhtikuuta 22, 2009
Parasta juuri nyt
* Auringonpaiste
* Terhin näyttely 00130galleryssä
* Merikotkakamera Virossa (kaksi kotkaa! elävää kuvaa! poikasia!)
* Seinäkiipeily
Lisäisin listaan ilomielin myös fillaroinnin, vaan kun pyörä on yhä huoltamatta. Osaako kukaan suositella Töölön tanhuvilta hyvää huoltofirmaa?
* Terhin näyttely 00130galleryssä
* Merikotkakamera Virossa (kaksi kotkaa! elävää kuvaa! poikasia!)
* Seinäkiipeily
Lisäisin listaan ilomielin myös fillaroinnin, vaan kun pyörä on yhä huoltamatta. Osaako kukaan suositella Töölön tanhuvilta hyvää huoltofirmaa?
torstaina, huhtikuuta 09, 2009
Talviunen jälkeen
Yhtäkkiä aurinko on kovin kirkas ja ulkona pärjää taas hameessa ja punaisessa kevättakissa jäätymättä minuutissa kuoliaaksi. Kaupassa katseeni himoitsee keväänvärisiä avokkaita, joita en osta, sillä en käyttäisi niitä kuitenkaan. Sen sijaan ostan bambulankaa ja vaaleanvihreää puuvillalankaa pitsineulekuvat silmissäni kiiluen. Ulkona useampikin vastaantulijoista syö jäätelöä.
Matkalla rautatieasemalta Kamppiin kohtaan useita ihmisiä, jotka kyselevät, onko minulla hetki aikaa ympäristöasioille ja kiinnostavatko ihmisoikeudet. Katupöly nousee tuulen mukana ilmaan, kirvelee silmiä, tukkii nenän ja ratisee hampaissa. Kotiin tullessani koukkaan sisäpihan kautta tarkistamassa, tarvitseeko pyöräni talven jäljiltä huoltoa. Valoisuuden sekoittamana sanon ulko-ovella vastaan tulevalle naapurille hein sijaan huomenta.
Naapuri tervehtii takaisin häkeltymättä lainkaan, sillä se on täällä taas. Kevät.
Matkalla rautatieasemalta Kamppiin kohtaan useita ihmisiä, jotka kyselevät, onko minulla hetki aikaa ympäristöasioille ja kiinnostavatko ihmisoikeudet. Katupöly nousee tuulen mukana ilmaan, kirvelee silmiä, tukkii nenän ja ratisee hampaissa. Kotiin tullessani koukkaan sisäpihan kautta tarkistamassa, tarvitseeko pyöräni talven jäljiltä huoltoa. Valoisuuden sekoittamana sanon ulko-ovella vastaan tulevalle naapurille hein sijaan huomenta.
Naapuri tervehtii takaisin häkeltymättä lainkaan, sillä se on täällä taas. Kevät.
maanantaina, tammikuuta 19, 2009
Heikoilla jäillä
Suomalaiset ne sitten hallitsevat hukkumisen taidon ihan joulusta juhannukseen. Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä -pätkä ei selvästikään ole tehnyt lähtemätöntä vaikutusta kaikkiin. Jää on toki kaunista ja näyttää nopeasti niin kestävältä, että kansa kaivaa luistimet (ja sukset ja joskus jopa jopot) komeroistaan ja rientää talvilenkille meren pinnalle...
...mutta vahvankin näköinen jää saattaa yhtäkkiä pettää, sillä se vahvistuu hitaasti ja sulaa nopeasti.
Oikeasti, jos sinne jäälle on aivan pakko mennä, niin ne naskalit eivät ole kovin kallis hankinta ja kulkevat helposti mukanakin. Niitä löytänee 10–40 eurolla melkein mistä tahansa retkeilyvälinekaupasta. Henkikulta on paljon arvokkaampi, eikä niitä saa ostettua mistään uusia.
...mutta vahvankin näköinen jää saattaa yhtäkkiä pettää, sillä se vahvistuu hitaasti ja sulaa nopeasti.
Oikeasti, jos sinne jäälle on aivan pakko mennä, niin ne naskalit eivät ole kovin kallis hankinta ja kulkevat helposti mukanakin. Niitä löytänee 10–40 eurolla melkein mistä tahansa retkeilyvälinekaupasta. Henkikulta on paljon arvokkaampi, eikä niitä saa ostettua mistään uusia.
maanantaina, tammikuuta 12, 2009
Mainos, tuo paholaisen keksintö
Inhoan kotiini tunkeutuvia mainoksia, erityisesti painettuja sellaisia. Yhdeltä annokselta ylimääräistä paperitauhkaa voi ehkä suojautua liimaamalla kieltokyltin oveen, mutta esimerkiksi Hesarin tilaajalle tulee silti kunnon kuorma mainontaa lehden välissä ja sivuilla. Sunnuntailehden sisällöstä ehkä puolikas on oikeasti luettavaksi tarkoitettua tekstiä, puolet ale-reaa kailottavia nelivärisivuja. Lehden tilaushinnoittelu on toki tehty kätevästi painoversiota suosivaksi, muuten meille tulisikin paperilehti lähinnä viikonloppuisin, aamiaispöytään.
Ei auta enää "ei mainoksia" -kylttikään ovessa, kun mainokset alkavat piirittää asuintaloja. Onneksi ei ole minun ikkunani, saattaisin leikata lakanaan ikkunanraosta maiseman kokoisen aukon.
Ei auta enää "ei mainoksia" -kylttikään ovessa, kun mainokset alkavat piirittää asuintaloja. Onneksi ei ole minun ikkunani, saattaisin leikata lakanaan ikkunanraosta maiseman kokoisen aukon.
torstaina, joulukuuta 18, 2008
Wasabi-aalto
Jokainen, joka on joskus syönyt sushia, lienee kokenut ainakin kerran elämässään wasabi-aallon. Se on se tunne, joka hyökyy suusta nenään pian nielemisen jälkeen, kun wasabia on tarpeeksi, mutta ei liikaa. Wasabi-aallolla on masokistisen addiktoiva vaikutus: ensimmäistä ajatusta (ei helvetti) seuraa heti perään toinen (lisää).
Naapurin pienestä sushiravintolasta saa koukuttavan hyvää take awayta. Koska laulutreenit loppuivat tänään niin aikaisin, että sushipaikka oli kotiin tullessani yhä auki, hemmottelin itseäni ihanalla annoksella kappamakirullia, wasabia ja inkivääriä. En ehkä koskaan lakkaa riemuitsemasta siitä luksuksesta, että noutomatkan päässä on useampikin sushiravintola ja nepalilainen, edellisessä asunnossamme kun noutoruokamahdollisuudet rajoittuivat pizzaan, kebabiin ja salaattiin.
Naapurin sushipaikka ei myöskään pihtaile take away -annosten mukana tulevan wasabin kanssa, vaikka suuhun menevän määrän voikin kotona annostella itse. Nyt ei voi mennä nenä tukkoon aivan lähiaikoina. :)
Naapurin pienestä sushiravintolasta saa koukuttavan hyvää take awayta. Koska laulutreenit loppuivat tänään niin aikaisin, että sushipaikka oli kotiin tullessani yhä auki, hemmottelin itseäni ihanalla annoksella kappamakirullia, wasabia ja inkivääriä. En ehkä koskaan lakkaa riemuitsemasta siitä luksuksesta, että noutomatkan päässä on useampikin sushiravintola ja nepalilainen, edellisessä asunnossamme kun noutoruokamahdollisuudet rajoittuivat pizzaan, kebabiin ja salaattiin.
Naapurin sushipaikka ei myöskään pihtaile take away -annosten mukana tulevan wasabin kanssa, vaikka suuhun menevän määrän voikin kotona annostella itse. Nyt ei voi mennä nenä tukkoon aivan lähiaikoina. :)
keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008
Se ei mee pois
Jossain keuhkojeni pohjukoissa kytee jokin asia ikävästi, eikä suostu menemään pois. Ei tunnu nuhaa, ei yskää, vain pientä kipua hengittäessä ja hengästyn helpommin kuin yleensä. Kuumettakin mokoma nostaa vain hieman, mutta ei tarpeeksi, jotta voisin levätä kotona päivän tai pari ja nukkua taudin pois. Kirottu olkoon se, joka määräsi, että 37 ja risat on lämpöä, ei kuumetta. Jos nyt yrittäisin jäädä aamulla kotiin kuumemittarin näyttäessä 37,2 astetta, saisin seurakseni hillittömän moraalikrapulan (etenkin kun villit hevosetkaan eivät voi estää minua vuosijuhlimasta illalla HYYn 140-vuotispäivää uudessa, mustassa iltapuvussani).
Eipä silti, että nyt olisi varaakaan tulla kipeäksi. Kalenteriin on kertynyt muhevasti joulukeikkoja, laulutreenejä, partiotoimintaa, oopperoita, aika autokoulun liukkaalle radalle (ihan kuin tavallinen katu ei näillä keleillä riittäisi tuohon suoritukseen). Lisäksi vietämme joulun tänä vuonna Suomessa, joten siihenkin pitää ehkä jossain vaiheessa varautua muullakin tavoin kuin salpaamalla ulko-ovi, sammuttamalla valot ja leikkimällä, ettei olla kotona. Yleensä olen jättänyt joulukortit lähettämättä ja päässyt kuin koira veräjästä, sillä matkalta on kuitenkin tullut laitettua kortit niille tärkeimmille muistettaville.
Joutohetkinäni haaveilen mekosta, jonka helmassa ja ehkä vyötäisillä olisi koristuksena vironvyötä tai pirtanauhaa. Koska itse tekemäni pirtanauha on vielä yhtä rosoreunaista kuin suomirokin sanoituksissa kuvattu elämä, ajattelin palkata kudontatöihin pirtaa paremmin käsittelevän ystävän, jos joskus ompelupuuhiin innostun.
Eipä silti, että nyt olisi varaakaan tulla kipeäksi. Kalenteriin on kertynyt muhevasti joulukeikkoja, laulutreenejä, partiotoimintaa, oopperoita, aika autokoulun liukkaalle radalle (ihan kuin tavallinen katu ei näillä keleillä riittäisi tuohon suoritukseen). Lisäksi vietämme joulun tänä vuonna Suomessa, joten siihenkin pitää ehkä jossain vaiheessa varautua muullakin tavoin kuin salpaamalla ulko-ovi, sammuttamalla valot ja leikkimällä, ettei olla kotona. Yleensä olen jättänyt joulukortit lähettämättä ja päässyt kuin koira veräjästä, sillä matkalta on kuitenkin tullut laitettua kortit niille tärkeimmille muistettaville.
Joutohetkinäni haaveilen mekosta, jonka helmassa ja ehkä vyötäisillä olisi koristuksena vironvyötä tai pirtanauhaa. Koska itse tekemäni pirtanauha on vielä yhtä rosoreunaista kuin suomirokin sanoituksissa kuvattu elämä, ajattelin palkata kudontatöihin pirtaa paremmin käsittelevän ystävän, jos joskus ompelupuuhiin innostun.
maanantaina, marraskuuta 03, 2008
Olipa kerran maanantai
Viikonloppu katosi jonnekin ihan liian nopeasti ja yhtäkkiä heräsin taas siihen ikävään todellisuuteen, että on maanantai.
Eilen musisoimme puolison kanssa yhdessä. Se ei osaa soittaa kitaralla branleja eikä irlantilaista kansanmusiikkia, joten päädyimme ilahduttamaan naapureitamme Metallica-versioilla yhden akustisen kitaran ja yhden tinapillin voimin.
Minä tahdon low whistlen, vaikka poikkihuilun kokoinen tinapilli onkin sormilleni kerrassaan käsittämätön soitin.
Eilen musisoimme puolison kanssa yhdessä. Se ei osaa soittaa kitaralla branleja eikä irlantilaista kansanmusiikkia, joten päädyimme ilahduttamaan naapureitamme Metallica-versioilla yhden akustisen kitaran ja yhden tinapillin voimin.
Minä tahdon low whistlen, vaikka poikkihuilun kokoinen tinapilli onkin sormilleni kerrassaan käsittämätön soitin.
perjantaina, lokakuuta 31, 2008
Viimeinen syksy
Syksyisin elämään tuntuu mahtuvan loputtomasti pieniä, hienoja hetkiä. Tiedättehän, vaikkapa niitä kun ulkona sade piiskaa katuja, mutta sisällä kääriydytään villahuiveihin, keitetään kaakaota, soitetaan tinapilliä, poltetaan tuoksukynttilöitä ja kuunnellaan Suden aikaa. Tai niitä, kun ulos lähtiessään on muistanut varustautua kumisaappain ja voi kulkea pitkin märkinä kiiltäviä katuja kastumatta. Aamuisin Vallilan ilmassa tuoksuu vastapaahdettu kahvi ja alkusyksyn aamujen kirpeys on vaihtunut jo kipakampaan aavistukseen lähestyvästä talvesta. Hienoja hetkiä ovat myös yöt saaressa sijaitsevassa partiohuvilassa, kun kymmenasteinen ilma ympäröi lämmintä makuupussia ulkopuolelta ja myrskytuuli laulaa talon nurkissa loputonta serenadiaan ympärillä rauhattomana kuohuvalle merelle.
Nyt kuuntelen töitä tehdessäni Suota ja muistelen eilistä elävän perinteen iltaa Taikalampussa. Omastakin keikasta ennen Suon esiintymistä jäi ihan hyvä fiilis, mutta se Suo... oih! Uusi matsku vei jalat alta ja odotan kyltymättömänä, kuumeisesti uutta levyä jo ilmestyneen rinnalle.
Näemmä vanhakin voi fanittaa kun tarpeeksi kovaa kolahtaa.
Nyt kuuntelen töitä tehdessäni Suota ja muistelen eilistä elävän perinteen iltaa Taikalampussa. Omastakin keikasta ennen Suon esiintymistä jäi ihan hyvä fiilis, mutta se Suo... oih! Uusi matsku vei jalat alta ja odotan kyltymättömänä, kuumeisesti uutta levyä jo ilmestyneen rinnalle.
Näemmä vanhakin voi fanittaa kun tarpeeksi kovaa kolahtaa.
tiistaina, lokakuuta 21, 2008
Lankaa, ei spraymaalia
Stop töhryille -projekti on taas viime aikoina puhuttanut eri puolilla. Minä olen kiinnostunut yhä enemmän aina välillä keskusteluun pulpahtavista neulegraffiteista. Neulegraffitit ovat neulottuja koristeita julkisissa paikoissa, esim. erilaisissa kaiteissa, lyhtypylväissä, joskus puiden oksissa tai vaikka penkkien selkämyksissä. Ne ommellaan paikalleen, mutta ne saa myös saksilla pois tarvittaessa.
Tamperelainen Knit sea -blogi esittelee Elina Arpiaisen neulegraffiteja, joista suurin osa sijaitsee Tampereella, mutta pari voi bongata myös mm. Tokoinrannassa ja Vilhonkadulla. Aamulehden Moro julkaisi aiheesta kesällä jutun, jonka jälkeen lehden keskustelupalstalla on otettu kantaa puolesta ja vastaan. Seniorit tuntuvat suhtautuvan neulegraffiteihin myönteisemmin kuin tarroihin tai tägeihin, väläyttipä joku tuollakin palstalla idean neulegraffitista pitkäripaisen ovessa. Parhaasta neulegraffitista on järjestetty myös ainakin Aamulehdessä äänestys. Jotkut tuntuvat keskustelupalstojen perusteella pitävän neulegraffitejakin töhryinä, mutta minusta ne ovat aika veikeä tapa piristää harmaata kaupunkikuvaa. Katsokaapa vaikka Maskeraden penkkiä tai Knit sean karusellia. Liikennemerkkejä tms. ei toki pidä mennä peittämään, mutta ainakin Vallilan läpi kulkiessa tulee eteen monta harmaata kaidetta, joita iloisen raidallinen neulegraffiti piristäisi kummasti haittaamatta liikenteen ohjausta tai muuta toimintaa.
Odotan innolla, leviävätkö neulegraffitit Suomessa Tampereelta muuallekin. Ainakin Turun Lankabaari on jo järjestänyt neulegraffiti-iltoja (joskin hiukan eri idealla kuin vaikkapa Maskeraden ja Knit sean neulegraffitit on tehty). Tekeleen ja tuunauksen idea neulegraffitien geotaggaamisesta voisi myös olla kiinnostava. Olisi myös hauska tietää, miten Stop töhryille -projekti suhtautuu neulegraffiteihin. Repivätkö ne sellaiset pois, jos näkevät, vai antavatko olla?
Tamperelainen Knit sea -blogi esittelee Elina Arpiaisen neulegraffiteja, joista suurin osa sijaitsee Tampereella, mutta pari voi bongata myös mm. Tokoinrannassa ja Vilhonkadulla. Aamulehden Moro julkaisi aiheesta kesällä jutun, jonka jälkeen lehden keskustelupalstalla on otettu kantaa puolesta ja vastaan. Seniorit tuntuvat suhtautuvan neulegraffiteihin myönteisemmin kuin tarroihin tai tägeihin, väläyttipä joku tuollakin palstalla idean neulegraffitista pitkäripaisen ovessa. Parhaasta neulegraffitista on järjestetty myös ainakin Aamulehdessä äänestys. Jotkut tuntuvat keskustelupalstojen perusteella pitävän neulegraffitejakin töhryinä, mutta minusta ne ovat aika veikeä tapa piristää harmaata kaupunkikuvaa. Katsokaapa vaikka Maskeraden penkkiä tai Knit sean karusellia. Liikennemerkkejä tms. ei toki pidä mennä peittämään, mutta ainakin Vallilan läpi kulkiessa tulee eteen monta harmaata kaidetta, joita iloisen raidallinen neulegraffiti piristäisi kummasti haittaamatta liikenteen ohjausta tai muuta toimintaa.
Odotan innolla, leviävätkö neulegraffitit Suomessa Tampereelta muuallekin. Ainakin Turun Lankabaari on jo järjestänyt neulegraffiti-iltoja (joskin hiukan eri idealla kuin vaikkapa Maskeraden ja Knit sean neulegraffitit on tehty). Tekeleen ja tuunauksen idea neulegraffitien geotaggaamisesta voisi myös olla kiinnostava. Olisi myös hauska tietää, miten Stop töhryille -projekti suhtautuu neulegraffiteihin. Repivätkö ne sellaiset pois, jos näkevät, vai antavatko olla?
sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008
Viisi asiaa
En ole mikään erityinen meemi-ihminen, mutta kaappasinpas nyt tämän kerran kuitenkin Tikrulta.
Viisi asiaa pakastimessani
1. metsäsieniä
2. puolukoita
3. leipää
4. sulkapalloja
5. valmiiksi liotettuja ja keitettyjä papuja
Viisi asiaa vaatekomerossani
1. pitsihuiveja (täydessä komerossa)
2. nätti ovi (tyhjässä komerossa)
3. polvisukkia (täydessä komerossa)
4. kaaos (täydessä komerossa)
5. kosteusvaurio (tyhjässä komerossa)
Viisi asiaa autossani
Minulla ei ole autoa, mutta polkupyörässäni on
1. satula
2. polkimet
3. vähän vino lokasuoja, joka tulisi korjauttaa
4. etupyörä
5. takapyörä
Viisi asiaa käsilaukussani
1. avaimet
2. nenäliinoja
3. bussilippu
4. keskeneräinen neule
5. hiuspinnejä
Viisi asiaa pakastimessani
1. metsäsieniä
2. puolukoita
3. leipää
4. sulkapalloja
5. valmiiksi liotettuja ja keitettyjä papuja
Viisi asiaa vaatekomerossani
1. pitsihuiveja (täydessä komerossa)
2. nätti ovi (tyhjässä komerossa)
3. polvisukkia (täydessä komerossa)
4. kaaos (täydessä komerossa)
5. kosteusvaurio (tyhjässä komerossa)
Viisi asiaa autossani
Minulla ei ole autoa, mutta polkupyörässäni on
1. satula
2. polkimet
3. vähän vino lokasuoja, joka tulisi korjauttaa
4. etupyörä
5. takapyörä
Viisi asiaa käsilaukussani
1. avaimet
2. nenäliinoja
3. bussilippu
4. keskeneräinen neule
5. hiuspinnejä
maanantaina, lokakuuta 13, 2008
Allergiakosmetiikkaa
Päänahkani reagoi sietämättömästi useimpiin markkinoilla oleviin sampoisiin. Yksi tai kaksi käyttökertaa ei vielä saa aikaan kauheaa jälkeä (paitsi muutamissa sampoissa, joissa jo yksi käyttökerta riittää synnyttämään ihottumaa), mutta parin viikon jälkeen päänahka on kuiva kuin Saharan autiomaa. Ruokasoodakokeiluihin tms. minusta ei ole, ei luonteeni, harrastusteni eikä kiharoideni puolesta, joten olen kärvistellyt aina siitä lähtien kun Erittäin Hieno Suomalainen Koivusampoo katosi kaikkien niiden kauppojen hyllyistä, joista olen sitä etsinyt.
Sitten kokeilin Ole Hyvä -sarjan turvesampoota. Hehkuti-ihkuti! Sen tuoteselosteesta ei löydy keinotekoisia väri-, hajuste- ja säilöntäaineita, joista monet aiheuttavat allergiaa, ja se koostuu muutenkin täysin kasviperäisistä, uusiutuvista raaka-aineista, jotka hajoavat luontoon. Päänahkani on selvästi rauhoittunut tähän sampooseen siirtymisen jälkeen ja hiuksia tarvitsee myös pestä sampoolla nyt vähän harvemmin kuin ennen. Ja mikä parasta, sarjan pullot ovat täyttöpulloja: tyhjään pulloon voi ostaa lisää sampoota litratavarana mm. Punnitse ja säästä -kaupoista. Ainoa miinus täyttötavaran noutamisessa on se, että samalla saattaa sortua ostamaan jogurttikuorrutettuja appelsiininkuoria ja kuivattuja mansikoita, mutta kaipa tuota sarjaa joistain ekokaupoistakin löytyy... :)
Käytössäni on ollut jo jonkin aikaa myös pullollinen samaan sarjaan kuuluvaa hienopesunestettä villalle ja silkille. Se tuntuu puhdistavan hellästi ja kunnolla myös ne asiat, joihin Marseille-saippua ei tehoa. Yhdessä sappisaippuan kanssa tuo neste muodostaa voittamattoman nyrkkipyykkiaineparin, johon en ole vielä pettynyt kertaakaan. Suosittelen lämpimästi allergikoille – ja muillekin!
Sitten kokeilin Ole Hyvä -sarjan turvesampoota. Hehkuti-ihkuti! Sen tuoteselosteesta ei löydy keinotekoisia väri-, hajuste- ja säilöntäaineita, joista monet aiheuttavat allergiaa, ja se koostuu muutenkin täysin kasviperäisistä, uusiutuvista raaka-aineista, jotka hajoavat luontoon. Päänahkani on selvästi rauhoittunut tähän sampooseen siirtymisen jälkeen ja hiuksia tarvitsee myös pestä sampoolla nyt vähän harvemmin kuin ennen. Ja mikä parasta, sarjan pullot ovat täyttöpulloja: tyhjään pulloon voi ostaa lisää sampoota litratavarana mm. Punnitse ja säästä -kaupoista. Ainoa miinus täyttötavaran noutamisessa on se, että samalla saattaa sortua ostamaan jogurttikuorrutettuja appelsiininkuoria ja kuivattuja mansikoita, mutta kaipa tuota sarjaa joistain ekokaupoistakin löytyy... :)
Käytössäni on ollut jo jonkin aikaa myös pullollinen samaan sarjaan kuuluvaa hienopesunestettä villalle ja silkille. Se tuntuu puhdistavan hellästi ja kunnolla myös ne asiat, joihin Marseille-saippua ei tehoa. Yhdessä sappisaippuan kanssa tuo neste muodostaa voittamattoman nyrkkipyykkiaineparin, johon en ole vielä pettynyt kertaakaan. Suosittelen lämpimästi allergikoille – ja muillekin!
torstaina, syyskuuta 18, 2008
Kunnallisvaalit tulevat, en ole valmis
Maikkarin vaalikoneen kysymykset eivät tuntuneet ihan osuvan niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat. Äänestyspäätökseeni ei ensimmäisenä vaikuta se, käykö ehdokas kaljalla, tykkääkö se oopperasta tai katsooko se mielellään leffoja DVD:ltä. Sen sijaan olisin kaivannut enemmän mm. kaupunkirakennetta, joukkoliikennettä jne. käsitteleviä kysymyksiä ja tiivistä, vapaata esitystä kunkin ehdokkaan omista vaaliteemoista. Ehdokkaiden omia kotisivuja ei ole edes linkattu, onneksi osoitteet voi sentään halutessaan copypastettaa.
Tulokset sinänsä eivät yllättäneet, paitsi "käyn oopperassa" -kerroin nosti listoilla muutamia ehdokkaita ylemmäs kuin he ehkä ilman sitä olisivat sijoittuneet. Listoilla näkyi myös paljon tuttuja nimiä. :)
No kysyivät ne sentään erinäisiä asioita palveluista ja suhtautumista suuriin ostoskeskuksiin. Silti tämä vaalikone vaikuttaa vähän ah niin trendikkääksi aiotulta, hassunhauska pilke silmäkulmassa tehdyltä. Odotan jännityksellä muiden koneiden aukeamista.
Tulokset sinänsä eivät yllättäneet, paitsi "käyn oopperassa" -kerroin nosti listoilla muutamia ehdokkaita ylemmäs kuin he ehkä ilman sitä olisivat sijoittuneet. Listoilla näkyi myös paljon tuttuja nimiä. :)
No kysyivät ne sentään erinäisiä asioita palveluista ja suhtautumista suuriin ostoskeskuksiin. Silti tämä vaalikone vaikuttaa vähän ah niin trendikkääksi aiotulta, hassunhauska pilke silmäkulmassa tehdyltä. Odotan jännityksellä muiden koneiden aukeamista.
perjantaina, syyskuuta 12, 2008
Unforgiven I, II, III... XVII
Nyt se Metallican uusi albumi sitten ilmestyi. Puolen työpäivän mittaisen kuuntelun perusteella voisin sanoa, että ei pöllömpää ja sekaan mahtuu useampikin kiva riffi. Monet biiseistä tosin voisivat olla reilusti nykyistä lyhyempiä.
Mutta montakohan kertaa ne aikovat vielä tehdä Unforgiven-nimisen biisin?
Mutta montakohan kertaa ne aikovat vielä tehdä Unforgiven-nimisen biisin?
torstaina, syyskuuta 11, 2008
Palvelukseen halutaan 32-vuotias saamelais-australialainen biseksuaali. P.S. Uskothan jälleensyntymiseen.
Tarja Cronberg varmasti tarkoitti hyvää, mutta päästi samalla suustaan sammakon.
"Yrityksen olisi hyvä tehdä jatkossa monimuotoisuuden tarkistus aina puolivuosittain. Sen tulisi tarkastaa, että palkkalistalta löytyy eri sukupuolia, eri ikäryhmiä, kieliä, perhetaustoja, etnisiä taustoja, sukupuolista suuntautumista, vammaisuutta, vakaumusta ja uskontoja", Cronberg sanoo Ylen uutissivulla.
Juu paitsi että ainakaan minusta esimerkiksi seksuaalinen suuntautumiseni, uskontoni ja vakaumukseni eivät kuulu työnantajalle pätkääkään, varsinkaan kun ne eivät mitenkään liity työntekooni tai haittaa sitä.
"Yrityksen olisi hyvä tehdä jatkossa monimuotoisuuden tarkistus aina puolivuosittain. Sen tulisi tarkastaa, että palkkalistalta löytyy eri sukupuolia, eri ikäryhmiä, kieliä, perhetaustoja, etnisiä taustoja, sukupuolista suuntautumista, vammaisuutta, vakaumusta ja uskontoja", Cronberg sanoo Ylen uutissivulla.
Juu paitsi että ainakaan minusta esimerkiksi seksuaalinen suuntautumiseni, uskontoni ja vakaumukseni eivät kuulu työnantajalle pätkääkään, varsinkaan kun ne eivät mitenkään liity työntekooni tai haittaa sitä.
maanantaina, syyskuuta 08, 2008
Mennään bussilla
"Jos tällä viikolla haluaa välttää ruuhkia, kannattaa auto viedä liityntäpysäköintiin ja tulla loppumatka julkisilla kulkuvälineillä", neuvoo liikenteenohjauskeskuksen vanhempi konstaapeli Seppo Naskali kiskotöiden ruuhkautettua Runskin.
Ja jos kaikki noudattaisivat tätä neuvoa, mieluiten muulloinkin kuin kiskotöiden aikana, mitään ruuhkia ei olisi.
Ja jos kaikki noudattaisivat tätä neuvoa, mieluiten muulloinkin kuin kiskotöiden aikana, mitään ruuhkia ei olisi.
keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008
Keittiökokeiluja, vol. 3
Syksy ja sienipiirakka kuuluvat erottamattomasti yhteen. Meillä herkuteltiin eilen rouskupiirakalla (joskin lakto-ovosovelluksella, koska juustoraaste oli emmentalia). Jaan tämän vaikkapa siltä varalta, että joku muukin on käynyt metsässä ja kaipaa herkkua iltapalaksi:
Metsäsienipiirakka
Pohja
250 g margariinia
5 dl vehnäjauhoja
2 rkl vettä
Täyte
1 iso sipuli
2-3 valkosipulinkynttä
1-1,5 l metsäsieniä (esim. tatteja, karvarouskuja, suppilovahveroita tai kanttarelleja)
2 dl kaurakermaa
(2 rkl vehnäjauhoja)
1-1,5 dl sulavaa soijajuustoraastetta
mausteeksi suolaa, pippuria, timjamia, kirveliä...
(Koristeeksi kirsikkatomaatin siivuja)
Tee paksuhko sienimuhennos sienistä, silputusta sipulista, valkosipulista ja kaurakermasta ja suurusta se tarvittaessa vehnäjauhoilla. Jos käytät rouskuja, ryöppää ne ennen muhennoksen tekemistä. Mausta muhennos ja laita odottamaan.
Tee seuraavaksi piiraspohja: yhdistä nyppien margariini ja jauhot, lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Voitele piirasvuoka ja painele taikina kevyesti sen pohjalle. Esipaista pohjaa uunin alatasolla 200 asteessa 10 min.
Sekoita sienimuhennos ja soijajuustoraaste keskenään ja kaada täytteeksi pohjan päälle. Jos haluat koristella piirakan, asettele kirsikkatomaatin siivut täytteen pinnalle sopiviin kohtiin. Laita piiras takaisin uuniin ja paista vielä n. 30 min. Kun piiras on kypsä, anna täytteen jäähtyä ja jähmettyä jonkin aikaa ennen tarjoilua.
Olen muuten joskus soveltanut tuota pohjaa sekoittamalla keskenään 4,5 dl vehnäjauhoja ja 0,5 dl soijarouhetta. Hyvää tuli niinkin.
Metsäsienipiirakka
Pohja
250 g margariinia
5 dl vehnäjauhoja
2 rkl vettä
Täyte
1 iso sipuli
2-3 valkosipulinkynttä
1-1,5 l metsäsieniä (esim. tatteja, karvarouskuja, suppilovahveroita tai kanttarelleja)
2 dl kaurakermaa
(2 rkl vehnäjauhoja)
1-1,5 dl sulavaa soijajuustoraastetta
mausteeksi suolaa, pippuria, timjamia, kirveliä...
(Koristeeksi kirsikkatomaatin siivuja)
Tee paksuhko sienimuhennos sienistä, silputusta sipulista, valkosipulista ja kaurakermasta ja suurusta se tarvittaessa vehnäjauhoilla. Jos käytät rouskuja, ryöppää ne ennen muhennoksen tekemistä. Mausta muhennos ja laita odottamaan.
Tee seuraavaksi piiraspohja: yhdistä nyppien margariini ja jauhot, lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Voitele piirasvuoka ja painele taikina kevyesti sen pohjalle. Esipaista pohjaa uunin alatasolla 200 asteessa 10 min.
Sekoita sienimuhennos ja soijajuustoraaste keskenään ja kaada täytteeksi pohjan päälle. Jos haluat koristella piirakan, asettele kirsikkatomaatin siivut täytteen pinnalle sopiviin kohtiin. Laita piiras takaisin uuniin ja paista vielä n. 30 min. Kun piiras on kypsä, anna täytteen jäähtyä ja jähmettyä jonkin aikaa ennen tarjoilua.
Olen muuten joskus soveltanut tuota pohjaa sekoittamalla keskenään 4,5 dl vehnäjauhoja ja 0,5 dl soijarouhetta. Hyvää tuli niinkin.
sunnuntaina, elokuuta 31, 2008
Aijai ja voijoi
Ihana viikonloppu sai nolon lopun, kun oikeaan sääreen iski mikä lie penikkatauti siten, että se on kauhean kipeä eikä nilkkaa saa suoraksi ilman irvistystä. Juu, onhan se ollut vähän kipeä jo Berliinistä asti ja kuka käski panna lauantaina vähän liian isot kumisaappaat jalkaan ja mennä sienimetsään kipuamaan jyrkkiä ylämäkiä umpipusikossa ja upottavassa sammalikossa.
Mutta löysinpäs valtavan kasan karva- ja leppärouskuja sekä muutaman tatin, pari kanttarellia ja syksyn ekat suppilovahverot. Hyviä olivat. Huomenna teen varmaan vielä sienipiirakkaa lopuista rouskuista.
Nyt hukutan kivun ja säryn aiheuttamaa mielipahaa syömällä tummaa suklaata (oikeastaan tahtoisin Helsingin Jäätelötehtaan suklaajäätelöä, mutta sitä ei ole nyt saatavilla) ja polttamalla tuikkukynttilöitä kesällä kirpparilta löytämässäni messinkisessä kynttiläkipossa, jossa on yltympäriinsä pieniä sydämen muotoisia reikiä. En ole koskaan ennen ostanut mitään noin ihanaa 30 sentillä.
Mutta löysinpäs valtavan kasan karva- ja leppärouskuja sekä muutaman tatin, pari kanttarellia ja syksyn ekat suppilovahverot. Hyviä olivat. Huomenna teen varmaan vielä sienipiirakkaa lopuista rouskuista.
Nyt hukutan kivun ja säryn aiheuttamaa mielipahaa syömällä tummaa suklaata (oikeastaan tahtoisin Helsingin Jäätelötehtaan suklaajäätelöä, mutta sitä ei ole nyt saatavilla) ja polttamalla tuikkukynttilöitä kesällä kirpparilta löytämässäni messinkisessä kynttiläkipossa, jossa on yltympäriinsä pieniä sydämen muotoisia reikiä. En ole koskaan ennen ostanut mitään noin ihanaa 30 sentillä.
keskiviikkona, elokuuta 27, 2008
Back in business
Töissä jälleen viikon loman jälkeen, tai oikeastaan jo maanantaina, mutta silloin ei ehtinyt eikä huvittanut blogata. Tämä perkeleellinen ilmastointi (joka pakotti heinäkuussakin käyttämään villapaitaa töissä, vaikka ulkona oli hellesää) kuivattaa kädet aina kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olen saapunut työpaikalle. Nyt sormieni välit hilseilevät niin, ettei niistä erota, onko minulla oikeasti kädet vai räpylät. Pakko laittaa lisää aloe vera -voidetta ja odotella työpäivän päättymistä, sillä kotona kädet palautuvat ennalleen ja pysyvät kunnossa.
Oli ihanaa lomailla viikko! Berliini oli hieno, mutta pidän edelleen vähän enemmän Münchenista. Ei Berliinikään toki huono paikka ole. Meillä oli varsin mukava viikko, tekemistä riitti ja löysin punaiset korkokengätkin, juuri sellaiset minnihiirimäiset, joita olen pitkään himoinnut. Silti München vie voiton, sillä sieltä on Alpeille vain tunnin matka, kaupunki on kaunis ja kaduilla kulkee dirndleihin pukeutuneita ihmisiä. (Yrittäkääpä muuten ääntää sana dirndl parin kuohuviinilasillisen jälkeen. Kokeilin tätä viime vappuna ja huomasin sen vaikeaksi.)
Tutuille tiedoksi, että yliopistosähköpostini lakkaa toimimasta näinä päivinä. Jatkossa tavoittaa helpommin esimerkiksi gmailista (etunimi piste sukunimi ja niin edelleen).
Oli ihanaa lomailla viikko! Berliini oli hieno, mutta pidän edelleen vähän enemmän Münchenista. Ei Berliinikään toki huono paikka ole. Meillä oli varsin mukava viikko, tekemistä riitti ja löysin punaiset korkokengätkin, juuri sellaiset minnihiirimäiset, joita olen pitkään himoinnut. Silti München vie voiton, sillä sieltä on Alpeille vain tunnin matka, kaupunki on kaunis ja kaduilla kulkee dirndleihin pukeutuneita ihmisiä. (Yrittäkääpä muuten ääntää sana dirndl parin kuohuviinilasillisen jälkeen. Kokeilin tätä viime vappuna ja huomasin sen vaikeaksi.)
Tutuille tiedoksi, että yliopistosähköpostini lakkaa toimimasta näinä päivinä. Jatkossa tavoittaa helpommin esimerkiksi gmailista (etunimi piste sukunimi ja niin edelleen).
perjantaina, heinäkuuta 11, 2008
Veri vetää eteenpäin
Välillä sisäinen nuuskamuikkuseni saa vallan arkiminästäni, jolloin haluaisin vain pakata rinkkani ja matkata kaikessa rauhassa kohti päämäärää, joka selviää vasta matkan varrella. Tai suunnata suoraan asemalle ja hypätä pohjoisen junaan. Taisin saada jo kymmenvuotiaana parantumattoman vaelluskuumetartunnan, joka saa kaipaamaan rinkan painoa hartioilla, sinolin tuoksua trangiassa, varvikon keskellä nautittua kuumaa variksenmarjamehua, joka lämmittää tihkusateessakin niin suloisesti. Tahdon tarpoa yrjökokkona joutsenrimpien keskellä, seistä tuulisella tunturilla ja ennen kaikkea herätä turvallisen vihreässä teltassa keskellä paljakkaa, joka minulle on yksi kauneimmista sielunmaisemista.
Varoitus: jos joku muukin kärsii parantumattomasta vaelluskärpäsen puremasta, niin Retkiremmin kuvagalleriaa Käsivarren maisemista ruska-aikaan ei ainakaan kannata selata. Etenkin tietyt kuvat siellä saattavat aiheuttaa sietämätöntä vaellusjalan vipatusta.
Varoitus: jos joku muukin kärsii parantumattomasta vaelluskärpäsen puremasta, niin Retkiremmin kuvagalleriaa Käsivarren maisemista ruska-aikaan ei ainakaan kannata selata. Etenkin tietyt kuvat siellä saattavat aiheuttaa sietämätöntä vaellusjalan vipatusta.
torstaina, heinäkuuta 10, 2008
Nimeksi lapselle ei kelvannut sittenkään se Pikku-Myy
Chris Martin puolustaa hassuja vauvan nimiä. Pakkohan tästä on kirjoittaa, syventäviin opintoihin tekemäni nimistöpaketti jätti näköjään jälkensä. Olen Chris Martinin kanssa siis osaksi eri mieltä.
Minusta aikuinen voi halutessaan vaihtaa nimensä vaikka Aristoteleeksi tai Mansikka-Muumiksi (josta Amu kirjoitti viime vuoden joulukuussa). Lapsenkin nimen voi ihan hyvin muuttaa, jos lapsi selvästi osoittaa asiaa harkinneensa. Silti lasten ja etenkin vauvojen kohdalla on kuitenkin hyvä, että etunimilautakunta osoittaa jonkinmoista harkintaa -- eräälle kurssille nimilautakunnan arkistossa tehty pohjatyö paljasti, että harkinta on sitä tarkempaa, mitä nuorempi ihminen on kyseessä. Vauva ei vielä kykene ilmaisemaan omaa mielipidettään ja vanhempien villeimmistä fantasioista kehittyneet nimet voivat oikeasti aiheuttaa harmia lapselle myöhemmin. Minä olin pienenä sitä mieltä, että Elina on ruma nimi ja harmistuin, kun siitä pihalla vielä väänneltiin kaikenlaista Elina-Pelinaa. Mitä mahtaa ajatella nimestään Villa Hillamilla? Entä Anna Manna? Ukko-Mies? Lumi-Sade? Tai Melena, joka suomeksi tarkoittaa tummaa veriripulia?
Harvinaista nimeä todennäköisesti arvostaa vanhempana, mutta kouluaika sen kanssa voi ainakin huonommalla itsetunnolla olla tuskaa. Opettajan sijaisena näkee, kuinka julmia lapset osaavat toisilleen olla. Tänä autuaana Googlen aikakautena on luokkatovereiden erittäin helppo selvittää vaikkapa Melena-nimen merkitys ja todennäköisesti siitä ei malteta silloin vaieta. Toki männävuosina vallinnut erikoisten nimien muoti voi aiheuttaa senkin, että luokkansa ainoa Maija tai Petteri joutuukin koulukiusatuksi Melena-ystäviään todennäköisemmin.
En sano, että erikoiset vauvan nimet ovat väistämättä pahasta. Suurin osa niistä on ihan ok. Pointtini kuitenkin on, että nimi pitäisi aina antaa harkiten, lapsi kun ei ole mikään nukke tai koira, vaan ihminen. Nimetköön vanhemmat siis lapsiaan ihan miten haluavat, kunhan vain kaikki jaksaisivat muistaa, että kyse on ihan oikeasta ihmisestä, joka oletusarvoisesti elää nimensä kanssa koko elämänsä. Jos nimi annetaan hetken mielijohteesta tai "voihan sen vaihtaa myöhemmin, jos tulee vaikeuksia" -periaatteella, lähtökohta on minusta väärä. Sitä paitsi nimi voi olla erikoinen ja uniikki myös olematta missään piireissä erityisen kiusallinen. Minna-Tiina (väestörekisterissä 3 kpl) ja Hannu-Matias (4 kpl) ovat jopa harvinaisempia kuin Aristoteles (9 kpl), vaikka eivät siltä kuulostaisikaan.
P.S. Minusta Chris Martinin omien lasten nimet, Apple ja Moses, eivät muuten edes ole mitenkään kovin hassuja. Moses, joka esim. Keniassa on käsittääkseni varsin suosittu nimi, menee ihan hyvin muiden raamatullisten Annojen, Saarojen ja Jesus Marioiden seassa. Apple-nimi puolestaan ihastutti minua heti, kun Gwyneth Paltrow ja Chris Martin sen julkistivat. En ole koskaan yhdistänyt sitä mielessäni Apple-yhtiöön tai levymerkkiin, vaikka joku niin väittikin tapahtuvan.
Minusta aikuinen voi halutessaan vaihtaa nimensä vaikka Aristoteleeksi tai Mansikka-Muumiksi (josta Amu kirjoitti viime vuoden joulukuussa). Lapsenkin nimen voi ihan hyvin muuttaa, jos lapsi selvästi osoittaa asiaa harkinneensa. Silti lasten ja etenkin vauvojen kohdalla on kuitenkin hyvä, että etunimilautakunta osoittaa jonkinmoista harkintaa -- eräälle kurssille nimilautakunnan arkistossa tehty pohjatyö paljasti, että harkinta on sitä tarkempaa, mitä nuorempi ihminen on kyseessä. Vauva ei vielä kykene ilmaisemaan omaa mielipidettään ja vanhempien villeimmistä fantasioista kehittyneet nimet voivat oikeasti aiheuttaa harmia lapselle myöhemmin. Minä olin pienenä sitä mieltä, että Elina on ruma nimi ja harmistuin, kun siitä pihalla vielä väänneltiin kaikenlaista Elina-Pelinaa. Mitä mahtaa ajatella nimestään Villa Hillamilla? Entä Anna Manna? Ukko-Mies? Lumi-Sade? Tai Melena, joka suomeksi tarkoittaa tummaa veriripulia?
Harvinaista nimeä todennäköisesti arvostaa vanhempana, mutta kouluaika sen kanssa voi ainakin huonommalla itsetunnolla olla tuskaa. Opettajan sijaisena näkee, kuinka julmia lapset osaavat toisilleen olla. Tänä autuaana Googlen aikakautena on luokkatovereiden erittäin helppo selvittää vaikkapa Melena-nimen merkitys ja todennäköisesti siitä ei malteta silloin vaieta. Toki männävuosina vallinnut erikoisten nimien muoti voi aiheuttaa senkin, että luokkansa ainoa Maija tai Petteri joutuukin koulukiusatuksi Melena-ystäviään todennäköisemmin.
En sano, että erikoiset vauvan nimet ovat väistämättä pahasta. Suurin osa niistä on ihan ok. Pointtini kuitenkin on, että nimi pitäisi aina antaa harkiten, lapsi kun ei ole mikään nukke tai koira, vaan ihminen. Nimetköön vanhemmat siis lapsiaan ihan miten haluavat, kunhan vain kaikki jaksaisivat muistaa, että kyse on ihan oikeasta ihmisestä, joka oletusarvoisesti elää nimensä kanssa koko elämänsä. Jos nimi annetaan hetken mielijohteesta tai "voihan sen vaihtaa myöhemmin, jos tulee vaikeuksia" -periaatteella, lähtökohta on minusta väärä. Sitä paitsi nimi voi olla erikoinen ja uniikki myös olematta missään piireissä erityisen kiusallinen. Minna-Tiina (väestörekisterissä 3 kpl) ja Hannu-Matias (4 kpl) ovat jopa harvinaisempia kuin Aristoteles (9 kpl), vaikka eivät siltä kuulostaisikaan.
P.S. Minusta Chris Martinin omien lasten nimet, Apple ja Moses, eivät muuten edes ole mitenkään kovin hassuja. Moses, joka esim. Keniassa on käsittääkseni varsin suosittu nimi, menee ihan hyvin muiden raamatullisten Annojen, Saarojen ja Jesus Marioiden seassa. Apple-nimi puolestaan ihastutti minua heti, kun Gwyneth Paltrow ja Chris Martin sen julkistivat. En ole koskaan yhdistänyt sitä mielessäni Apple-yhtiöön tai levymerkkiin, vaikka joku niin väittikin tapahtuvan.
tiistaina, heinäkuuta 08, 2008
Mihin kasvimme kelpaavat
Aika hujahtelee nopeasti, kun istuu töissä ja töiden ulkopuolella muuttaa asunnosta toiseen. Vanha asunto on luovutettu kuun vaihteessa ja nyt pitäisi vain saada loputkin tavarat Töölössä paikoilleen. Uusi koti on ihana!
Rautavaara-ihmeteestäni tuli hyvää. Tunnen jo nuortuneeni vuosia ja päässeeni eroon huolista ja murheista. Olen luopunut yrityksistäni löytää karhunlaukkaa taimina enää tähän aikaan vuodesta, mutta päättänyt vakaasti pistää keväällä siemeniä kylmäkäsittelyyn jääkaappiin.
Rautavaara-ihmeteestäni tuli hyvää. Tunnen jo nuortuneeni vuosia ja päässeeni eroon huolista ja murheista. Olen luopunut yrityksistäni löytää karhunlaukkaa taimina enää tähän aikaan vuodesta, mutta päättänyt vakaasti pistää keväällä siemeniä kylmäkäsittelyyn jääkaappiin.
sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2008
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu
Pitkä, upea juhannusviikonloppu on auttamatta ohi. Kolmena päivänä luonnon helmassa ehdin jo villiintyä ja hippiytyä sen verran, että ajatuskin arkeen, kaupunkiin ja töihin paluusta teki kipeää. Poikkesimme kotimatkan varrella uudessa kodissamme ja se pehmensi tärskyä hieman.
Mutta mikä ihana juhannus! Kävelin nurmikolla paljain varpain ja sain jalkoihini parisenkymmentä hyttysenpuremaa. Poimin nokkosia muhennokseen. Mellastin kitkemässä palsternakka- ja punajuuripenkkiä ja syötin vesiheinät ja savikat kanoille, jotka niin ikään villiintyivät sen jälkeen aina minut nähdessään, koska uskoivat saavansa lisää rikkaruohoja. Nuuhkin sekä talvikkia että lehdokkia (mutta en tanssinut niityllä järin yöpaidassani). Nautin kesän ekat kypsät metsämansikat. Keräsin koivun, mustikan, vadelman, horsman, pihlajan, omenan, kirsikan, siankärsämön ja metsämansikan lehtiä, jotka nyt tuoksuvat asunnossamme hyvältä, kun osa on kuivumassa, osa hiostumassa. Tarkoituksenani on saada aikaan purkillinen yrttiteetä, joka auttaa lähes kaikkeen paitsi kuolemaan, mikäli Toivo Rautavaaraan on hiukankaan uskomista.
Mutta mikä ihana juhannus! Kävelin nurmikolla paljain varpain ja sain jalkoihini parisenkymmentä hyttysenpuremaa. Poimin nokkosia muhennokseen. Mellastin kitkemässä palsternakka- ja punajuuripenkkiä ja syötin vesiheinät ja savikat kanoille, jotka niin ikään villiintyivät sen jälkeen aina minut nähdessään, koska uskoivat saavansa lisää rikkaruohoja. Nuuhkin sekä talvikkia että lehdokkia (mutta en tanssinut niityllä järin yöpaidassani). Nautin kesän ekat kypsät metsämansikat. Keräsin koivun, mustikan, vadelman, horsman, pihlajan, omenan, kirsikan, siankärsämön ja metsämansikan lehtiä, jotka nyt tuoksuvat asunnossamme hyvältä, kun osa on kuivumassa, osa hiostumassa. Tarkoituksenani on saada aikaan purkillinen yrttiteetä, joka auttaa lähes kaikkeen paitsi kuolemaan, mikäli Toivo Rautavaaraan on hiukankaan uskomista.
tiistaina, kesäkuuta 17, 2008
Pieniä hyviä asioita
Eiii saa sataa, mulla on bensakengät jalassa, eivätkä ne kestä kovin rankkaa vesisadetta, kun ne on tehty sametista. Lähden kohta töistä Dennisiin syömään ihkupastaa ja tiramisua ja haluan, että varpaani pysyvät kuivina.
Tehtävien töiden lista pursuilee, mutta alkaa sentään hiljalleen näyttää jotenkin hallittavalta. Sain tänään töistä lahjaksi sykemittarin ja eilen leffalippuja. Muuttokin lähestyy ja kohta pääsen oman puolierkkerini leveälle ikkunalaudalle istumaan, juomaan cappuccinoa punaisesta kupista ja katselemaan alhaalla kadulla kulkevia ratikoita. Olen onnellinen.
Olen metsästänyt pääkaupunkiseudun puutarhayrityksistä karhunlaukkaa ja löytänyt kaksi paikkaa, joissa sitä myydään siementen lisäksi taimina (toisessa keväisin, toisessa periaatteessa nytkin, mutta minua puhelimessa palvellut ystävällinen rouva ei löytänyt oikean näköisiä taimia). Jos joku löytää sitä jostain taimina tai sipuleina, niin hihkaiskoon ja tulen entistäkin onnellisemmaksi.
Tehtävien töiden lista pursuilee, mutta alkaa sentään hiljalleen näyttää jotenkin hallittavalta. Sain tänään töistä lahjaksi sykemittarin ja eilen leffalippuja. Muuttokin lähestyy ja kohta pääsen oman puolierkkerini leveälle ikkunalaudalle istumaan, juomaan cappuccinoa punaisesta kupista ja katselemaan alhaalla kadulla kulkevia ratikoita. Olen onnellinen.
Olen metsästänyt pääkaupunkiseudun puutarhayrityksistä karhunlaukkaa ja löytänyt kaksi paikkaa, joissa sitä myydään siementen lisäksi taimina (toisessa keväisin, toisessa periaatteessa nytkin, mutta minua puhelimessa palvellut ystävällinen rouva ei löytänyt oikean näköisiä taimia). Jos joku löytää sitä jostain taimina tai sipuleina, niin hihkaiskoon ja tulen entistäkin onnellisemmaksi.
keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008
FM
Niin minusta sitten tuli maisteri. Juhlistimme sitä G.W. Sundmansin mainion palvelun ja hyvän ruoan parissa. Kesäyö oli kaunis ja kukkien tuoksu huumaava, kun kävelimme puolison kanssa bussipysäkiltä kotiin. Kiitos onnitteluista kaikille niitä lähettäneille!
Ylen uutisissa näkyi paljon tuttuja naamoja. Minäkin vilahdan kuvassa parin sekunnin ajan (kohdassa 1:30--1:34). Tarkkasilmäinen ehkä tunnistaa.
Ylen uutisissa näkyi paljon tuttuja naamoja. Minäkin vilahdan kuvassa parin sekunnin ajan (kohdassa 1:30--1:34). Tarkkasilmäinen ehkä tunnistaa.
maanantaina, kesäkuuta 09, 2008
Kertész leszek
Ihanaa viikonloppua seuraa väistämättä maanantai. Voimia pitäisi kuitenkin olla taas viikoksi, mahtuihan viikonloppuun rutkasti aurinkoa, kampaajakäynti, yhdet valmistujaiset sekä puutarhatöitä. Lisäksi tv:stä tuli jälleen Love Story, jonka katsominen vaati puoli paketillista nenäliinoja.
Huolella vaalimani parveketaimet saivat uuden kodin vanhempien pihalta, hontelot krassit ja tomerat tomaatit pääsivät jogurttipurkeistaan oikein isoihin ruukkuihin, joissa on tilaa kasvattaa kunnon juuret. Muistin taas, kuinka rentouttavaa puutarhassa puuhailu ja taimien istuttaminen on. En halua omaa omakotitaloa, mutta on ihanaa, kun saa joskus lainata toisten pihaa. :)
Huolella vaalimani parveketaimet saivat uuden kodin vanhempien pihalta, hontelot krassit ja tomerat tomaatit pääsivät jogurttipurkeistaan oikein isoihin ruukkuihin, joissa on tilaa kasvattaa kunnon juuret. Muistin taas, kuinka rentouttavaa puutarhassa puuhailu ja taimien istuttaminen on. En halua omaa omakotitaloa, mutta on ihanaa, kun saa joskus lainata toisten pihaa. :)
torstaina, kesäkuuta 05, 2008
Bensakengät
Vanhat kiinantossuni lahosivat lopullisesti jokin aika sitten kesken työmatkan ja ostin uudet matkan varrelta Pasilan aseman kiinakaupasta. Ne haisevat... no, uusilta kiinantossuilta. Töissä ne on ristitty juuri tuon hajun vuoksi bensakengiksi.
Dieseliä tai ei, korkokengissä laastarointikuntoon rääkätyt varpaani kuitenkin pitävät bensakenkäpäivistä, sametti kun ei hierrä eikä purista. Toivottavasti nämä popot lakkaavat pian myös haisemasta.
Dieseliä tai ei, korkokengissä laastarointikuntoon rääkätyt varpaani kuitenkin pitävät bensakenkäpäivistä, sametti kun ei hierrä eikä purista. Toivottavasti nämä popot lakkaavat pian myös haisemasta.
keskiviikkona, kesäkuuta 04, 2008
Sil' on sol mio
Iiiiik, Semmarit esiintyvät Kieler Wochella! Tuon takia voisi melkein seilata lahden yli ja takaisin, jos vain saisin töistä vapaata ja jos joku muu hoitaisi meidän muuton sillä aikaa.
Olen kuunnellut koko työpäivän Ó lo anchéa ja hihitellyt itsekseni. :)
Olen kuunnellut koko työpäivän Ó lo anchéa ja hihitellyt itsekseni. :)
maanantaina, kesäkuuta 02, 2008
Just another manic Monday
Heinä kukkii, silmä vuotaa. En ole voinut meikata tänään, joten näytän darrahirviöltä, vaikka mitään en oo ottanut. Ja tänään otettiin uusi kuva työpaikan kulkukorttiin sekä intranetin henkilöhakemistoon...
Ulkona on ihana kesä, sireenit ja pihlajat kukkivat huumaavasti tuoksuen. Tänään tosin harmaa, lämmin ja painostava ilma uhkaa sadetta. En tiedä, kehtaanko sanoa ääneen, että toivon vettä taivaalta. Se kuitenkin vähentäisi ilmassa leijuvan siitepölyn määrää ja saattaisi helpottaa oloa.
Ulkona on ihana kesä, sireenit ja pihlajat kukkivat huumaavasti tuoksuen. Tänään tosin harmaa, lämmin ja painostava ilma uhkaa sadetta. En tiedä, kehtaanko sanoa ääneen, että toivon vettä taivaalta. Se kuitenkin vähentäisi ilmassa leijuvan siitepölyn määrää ja saattaisi helpottaa oloa.
keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008
Kappale kauneinta suomalaista maalaismaisemaa
Jo toinen postaus tänään, kun tätä Ideapark-juttua ei vaan voi sivuuttaa. Jännityksellä seuraan, mitä Sukarin uusimman ostoshelv...keskuksen suunnitelmille tapahtuu. Vapaavuori on yllättänyt asian suhteen positiivisesti ja toivon, ettei kyse ole vain siitä, että kunnallisvaalit lähestyvät.
Siinä, mihin parkkipaikat halutaan rakentaa, kasvoi muuten aivan mahdottoman hyviä villejä vadelmia viime kesänä.
Siinä, mihin parkkipaikat halutaan rakentaa, kasvoi muuten aivan mahdottoman hyviä villejä vadelmia viime kesänä.
Nimby-ilmiö
Maanantaina ilahduin, kun HS kertoi poliitikkojen tukevan Helsingin uusia tukiasuntoja. Myös HYY teki kannanoton Ruusulankadun asuntolan puolesta ja HYYn hallituksen blogissa on samasta aiheesta kirjoitus, jota en osaa kuin kompata.
Tänään Päivän nimby -palkinnon saa Taloustutkimus Oy. Onnittelut ja aplodeja! Luulen kyllä, että ainakaan nyt keväällä yliopistoista ja ammattikorkeakouluista tutkinnonuudistuksen pakottamana valmistuva -nomi-, kandi-, ja maisteriaalto sekä pätkätöissä uurastavien lukiolaisten ja opiskelijoiden lauma ei kieltäytyisi tarjolla olevista työpaikoista sen perusteella, että työpaikan naapurina on tukiasuntola.
Käytän muuten varsin usein sitä samaa bussipysäkkiä, vaikka työskentelenkin Vallilassa eri rakennuksessa ja eri firman palkkalistoilla. Rohkenen epäillä, että Mäkelänkadun yllä alituiseen leijuva katupölypilvi on Vallilassa liikkuville paljon konkreettisempi vaara kuin Sininauhaliiton asukit olisivat asuntolan toteutuessa olleet. Miksei nimby-ilmiö koskaan kohdistu kaupungin viihtyvyyttä olennaisesti haittaavaan yksityisautoiluun?
Tänään Päivän nimby -palkinnon saa Taloustutkimus Oy. Onnittelut ja aplodeja! Luulen kyllä, että ainakaan nyt keväällä yliopistoista ja ammattikorkeakouluista tutkinnonuudistuksen pakottamana valmistuva -nomi-, kandi-, ja maisteriaalto sekä pätkätöissä uurastavien lukiolaisten ja opiskelijoiden lauma ei kieltäytyisi tarjolla olevista työpaikoista sen perusteella, että työpaikan naapurina on tukiasuntola.
Käytän muuten varsin usein sitä samaa bussipysäkkiä, vaikka työskentelenkin Vallilassa eri rakennuksessa ja eri firman palkkalistoilla. Rohkenen epäillä, että Mäkelänkadun yllä alituiseen leijuva katupölypilvi on Vallilassa liikkuville paljon konkreettisempi vaara kuin Sininauhaliiton asukit olisivat asuntolan toteutuessa olleet. Miksei nimby-ilmiö koskaan kohdistu kaupungin viihtyvyyttä olennaisesti haittaavaan yksityisautoiluun?
tiistaina, toukokuuta 27, 2008
Melkein maisteri
Saatuani käteeni toimintaohjeet publiikkia varten olen alkanut ihan oikeasti sisäistää sen, että kai se valmistuminen nyt sitten on edessä. Publiikista tulee kyllä varmaan melkein Ilosaarirock-luokan tapahtuma, kun 500 maisteria jonottaa todistuksiaan suuren juhlasalin käytävillä aakkosjärjestyksessä seisten. Vedonlyöntipisteitä pyörittäville voisi aueta hyvä sauma vaikkapa "kuka pyörtyy ekana" -veikkauskisassa. Vieraat (yksi per osallistuja) saavat istua, mutta niiden joukossa bonarikertoimet tarjoaa tyyppi, joka meni istumaan keskelle salia ja tahtoo pois ennen tilaisuuden loppua. Toisaalta on kutkuttavaa valmistua jättipubliikissa, jossa tuoreita maistereita on ennätysmäärä, kandit eivät mahdu samaan saliin ja paikalla on pelastushenkilökuntaa.
Ja kevään viimeisessä publiikissa valmistuvia tosiaan on liikkeellä, ou jee. Ihana puolisoni vei publiikki-ilmoni eilen tiedekunnan kansliaan ja jonotti sitä varten päärakennuksen tokan kerroksen aulassa noin tunnin artikkelia lukien. Muitakin taisi olla samalla asialla, vaikka dedis on vasta torstaina.
Aika haikeaa tämä kivan opiskelijaelämän päättyminen, mutta toisaalta alituinen yliopistolla pyöriminen, gradunteko, opintotukilomakkeiden kanssa vehtaaminen (ja tukikuukausien loputtua rahattomana kärvistely) alkoikin jo välillä vähän tympiä. On myös ihanaa, kun työpaikka on jo valmiiksi olemassa, eikä tarvitse hakea sellaista nyt, kun tarjokkaita riittää yllin kyllin.
Ja kevään viimeisessä publiikissa valmistuvia tosiaan on liikkeellä, ou jee. Ihana puolisoni vei publiikki-ilmoni eilen tiedekunnan kansliaan ja jonotti sitä varten päärakennuksen tokan kerroksen aulassa noin tunnin artikkelia lukien. Muitakin taisi olla samalla asialla, vaikka dedis on vasta torstaina.
Aika haikeaa tämä kivan opiskelijaelämän päättyminen, mutta toisaalta alituinen yliopistolla pyöriminen, gradunteko, opintotukilomakkeiden kanssa vehtaaminen (ja tukikuukausien loputtua rahattomana kärvistely) alkoikin jo välillä vähän tympiä. On myös ihanaa, kun työpaikka on jo valmiiksi olemassa, eikä tarvitse hakea sellaista nyt, kun tarjokkaita riittää yllin kyllin.
torstaina, toukokuuta 15, 2008
Ikkunalautoja
Oi tätä nykyajan porvarillista elämäntapaa, joka saa ja pakottaa ihmisen kiinnostumaan vakavasti korkokatosta, marginaaleista, varainsiirtoverovähennysoikeudesta ja siitä, mikä 12 kk:n euribor on tänään. Siitäkin huolimatta, että nyt on juuri se aika, jolloin ulkona kukkivat tuomet, omenapuut ja mustikat, ehkä sireenit ja kielotkin ihan kohta.
Rakastan omenankukkia ja tuomien tuoksua. Tänä keväänä tuntuu silti entistä enemmän siltä, että jossain sisälläni, siellä omenankukkia nuuhkivan romantikon taustalla, asustaa pieni porvari, joka rakastaa leveitä ikkunalautoja, korkeita huoneita, puolierkkereitä ja tammiparkettia.
Rakastan omenankukkia ja tuomien tuoksua. Tänä keväänä tuntuu silti entistä enemmän siltä, että jossain sisälläni, siellä omenankukkia nuuhkivan romantikon taustalla, asustaa pieni porvari, joka rakastaa leveitä ikkunalautoja, korkeita huoneita, puolierkkereitä ja tammiparkettia.
lauantaina, huhtikuuta 26, 2008
Haijaa
Söin suolakurkkua leivän päällä ja se herätti aivan mielettömän halun laulaa rekilauluja, erityisesti yhtä tiettyä rekilaulua. :) Tulisipa taas pian sellainen viikko, jona ehtisin treeneihin.
maanantaina, huhtikuuta 07, 2008
Pasila mielessäin
Joka päivä työmatkallani kuljen Itä-Pasilan läpi ja ihastelen, kuinka nerokkaasti autot on piilotettu kävelykansien alle, pois haittaamasta viattomien jalankulkijoiden elämää. Ah, mikä ero Junailijankujan ja Elimäenkadun välillä onkaan: ensin mainitulla kadulla autoja ei näy lainkaan, jälkimmäisellä autoilijat yrittävät lähes poikkeuksetta ajaa mm. suojatietä ylittävän jalankulkijan yli, etteivät vain joutuisi hidastamaan tai – ooh, mikä kauhea kohtalo – suorastaan pysähtymään.
Osa minusta haluaisi asua Itä-Pasilassa. Toki Itä-Pasila tuo jossain määrin mieleen DDR:n, mutta on silti paljon sympaattisempi kuin Merihaka (jota en vain voi olla alituisesti vertaamatta sillan toisella puolella komeilevaan Kruununhakaan). Pasila näyttää silmissäni kauniilta, sillä sen läpi kävellessäni ajattelen aina, että sieltä voisi saada kivan kodin, ainakin joksikin aikaa. Rakastan niitä kävelykansia, liikenneyhteydet ovat loistavat ja korkealta talosta näkisi varmaan kauas...
Osa minusta haluaisi asua Itä-Pasilassa. Toki Itä-Pasila tuo jossain määrin mieleen DDR:n, mutta on silti paljon sympaattisempi kuin Merihaka (jota en vain voi olla alituisesti vertaamatta sillan toisella puolella komeilevaan Kruununhakaan). Pasila näyttää silmissäni kauniilta, sillä sen läpi kävellessäni ajattelen aina, että sieltä voisi saada kivan kodin, ainakin joksikin aikaa. Rakastan niitä kävelykansia, liikenneyhteydet ovat loistavat ja korkealta talosta näkisi varmaan kauas...
keskiviikkona, maaliskuuta 26, 2008
Levon hetki nyt lyö
Uusi työ on kiinnostavaa, mutta iltaisin olen aivan poikki. Eilen nukahdin olohuoneen lattialle kesken tomaattidokumentin (Elina Hirvonen: Paratiisi -- kolme matkaa tässä maailmassa). Nyt tuijotan ikkunasta lumimyrskyä ja taas tekisi mieli mennä nukkumaan. En mene. Pari kolme tuntia ainakin täytyy vielä sinnitellä, muuten herään joskus viiden aikaan aamulla pirteänä kuin peipponen. Jos kokeilisin itsesuggestiota:
Ei minua väsytä lainkaazzzzzzzzzzzz.
Ei minua väsytä lainkaazzzzzzzzzzzz.
torstaina, maaliskuuta 20, 2008
Samettiposket
Oih, eilen Stokkalta kokeilumielessä ostamani kurkkunaamio kuorii kasvoilta epäpuhtaudet ja kuolleen ihon niin hellästi, tuntuu ainakin paljon hellemmältä kuin aiemmin käyttämäni kasvokuorintavoiteet. Eikä sitä ole myöskään testattu eläinkokein.
Ja nyt iho tuntuu taas niiiiiin silkkiseltä.
Ja nyt iho tuntuu taas niiiiiin silkkiseltä.
keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008
Voi hapankorppua, voi
Kyllä tapiolalainen tietää, ettei ruoalla saa leikkiä.
Mutta kyllä minulle tulee näin nopeasti ajateltuna mieleen monia hapankorppupakettien ehjänä säilymistä olennaisempiakin asioita, joista voisi olla erityisen huolissaan.
Mutta kyllä minulle tulee näin nopeasti ajateltuna mieleen monia hapankorppupakettien ehjänä säilymistä olennaisempiakin asioita, joista voisi olla erityisen huolissaan.
keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008
Ken luottaa ruohon nousevan taas kevään sateeseen
Lukutauko venähti puolen tunnin mittaiseksi ja sain aikaan paljon.
- Söin mandariinin ja kylvin siitä löytyneet siemenet multaan. (Niin, en vieläkään ole oppinut syömään hedelmiä yrittämättä idättää niiden siemeniä. Siksi meillä on aina keväisin idätyspurkkeja joka puolella -- ja monilla kavereilla kasvaa sitruksia ikkunalaudalla.)
- Kylvin myös parveketomaatteja. Siementen itävyydeksi luvattiin 94 %.
- Vaihdoin mullat ja isommat ruukut appelsiinille ja verigreipille. Varsinkin verigreippiruukusta löytyi enemmän juuria kuin multaa. Appelsiini oli kasvattanut uuden piikin, jonka huomasin vasta kun se pisti minua.
- Purin keskeneräisten töiden korissa lojuneen kaulahuivin, jota olin ehtinyt neuloa 5 cm ennen kuin hyväksyin sen tosiseikan, että malli on ihanasta kirjoneulekuviostaan huolimatta kaikkea sitä mistä en pidä (eli 1. suorakulmainen, 2. kapea). Luksuslangan voisi käyttää paremminkin, esimerkiksi uuteen kirjoneulebaskeriin.
- Venyttelin kunnolla. Oikeasta lavastani lähti samanlainen ääni kuin poikki räsähtävästä lyijykynästä tai jäätelötikusta. Nyt tuntuu paremmalta.
Naapuritontille rakennettava päiväkoti sai kaksi päivää sitten katon. Nyt raksamiehiä ei enää näy, kun ne työskentelevät sisätiloissa.
- Söin mandariinin ja kylvin siitä löytyneet siemenet multaan. (Niin, en vieläkään ole oppinut syömään hedelmiä yrittämättä idättää niiden siemeniä. Siksi meillä on aina keväisin idätyspurkkeja joka puolella -- ja monilla kavereilla kasvaa sitruksia ikkunalaudalla.)
- Kylvin myös parveketomaatteja. Siementen itävyydeksi luvattiin 94 %.
- Vaihdoin mullat ja isommat ruukut appelsiinille ja verigreipille. Varsinkin verigreippiruukusta löytyi enemmän juuria kuin multaa. Appelsiini oli kasvattanut uuden piikin, jonka huomasin vasta kun se pisti minua.
- Purin keskeneräisten töiden korissa lojuneen kaulahuivin, jota olin ehtinyt neuloa 5 cm ennen kuin hyväksyin sen tosiseikan, että malli on ihanasta kirjoneulekuviostaan huolimatta kaikkea sitä mistä en pidä (eli 1. suorakulmainen, 2. kapea). Luksuslangan voisi käyttää paremminkin, esimerkiksi uuteen kirjoneulebaskeriin.
- Venyttelin kunnolla. Oikeasta lavastani lähti samanlainen ääni kuin poikki räsähtävästä lyijykynästä tai jäätelötikusta. Nyt tuntuu paremmalta.
Naapuritontille rakennettava päiväkoti sai kaksi päivää sitten katon. Nyt raksamiehiä ei enää näy, kun ne työskentelevät sisätiloissa.
keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2008
Keskiviikkonillitys
Voi Venäjä, että meidän tiedekunnassa osataan sitten hankaloittaa valmistumista kaikin keinoin. Kun aikanaan korvasin vaihdossa suoritettuja opintoja, täytin tiedekunnan kansliassa lukuisia lomakkeita, joissa mm. selvitin, mitkä vaihdossa suoritetuista kursseista aion sisällyttää pääaineopintoihini ja mitkä muihin opintoihin, esim. kieliopintoihin. Tiedekunta vaati sivukaupalla näitä selvityksiä ja erittelyitä ja kummallisia opintosuunnitelmia, jotka saivat muistoni saksalaisesta byrokratiasta tuntumaan höyhenenkevyiltä.
Ja mitä ne sitten tekivät? Rekisteröivät tietysti vaatimistaan erittelyistä ja yksittäisten kurssien korvaussuunnitelmista huolimatta kaikki vaihdossa suorittamani kurssit yhtenä maksimaalisena könttinä niin, että siitä köntistä on ihan pirun vaikea halkoa niitä oikeasti oman pääaineeni kursseja erilleen muista opinnoista. Ketuttaapotuttaahatuttaa. Siis varmasti näin on helpompaa, koska tiedekunta on suurempi kuin moni pienemmistä yliopistoista. Mutta turhaa on kai sitten myös vaatia opiskelijoita täyttämään miljoonia lomakkeita ja erittelemään, mitä kursseja tahtoo milläkin korvata, jos kaikki kuitenkin rekisteröidään köntissä ja yksittäisten kurssien umppaaminen oman alan kokonaisuuksiin tehdään siten mahdottomaksi.
Helvatan kuustoista. Onko opintojen rekisteröinti muka muissakin tiedekunnissa näin tahmeaa vai tehdäänkö meillä siitä vain tahallaan sellaista jonkin "palvelualttiuden" tms. nimissä? Onneksi pääaineopintojen rekisteröinti sentään hoituu kotoisasti ja joustavasti laitoksella eikä tiedekunnan kansliassa. Hammasta tarvitsee siis purra vain kaikkien muiden opintojen suhteen.
Ja mitä ne sitten tekivät? Rekisteröivät tietysti vaatimistaan erittelyistä ja yksittäisten kurssien korvaussuunnitelmista huolimatta kaikki vaihdossa suorittamani kurssit yhtenä maksimaalisena könttinä niin, että siitä köntistä on ihan pirun vaikea halkoa niitä oikeasti oman pääaineeni kursseja erilleen muista opinnoista. Ketuttaapotuttaahatuttaa. Siis varmasti näin on helpompaa, koska tiedekunta on suurempi kuin moni pienemmistä yliopistoista. Mutta turhaa on kai sitten myös vaatia opiskelijoita täyttämään miljoonia lomakkeita ja erittelemään, mitä kursseja tahtoo milläkin korvata, jos kaikki kuitenkin rekisteröidään köntissä ja yksittäisten kurssien umppaaminen oman alan kokonaisuuksiin tehdään siten mahdottomaksi.
Helvatan kuustoista. Onko opintojen rekisteröinti muka muissakin tiedekunnissa näin tahmeaa vai tehdäänkö meillä siitä vain tahallaan sellaista jonkin "palvelualttiuden" tms. nimissä? Onneksi pääaineopintojen rekisteröinti sentään hoituu kotoisasti ja joustavasti laitoksella eikä tiedekunnan kansliassa. Hammasta tarvitsee siis purra vain kaikkien muiden opintojen suhteen.
maanantaina, maaliskuuta 03, 2008
Mä vuori-ilmaa pulloon laittaa voin tietenkin
Sain eilen loihdittua tinapillistä esiin ylemmässäkin oktaavissa jo useampia kauniin puhtaita ääniä enkä pelkkää korvia vihlovaa pihinää. Nyt osaan soittaa jo kappaleet Scarborough Fair, Here We Go Gathering Nuts in May, The Irish Washerwoman ja Cam' Ye O'er Frae France kohtalaisen sujuvaan tahtiin. Myös He Piped so Sweet sujuu osin, mutta ei vielä kuulosta nimensä mukaiselta.
Kitaraa mieluusti näppäilevä puoliso torjui ehdotukseni opetella soittamaan mandoliinia, jotta voisimme musisoida yhdessä. Ei auttanut, vaikka täydensin ideaani hyräilemällä hiljaa Hectorin Mandoliinimiestä. Otaksun, ettei banjon mainitseminen saisi häntä innostumaan asiasta yhtään enempää.
Kitaraa mieluusti näppäilevä puoliso torjui ehdotukseni opetella soittamaan mandoliinia, jotta voisimme musisoida yhdessä. Ei auttanut, vaikka täydensin ideaani hyräilemällä hiljaa Hectorin Mandoliinimiestä. Otaksun, ettei banjon mainitseminen saisi häntä innostumaan asiasta yhtään enempää.
keskiviikkona, helmikuuta 27, 2008
Oi helmikuu
Eilen: päivällä sää on melkein samanlainen kuin yleensä toukokuun alussa. Tiedättehän: aurinko paistaa, linnut laulavat, puiden oksissa on melkein silmujen alut, katupöly tukkii nenän ja ulkona lastenvaunuja työntävät naiset ovat riisuneet päällystakkinsa, koska pelkällä villatakillakin pärjää. Illalla sää puolestaan muuttuu sellaiseksi kuin yleensä lokakuun loppupuolella: sade tihkuu taivaalta niskaan pehmeästi, tasaisena huntuna, Kurvissa asvaltti kiiltää mustana ja sen pintaan heijastuvat ohiajavien autojen valot. Bussia odotellessa kirjoneulebaskerin pinta kastuu ja alkaa auttamattomasti haista märältä villalta. Yöllä sataa räntää, joka viipyy maassa valkoisena hetken, mutta sulaa vedeksi reilusti ennen kuin Hesari kolahtaa postiluukusta. Viiden aikaan aamulla kuulen unen läpi, kuinka sadepisarat rummuttavat ikkunaa.
Ja tänään: plääääh mikä sää. Kirjoitustauon aikana ei ole kiirettä lähteä koneen äärestä ulos edes lenkille, vaan pysyn sisätiloissa ja joogaan. Sitten keitän toisen kupin vihreää sitruuna-limeteetä ja jatkan työntekoa.
Ja tänään: plääääh mikä sää. Kirjoitustauon aikana ei ole kiirettä lähteä koneen äärestä ulos edes lenkille, vaan pysyn sisätiloissa ja joogaan. Sitten keitän toisen kupin vihreää sitruuna-limeteetä ja jatkan työntekoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
