Juon kuumaa karpalomehua ja kirjoitan surusta, tunteista joita on liian pelottavaa päästää ulos muulla tavalla. Sureminen osoittaa, että välittää, ja välittäminen mahdollistaa sen, että sitä voi joko satuttaa muita tai tulla satutetuksi. Olisiko hiukkasen helpompaa olla tunteeton robotti, peltimies ilman sydäntä, kysyn vaan.
Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.
Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti