Perinteitä

Viikonlopun jälkeen on kuultu kiihkeitä raportteja HYY:n vuosijuhlasta (puskaradion lisäksi jotain materiaalia on myös HYALin blogissa, asialla jälleen Jouni näppäimistöineen). Puoliso oli siellä ja pyysi minuakin mukaan. En mennyt, päällimmäisenä syynä ensi torstaina häämöttävä oikeussosiologian tentti, johon pitäisi lukea arviolta vielä kuutisensataa sivua. Muitakin syitä oli, osa ehkä hiukan nolojakin. No, avaudun niistä silti.

1) Iltapuku (tai sen puute). Joko kaikki kolme iltapukuani ovat kutistuneet vaatehuoneen pimennossa tai sitten minä olen kasvanut kevään jälkeen. Joka tapauksessa hengittäminen on mahdotonta jokaisessa iltapuvussani -- tai muuten jokin sauma repeää tai tissit tulevat auttamatta kaula-aukosta ulos. En millään jaksaisi investoida muutamaa hunttia uuteen iltapukuun juuri nyt. Mieluummin treenaan vartaloni ennalleen.

2) Illallisen muuttaminen buffet-muotoiseksi. Rakastan vuosijuhlia, siis ihan oikeasti. Mielestäni vuosijuhlaan kuitenkin kuuluu olennaisesti se vaihe, että istutaan pöydässä ja ruoka tarjoillaan kauniisti laitettuina annoksina ja syödään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan istualtaan. Kankainen lautasliina sylissä, javisst. Maksan mieluummin 60 euroa siitä, että ruoka on lämmintä, kauniisti annosteltua ja tarjoillaan pöytiin kuin 30 euroa siitä, että se noudetaan jostain itse ja syödään hätäisesti seisaaltaan siellä, mistä kukin sattuu paikan löytämään.

3) Ohjelma. HYY:n vuosijuhlia on aiempina vuosina kritisoitu paljon juuri tästä seikasta. Ohjelmaa on joko liikaa tai yksittäiset esitykset ovat liian pitkiä. Tänä vuonna kuulin yksin juhlapuhujan puhuneen 45 minuuttia, mikä olisi ehdottomasti liikaa pöytäjuhlassakin. Voin vain kuvitella miltä sameasilmäisestä yleisöstä on tuntunut puolen tunnin jälkeen. Kuultuani, että ohjelmaputki kesti yhteensä noin 2,5 tuntia -- joka siis istuttiin paikallaan yhteen pötköön tarjoiluitta, sillä ruokaa tarjoiltiin vasta ohjelmaosuuden jälkeen -- en katunut lainkaan päätöstäni jäädä kotiin. (jatkuu seuraavassa...)