Seitsemisessä

Olen lapsesta asti ollut hulluna pohjoiseen. Niinpä myös vaellusreissut tuppaavat kohdistumaan aina Lappiin, Lappiin, Lappiin. Myönnän myös suhtautuneeni eteläisiin kansallispuistoihin hivenen epäluuloisesti: asutus tunkee lähelle ja alueet ovat niin pieniä, ettei erämaasta juuri voida puhua.

No, ehkei erämaasta, mutta kansallispuistoja ne silti ovat, esimerkiksi Seitseminen. Ja hienoa kansallispuistoa onkin. Katsokaa vaikka itse.


Vietin pidennetyn viikonlopun nelipäiväisellä vaelluksella Seitsemisessä lippukuntamme tarpojien kanssa. Sääksi oli luvattu jopa myrskyä, mutta lopulta selvisimme yhden päivän sateella, parilla puolipilvisellä ja yhdellä aurinkoisella päivällä. Öisin oli kylmä, laavussa sai pukea villapaidan jos toisenkin ylleen ennen makuupussiin kömpimistä.


Metsä oli täynnä paikoin puolilahojakin pitkospuita sekä vuoron perään kaunista harjumaastoa ja sammaleista rämettä, jossa voi hyvin kuvitella peikkojen tai virvatulien tanssivan kesäöinä. Multiharjun aarniometsästä löytyi vanhoja viisaita aihkeja, joita halaamaan saattoi mahtua kolme tai neljäkin vaeltajaa yhtä aikaa.

Liikuimme reittiä luontokeskus – Koverolampi – Multiharju – Jauli – Kirkas-Soljanen – Liesijoki – Haukilampi – luontokeskus ja päätimme vaelluksen Seitsemisen Portin rantasaunalle, joka tarjosi tervetulleet löylyt. Yhteensä matkaa kertyi noin 30 km. Matkasta jäi iloinen mieli. Ensiapupakkaukset tulivat takaisin yhtä täysinä kuin lähtiessäkin ja paluujunassa istui joukko tyytyväisiä vaeltajia.


Mistä johtuukin, että nokipannukahvi maistuu aina vain niin paljon paremmalta kuin tavallinen sumppi ja palanen taloussuklaata kupposen kera tuntuu jopa ylelliseltä? Hernekeitto ja ruisleipä sulatejuustolla ovat niin ikään ylivoimaisia herkkuja. Tällä vaelluksella tosin maistelimme viimeisenä iltana jopa suklaamousseeta, valmisjauheesta saa näemmä varsin hyvää sellaista jos vain jaksaa kärsivällisesti vatkata.


Totesin jälleen, että kun tunnen rinkan painon selässäni ja kuulen putkien nitinän sekä toisinaan hiljaisen helinän jonkin säätöremmin kilahtaessa kehikkoa vasten, järkevä virkamiesminäni valuu samantien korvieni välistä ulos ja muutun nuuskamuikkuseksi. On mukavaa asua kaupungissa, mutta joskus sitä tarvitsee metsäretkiä. Metsähetkiä ja telttoja, joiden väri on juuri sitä kesänvihreää, mikä panee uskomaan että ulkona paistaa aurinko (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu).

Lähtisinkö uudelleen Lappia etelämmäksi kansallispuistoon? Varmasti. Seitseminen oli hieno, paljon hienompi kuin uskalsin edes odottaa. Vain tunturit puuttuivat, mutta niiden tilalla oli taianomainen metsä.