Jotenkin minusta tuntuu, ettei meidän pitäisi olla täällä nyt, mietin hetkeä ennen kuin selvisi että olin saapunut väärälle puolen kaupunkia palaveriin, joka todellisuudessa oli määrä järjestää työhuoneeni viereisessä neuvottelutilassa.
Olen harvoin ollut yhtä häpeissäni. Aukene, maa, niele minut, rukoilin äänettömästi katua jolla seisoin. Tämä hetki oli viimeinen piste putkessa jonka aikana olin tonttuillut kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuten työntämällä jalkani toistuvasti työpisteeni roskikseen, pudottamalla korkokenkäni sinne kerran, juoksemalla näyttävästi ovea päin ja lähettämällä sähköpostia väärälle vastaanottajalle.
Mutta kun tarpeeksi rankasti mokaa, on pakko pysähtyä hengittämään. Samalla tahti hidastuu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti