Työpaikalla mietittiin kahvikupposen ääressä, pelottaako korkeanpaikankammoisia oikeastaan se korkealla oleminen vai putoamisen mahdollisuus. Seinäkiipeily viimeistään on todistanut, että minun kohdallani vastaus on korkealla oleminen.
Luotan varmistajaan köyden toisessa päässä täysin ja tiedän olevani turvassa. Olen sekä varmistanut muita putoilijoita että pudonnut itse sen verran monta kertaa, että tiedän, kuinka hyvin ja nopeasti köysi lukkiutuu. Lisäksi kämmenet hikoavat ja pulssi kiihtyy aina vasta siinä vaiheessa jossa tajuan olevani korkealla. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa vaikka vain seisoisin paikallani jalat tukevissa otteissa, lantio seinää vasten. Seinän yläpäässä voin nähdä valtimoni sykkeen ranteen ihon läpi. Monesti laskeudun ennen yläankkurin saavuttamista, vaikka tietäisin pääseväni helposti ylös asti. Kuitenkin kiipeily koukuttaa auttamattomasti, seinälle on pakko palata joka kerran jälkeen uudelleen ja yrittää aina niin ylös kuin mahdollista.
Itsensä voittaminen, siitä se kaikki kai lähtee.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti