En olisi uskonut sanovani tätä, mutta mulla on melkein ikävä sitä ahdistusta. Se on alkanut väistyä, ja lääkärit löysivät sen alta kaikessa hiljaisuudessa piileskelleen masennuksen. Parantumista tämäkin, kai, kun kahden taudin sijaan hoidettavia on enää yksi, mutta paremmalta ne ylikierrokset sentään ehkä tuntuivat kuin tämä yhtäkkinen kaiken ylivoimaisuus.
Liekö järkevää toimia vartionjohtajana ja lippukunnanjohtajana, kun jo sanojen "vartio", "kokous" ja "lippukunta" ääneen lausuminen saa väsyneen itkemään. Toisaalta myös hyvät hetket ja pienet ilonaiheet ovat sitäkin suurempia kohdalle osuessaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti