Sanoja

Juon kuumaa karpalomehua ja kirjoitan surusta, tunteista joita on liian pelottavaa päästää ulos muulla tavalla. Sureminen osoittaa, että välittää, ja välittäminen mahdollistaa sen, että sitä voi joko satuttaa muita tai tulla satutetuksi. Olisiko hiukkasen helpompaa olla tunteeton robotti, peltimies ilman sydäntä, kysyn vaan.

Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.

Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.

Kyllähän te sen tiedätte

Rakastan ystäviäni, hyviä kavereita ja hengailua. Tarvitsen tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi lojua tuntikausia matolla, sohvalla tai patjakasassa lörpöttelemässä. Haluan hehkuttaa jollekin silloin kun olen haljeta onnesta, avautua jos angsti valtaa mielen tai tilittää silloin kun tympäisee tai pahimmillaan kaikki tuntuu karmealta – ja vastavuoroisesti oma olkapääni on toki myös tarjolla tukea kaipaaville kavereille.

Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.

Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.

Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.

Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?

Kirjoituksia

Monesti tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa enemmän, enkä nyt tarkoita sellaista työkirjoittamista, jota teen koko ajan, vaan ihan oikeaa kirjoittamista. Ajatuksia, tunteita, proosaa paperille, tiedättehän.

Jotenkin tuntuu usein niin vaikealta saada sanoja paperille. Tuntuu siltä, että kaikki kirjoittamista vaativat ajatukset ovat loppujen lopuksi yksityisiä, sellaisia joita ei halua jakaa, ja niiden paperille saattaminen voisi johtaa siihen, että joku muu saa ne vahingossa tai tahallaan käsiinsä ja lukee. Siksi en useimmiten uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista. Se on järjetöntä, koska usein päässä vimmatusti pyörivästä ajatuksesta pääsee helpommin eroon suoltamalla sen ulos, paperille, ja sitten voi keskittyä taas muuhun elämään.

Lähetin tänä vuonna taas ystävänpäiväkortit, joihin sepitin pääasiassa jokaiselle ikioman runon. Istuin alas korttipinkka käsissäni, aloin kirjoittaa ja koristelin kunkin kortin sitten siinä olevan runon mukaiseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sellaista pitäisi tehdä useamminkin.

Tänään puolison kaverin häihin, ihanaa! Luvattu lumimyrsky näyttää viipyvän jossain, saletisti se tulee juuri silloin kun tarvomme näteissä vaatteissa ja hentoisissa kengissä juhlista kotiin. Nätti mekko ja vaelluskengät ei kuitenkaan ole vaatetussuunnitelmaani kuuluva yhdistelmä, joten pääsen varmaan taas ajamaan taksia takapenkiltä käsin.

Vähän vajaa 30

"Tiedätkös, tuota sanotaan kolmenkympin kriisiksi", kolmekymppinen kaverini sanoi eilen kuunneltuaan laveaa vuodatustani ties mistä aiheesta jälleen kerran. Pysähdyin ja hätkähdin. Totta kai se on, kun omissa ja kaverien puheissa alkaa vilistä toistuvasti perheen, asuntolainan ja purjeveneen kaltaisia sanoja ja olutravintolaan sovitussa alumnitapaamisessa syntyy spontaani vihkisormusvertailu, kolmenkympin kriisi on kohta ovella. Ikuisen lapsen on vaikea sopeutua elämään kaksoiselämää töölöläisenä juristinrouvana ja virkamiehenä, ja silti sitä kai pitäisi.

"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.

Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria ja mureita naiiveja, eikä rekan lavalla uhrattu ajatustakaan kirjoituksille tai pääsykokeille.

Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D

Oon voimissain

Aurinkopuuteri on parhaimmillaan silloin kun puuteri peittää vuoria ja aurinko taivasta. 8 päivää näissä maisemissa teki terää, sain energiaa ja pääsen vihdoin palaamaan ensi viikon alusta töihin!

Lech oli yhtä ihana kuin ennenkin. Kaipaan takaisin jo nyt. Onneksi Suomessakin voi nyt nauttia pakkasesta ja tanssahdella lumessa kidetähtösten keskellä.

Toipumisen seuraava aste

En olisi uskonut sanovani tätä, mutta mulla on melkein ikävä sitä ahdistusta. Se on alkanut väistyä, ja lääkärit löysivät sen alta kaikessa hiljaisuudessa piileskelleen masennuksen. Parantumista tämäkin, kai, kun kahden taudin sijaan hoidettavia on enää yksi, mutta paremmalta ne ylikierrokset sentään ehkä tuntuivat kuin tämä yhtäkkinen kaiken ylivoimaisuus.

Liekö järkevää toimia vartionjohtajana ja lippukunnanjohtajana, kun jo sanojen "vartio", "kokous" ja "lippukunta" ääneen lausuminen saa väsyneen itkemään. Toisaalta myös hyvät hetket ja pienet ilonaiheet ovat sitäkin suurempia kohdalle osuessaan.

Toipumisen esiasteet

Viides täysin kahviton päivä putkeen menossa. Juon kesäiseltä metsältä maistuvaa yrttiteetä, josta makuhermoni erottavat koivun, vadelman ja mustikanlehtien aromit. Teetä on kannussa vielä litra. Minä litkin sitä perhoskuvioisesta kupista ja neulon palmikkokuvioista villasukkaa hammastikun paksuisilla puikoilla.

Tämä on rankkaa itselle, puolisolle, niille läheisille jotka näkevät, tietävät tilanteen, joutuvat elämään sen kanssa. Marraskuun harmaus ei taatusti tee tästä yhtään sen helpompaa. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Istun yhä sykerössä, kädet ja jalat ristissä, suojellen itseäni tuntemattomalta uhalta. Alitajunta taikoo syövereistään jo lähes unohtuneita traumoja ja yhdistää ne kerrassaan järjenvastaisesti nykyhetkeen. Silti, minä osaan taas nauraa, silloin kun siihen on aihetta. Ystävien, kaverien ja monien tuttujen seurassa käyttäydyn jo lähes normaalisti. "Ei susta huomaa", ne sanovat ja minä suhtaudun siihen kohteliaisuutena.

Nyt olisi aikaa viettää vaikka tuntikausia olohuoneen lattialla piirtäen. Yhtäkkiä ei vain huvita.

Material girl

Materia ei ehkä tee onnelliseksi, mutta mieltä se joskus piristää kummasti. Rakastan tämänhetkistä muotia, kun paidat kerrankin ovat tarpeeksi pitkiä. Niinpä tein terapiamielessä pikku shoppailureissun, tulin kotiin tyytyväisenä ison kassin kanssa ja raivasin vaatekaapista vastaavasti melkein hyllyllisen verran vanhaa elämääni vietäväksi Fidan laatikkoon.

Päivä on ollut täynnä kivaa terapiaa: lounas- ja cappuccinohetkiä puolison kanssa, huumaavan hieno Picasso-näyttely, hykerryttäviä kohtaamisia sovituskopissa erinäisten vaatekappaleiden kanssa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä tekevän peilikuvastani melkein kissan (kauppojen peilit todennäköisesti vääristävät, älä kokeile tätä kotona). Ja kyllä, nyt on melkeinpä hyvä mieli.

Minulle tämä shoppailu, siivoaminen, lounashetket puolison kanssa ja muu normaali elämä on lepoa. Tavallisesti ihmiset kai tekevät näitä asioita työn ohessa, itse olin jo unohtanut miten se tapahtuu.

Flashback

"Oletko koskaan ollut masentunut", lääkäri kysyy. "Tuntuiko se yhtään samalta?"

Aion ensin kieltää, mutta sitten näen sieluni silmin itseni tasan kymmenen vuotta sitten seisomassa jossain päin Suomea tienposkessa peukalo pystyssä, huppariin, paksuun villapaitaan ja hajoaviin farkkuihin pukeutuneena. Siinä minä hyppelen paikallani jotta marras-joulukuisen yön kylmyys ei kangistaisi jäseniäni ja laulan samaa laulunpätkää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes pystyn laulamaan sen läpi itkemättä ja ilman, että ääneni sortuu tai alkaa vapista. Olkalaukussani on hiusharja, hammasharja, deodorantti ja rapistunut päiväkirja, eikä juuri muuta. En tiedä, mihin olen matkalla, mutta mun on pakko päästä pois.

Jossain matkan varrella minut poimii tienposkesta kyytiin nuorisotyöntekijä, joka haluaa auttaa. Hän vie minut paikkaan jossa voin yöpyä, mutta tarkistaa siinä sivussa vaivihkaa kyynärtaipeeni. Ei, en käytä huumeita ja sitä paitsi pelkään neuloja. Mutta olen niin nuori ja niin kovin rikki, enkä uskalla kertoa siitä kenellekään, sillä olen tottunut olemaan aina se vahva ja kannustava tyyppi, yleinen olkapää, kantava pilari. Olen tottunut tekemään töitä, tukemaan muita, kuuntelemaan kaikkia päästämättä itse mitään ulos.

Ei, ei se tuntunut kauhean samalta. Silloin kaikki söi minua hitaasti sisältäpäin, pala palalta, eikä mikään kiinnostanut. Nyt kiinnostaisi, en vain pysty keskittymään.

Oli siinä yhteistäkin. Silloinkaan ei juuri nälättänyt, ei nukuttanut. Liikuin liikaa, vartioin vyötärönmittaani hysteerisesti säilyttääkseni kontrollin edes johonkin asiaan elämässäni ja saatoin kolmen tai neljän päivän ajan unohtaa tykkänään syödä. Kaikki voimavarat menivät siihen, että pysyin koossa, muuten en juuri itseäni ajatellut tai itsestäni välittänyt.

Minun on pakko oppia välittämään ja huolehtimaan muiden lisäksi myös itsestäni, antamaan itseni levätä. On pakko oppia uskomaan, että joskus minäkin tarvitsen apua ja silloin minulla on oikeus siihen.

Oppiminen vain on niin kovin hidasta.

Väsymyksen oireet

"Tämä ihminen en ole minä", totesin työtoverilleni lounaspöydässä, suolaiset kyyneleet poskiani pitkin bataattikeittolautaselle valuen. En oikein tiennyt mitä tai miksi itkin, mutta en pystynyt lopettamaankaan.

"Työväsymys", totesi työterveydenhoitaja, jonka huoneessa myöhemmin istuin edelleen itkien. "Nyt tehdään niin, että lepäät pari päivää kotona ja huomenna tapaat psykologin."

Psyykensä ja ymmärryksensä rajat käsittää vasta kun ne menettää. En pysty hahmottamaan tai käsittelemään esimerkiksi aikataulun, päiväohjelman, perhesuhteiden, lehdistötiedotteen, tehtävien asioiden listan tai neuleohjeen kaltaisia kokonaisuuksia. Unohdan puolet kuulemastani viidessä minuutissa, ellen kirjoita asioita ylös. Ruokapöydässä pystyn joko syömään tai keskustelemaan, mutta en tekemään molempia yhtä aikaa. Muun kuin kaverin lähettämään sähköpostiin vastaaminen saattaa olla ylivoimainen ponnistus, joka saa minut itkemään. Stressin alla ylirasittuneet aivoni ovat yksinkertaisesti pistäneet päälle sulun: nyt ei enää uutta tietoa tänne, kiitos. Täytyy levätä, hengähtää, töihin palattua laittaa munakello pöydän kulmalle mittaamaan aikaa, jonka päättyessä lähden kotiin.

Tämä olotila on pelottava. Mielen ohella oirehtii myös keho: suolisto ei sulata suklaata, iskias ei salli istumista. Täytyy välttää kahvia ja alkoholia, joista edellistä juon yleensä liikaa, jälkimmäistä hyvin harvoin. Pelkään työkaverien tapaamista, sitä, että joku tulee huoneeni ovelle tai soittaa, kysyy minulta jotain. Muistan viime perjantaina näin tapahtuneen kahdeksan kertaa, mutta minulla ei ole hajuakaan kenen kanssa olen puhunut ja mistä. Minä, aina niin näppärän sosiaalinen minä, en yhtäkkiä kykenekään normaaliin vuorovaikutukseen työyhteisössäni. Ja pelottavinta on se, etten kokonaisuuksien ohella aina hallitse myöskään itseäni tai tunteitani.

Työväsymykseen voi sairastua kuka tahansa ja terveydenhoitajamme mukaan sen myös kokee joka neljäs suomalainen aikuinen. Jos kuulutte niihin kolmeen muuhun, onnittelen. Jos ette, yrittäkää välttää tätä viimeiseen asti. Pyytäkää lisää resursseja, kieltäytykää ylityöstä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä on varmaan pelottavinta mitä olen koskaan kokenut.

Jos metsään haluat mennä nyt

Minä kaipaan alituisesti metsään. Kaipaan mörskärin valoon, pakkasen kovettamalle sammalelle, joka rasahtelee jalan alla aamuisin kun avaan lämpimän untuvapussini laverilla, hiivin hiljaa ulos partiokämpästä ja livistän lenkille muiden vielä nukkuessa.



Olen ollut nyt kaupungissa yhtäjaksoisesti viikon. Rakastan tätä kaupunkia, mutta välillä on pakko päästä metsän keskelle. Niin minä nuuhkin keittiössäni kuivuvien suppilovahveroiden tuoksua ja retkivillapaitaani tarttunutta savun aromia ja kaipaan hetkittäin takaisin kämpälle takkatulen loimuun, kertomaan iltasatua laverilla loikoileville vartiolaisille, taistelemaan vaikeasti sytytettävän vesipadan kanssa aamuisin (vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kannustanut puristiseen hifistelyyn mahdollisimman vähin ja luonnosta löytyvin sytykkein...).

En hevillä luopuisi kaupunkiasunnostani, jonka ulkopuolella ratikat kolisevat. Mutta kaupunkiin pätee sama kuin metsäänkin: molemmissa on hyvä olla, kun vain tietää joskus pääsevänsä toiseen ympäristöön.

Melankolia

Syysmyrskyissä on jotain ihanan melankolista, totesin mielessäni kun kävelimme eilen illalla ystävän kanssa Mäkelänrinteestä Kallioon Itä-Pasilan läpi, jossa tuuli riepotti pudonneita lehtiä autioilla ruutukaavakaduilla. Musta asfaltti kiilsi märkänä kylmien katulamppujen loisteessa, mutta taloissa sisällä loistivat lämpimät valot ihmisten viettäessä lauantai-iltaa.

(Tässä vaiheessa ystävä luultavasti huokaisee: "ah, niin taas, sinä ja Itä-Pasila". Jollakin kieroutuneella tavalla en vain voi olla pitämättä siitä kaupunginosasta. Tämä on nähty ennenkin.)

Vaan kun syysmyrsky raivoaa ulkona, omassa olohuoneessani minä vajoan tähän laiskaan sunnuntaihin: vedän villasukat jalkaan, keitän kauramaitokaakaota, korvaan valot kynttilöillä, soitan melankoliseen syksyyn niin hyvin sopivaa CMX:ää ja piirrän.

Thinspiration

Rosa Meriläisen tämänpäiväinen kolumni ananasmurskalla eläjistä sai taas pohtimaan, miten aikuisen ihmisen voi pysäyttää kun suhde omaan kehoon karkaa käsistä. Aihe tuntuu olevan jatkuvasti silmien edessä, minunkin sosiaaliseen piiriini mahtuu muutama vääristynyt minäkuva ja myönnän, ettei omanikaan nyt aina ole ihan niin terve ollut. Kerro siinä sitten nuoremmille, että jokainen on kaunis juuri sellaisena kuin on eikä jonkun Suvi Koposen vartalo ole välttämättä se tavoittelemisen arvoisin asia. Kuka tässä maailmassa enää uskoo moiseen?

Entä miten kaverin huolestuttavan laihtumisen voi pysäyttää? Lienee turha saarnata siitä, ettei 120 g raastetta ole sama asia kuin lounas tai kaksi lenkkiä ja salikäynti päivässä on liikaa. Itseeni se ei ainakaan tekisi toivottua vaikutusta, jos oma peili näyttää muuta kuin sen, mitä kaverien silmät näkevät. Itse ainakin olen hemmetin hyvä liikkumaan salaa jos on pakko, enkä usko voivani vahtia kavereitanikaan vuorokauden ympäri, vaikka joskus mieli tekisi.

Toinen asia on sekin, missä vaiheessa puuttuminen vielä on mahdollista. Kuunteleeko ihminen enää ketään kuultuaan koko elämänsä ajan olevansa – normaalipainostaan huolimatta – pyöreä tai elettyään syömishäiriönsä kanssa kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa viisitoista vuotta? Vaaka- ja mittanauhakompleksista tulee nopeasti addiktion kaltainen rutiini, samoin oksentamisesta. Niitäkin olen nähnyt, joilla syömishäiriö on saadusta terapiasta ja avusta huolimattakin kehittynyt pro ana -henkiseksi elämäntavaksi, josta melkein ylpeillään. Ja kun näitä ihmisiä kuuntelee, niin jostain syystä tuntuu, että aikuisenakin puhjenneiden syömishäiriöiden syyt johtavat lähes poikkeuksetta lapsuuteen ja teinivuosiin, vanhempien, valmentajan, ystävien tai ympäristön suhtautumiseen.

Pakostakin tulee mieleen, ettei aikuisia ananasmurskalla eläjiä ehkä olisi, jos lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi mahdollista kiinnittää tarpeeksi huomiota. Jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa ja opettaisivat myös näitä itseään hyväksymään itsensä ja muut juuri sellaisina kuin ovat. Jos tästä huolimatta puhkeaviin ongelmiin ehdittäisiin puuttua ajoissa ja jos tähän puuttumiseen, ennaltaehkäisyyn ja hoitoon älyttäisiin varata tarpeeksi resursseja.

Laulu rakastamisen vaikeudesta

Muistatteko vielä Ally McBealin, jossa henkilöhahmoilla oli tunnusbiisejä toisten mielessä? Hahmo ilmestyi näkyviin ja biisi alkoi välittömästi soida. Minulle käy tämä usein toisinpäin, biisin kuullessani mieleeni ilmestyy kasvoja, tuoksuja, muistoja tilanteista ja mielialoista. Niinpä ihmiset ja ihan ohimenevätkin tunteet ja tilanteet voivat varastaa biisejä ikuisiksi ajoiksi kuten Mari Ahokoivun blogissa todetaan. Mutta ei biisi siitä välttämättä pilalle mene.

Wir sind Heldenin Aurélie ja Clamourin Maailmassa tuovat mieleeni rakkaita ystäviä ja saavat minut hymyilemään. Ja kun kuulen Waurion Pienen laulun, näen mielessäni lunta ja rinteen keskiosista hiukan kovaksi kuluneen laskettelureitin, Itävallan Alpit Zürsissa ja Lechissä. Eppu Normaalin Baarikärpänen vie minut mielessäni Kaisaniemen metroasemalle kahden ystävän kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. CMX:n Fysiikka ei kestä liittyy aivoissani erottamattomasti Meilahteen, jonka läpi olen useasti juossut sitä kuunnellessani, ja Don Johnson Big Bandin Helsinki Cadenza Ruoholahteen. Mutta aina mielleyhtymälle ei ole luonnollista selitystä. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs on kappale jota ei parane kuunnella partiovapaina päivinä tai partiostressiä parannellessa, sillä sen kuullessani näen silmieni edessä Sibeliuspuiston ja kuulen korvissani lippukunnanjohtajamme äänen. Lienenkö sitten kuunnellut biisiä joskus lenkillä ollessani ja samalla pohdiskellut jotain partioon liittyvää dilemmaa, muuta selitystä näiden kolmen asian yhdistelmälle en keksi.

Jotkut klikkiytymät ovat kulkeneet mukana lapsuudesta ja teinivuosista asti. Inner Circlen Sweat tuo silmieni eteen pölyävän pesiskentän ala-asteen takana, haistan nenässäni Pauligin kahvinpaahtimolta tulvivan kärähtäneen espresson tuoksun ja kuulen pesäpallon kopahduksen puista mailaa vasten sekä kolmospesältä kajahtavan huudon "palo!". Helloweenin Anything my Mama Don't Like saa minkä tahansa huoneen tuoksumaan mustalta nahkatakilta. Dj Bobon Keep on Dancingiin on tarttunut ikuisiksi ajoiksi ruutupaitojen ja Studio Line -hiuslakan aromi.

Musiikki on ainakin omassa elämässäni niin suuressa roolissa – tahtomattani ja tiedostamattanikin – että tämä asia tuntuu yhtäkkiä aivan mielettömän kiinnostavalta. Onko teillä muilla samankaltaisia suhteita biiseihin?

Huma + 10 kg

Minä puran tunteitani ja ajatuksiani piirtämällä ja piirrän mitä sattuu. Vanhat päiväkirjani ovat täynnä satunnaisia raapustuksia, sarjakuvamuotoon puettuja vuodatuksia sekä piirroksia perheestä, ystävistä, paikoista, eksistä ja ihastuksista. Kokous- ja luentomuistiinpanoni on doodlattu täyteen piirroshahmoja, jotka usein esittävät näsäviisaita huomautuksia. Ennen piirsin aina ja joka paikassa, sitten tuli stoppi enkä yhtäkkiä moneen vuoteen koskenutkaan kyniin tosimielessä. Nyt olen alkanut taas aktiivisesti tavoitella kadonnutta kynäilytaitoani.

Pitkään minua on kiusannut piirroksissani jokin asia, josta en ole täysin päässyt perille. Jokin perspektiivivirhe tai muu vastaava, josta melkein olen saanut otteen mutta en aivan. Kunnes yhtäkkiä ystävä huomautti:

minua vaivaa piirrosanoreksia.

Minä piirrän ihmiset aina hoikemmiksi, sirommiksi, kapeammiksi kuin he todellisuudessa ovat. Minä kaunistelen todellisuutta, en halua nähdä näppyjä, ryppyjä, makkaroita, paitsi jos piirrän tarkoituksella rumaa. Minä pihistän piirteitä ympäristöstäni, profiileja, kulmakarvoja, leuan muotoja, ilmeitä, olkapäitä, ja yhdistän ne sitten syömishäiriöisen vääristyneeseen maailmaan asiaa edes tiedostamatta.

Minun piirrosmaailmassani useimmat naiset saavat teinitytön vartalon, solakan ja notkean kuin pojalla, ellen huomaa pitää varaani. Mieskehojen rasvaprosentti puolestaan on noin viitosen luokkaa ja vauvat saisivat aliravitsemuksellaan kenet tahansa neuvolantädin puuttumaan asiaan.

Mitä tämä kertoo kauneuskäsityksistäni, minäkuvastani, maailmastani? Kieltäydyn uskomasta että mitään, vaikka aina vähän kapeammat fyysiset ulottuvuudet minulle oman kehoni suhteen kelpaisivatkin.

Ups.

Jotenkin minusta tuntuu, ettei meidän pitäisi olla täällä nyt, mietin hetkeä ennen kuin selvisi että olin saapunut väärälle puolen kaupunkia palaveriin, joka todellisuudessa oli määrä järjestää työhuoneeni viereisessä neuvottelutilassa.

Olen harvoin ollut yhtä häpeissäni. Aukene, maa, niele minut, rukoilin äänettömästi katua jolla seisoin. Tämä hetki oli viimeinen piste putkessa jonka aikana olin tonttuillut kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuten työntämällä jalkani toistuvasti työpisteeni roskikseen, pudottamalla korkokenkäni sinne kerran, juoksemalla näyttävästi ovea päin ja lähettämällä sähköpostia väärälle vastaanottajalle.

Mutta kun tarpeeksi rankasti mokaa, on pakko pysähtyä hengittämään. Samalla tahti hidastuu.

Oravanpyörä

Mä tahdon takaisin tunturiin!

Eikä mulla sit kai muuta.

Anna tunturin selvittää

Tässä kesässä on ollut jotain samaa kuin kymmenen vuoden takaisessa kesässä 1999. Se oli tuhansien pienten onnellisten hetkien sävyttämä loputtoman itsensä etsimisen kesä, joka lopulta kului ohi melkein huomaamatta. Saatan olla kymmenen vuotta vanhempi, rauhallisempi ja kärsivällisempi, mutta etsin itseäni edelleen, nykyään jo tietäen etten koskaan tulekaan täysin valmiiksi. Ja kesät ne vain kuluvat yhtä nopeasti.


Tänä kesänä vietin puolet lomastani kulkien tunturissa, jonne aina kaipaan, joskus lähes fyysistä kipua tuntien. Kun polku nousee koivikon keskeltä paljakkaan ja tuuli iskee kasvoihin, mielenrauha on suurimmillaan. Minä kunnioitan tunturia, ympäröivää luontoa jolta saan voimaa. Kun ympärilläni on tarpeeksi tilaa – tunturiylänköä, hiekkadyyniä, avomerta, ulappaa – ja tunnen tuulen ihollani, olen vapaa ja rauhallinen.


Kaunis kannas johdattelee Gappojohkan varren kivisestä kuumaisemasta rehevään, vihreään, alavaan laaksoon, jota Moskun, Pältsanin ja Juoksavátnjunnin profiilit hallitsevat. Välillä horisontissa pilkistää Paraksen pyramidimainen huippu. Juoksavátnjunnin alarinteiden vaivaispajukossa kulkiessa tuntuu kuin olisi tropiikissa. Pajukko on tiheää ja kohoaa melkein kasvojeni tasalle, maa sen juuressa on märkää ja soista. Ja Pältsan, kaksitorninen jättiläinen, on läsnä ja valvoo.


Nousemme ylemmäs tunturiin nauttimaan hääpäivälounasta. Sää on ihanan aurinkoinen ja lämmin – paitsi silloin kun syömme. Silloin Isdalenin suunnasta nousee voimakas ja kylmä tuuli, joka pureutuu luihin ja ytimiin ja uhkaa lennättää ruoan lusikasta huitsin nevadaan ennen kuin sen ehtii saada suuhunsa. Kun ruoka on syöty, rauhoittuu tuulikin. Ehkä tunturi toivoi osaa ateriastamme?

Pältsastuganin tupaisäntä saattaa olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä. 30 vuoden ajan hän on lumettomana aikana, keväästä syyskuun puoliväliin, elänyt elämää paikassa jossa ei ole mitään väliä kellonajoilla, aikavyöhykkeillä, tuskin päivämäärilläkään. Pältsan valvoo hänen untaan öisin, toivottaa hyvää huomenta aamuisin, aina uudella tavoin yhtä kauniina. Nuo vuodet ovat lyöneet häneen leimansa, hänen puhetapansa on kilpikonnamainen eikä häntä luultavasti pysty järkyttämään mikään.
"Tuossa kilometrin päässä on vesiputous", hän sanoo ja me mieheni kanssa teemme iltakävelyn Kummaenon varteen tietämättä oikein mitä odottaa. Ajattelen jotain ehkä Pitsuskönkään kaltaista tai pienempää, edes lähestyvä jylinä ei saa meitä varautumaan siihen mitä kohta näemme.


Putous on 22 metriä korkea ja leveä kuin mikä. Matalan vedenkin aikaan se tekee vaikutuksen ja sen lennättämät pärskeet lentävät suihkuna kauas. Sattuapa paikalle joskus tulva-aikaan!

Kun jätämme yön aikana lumipeitteen ylleen saaneen Pältsanin laaksoineen taaksemme ja nousemme taas ylös tunturiin suunnaten kohti Suomen rajaa, koen jälleen yhden niistä hetkistä jolloin tahtoisin pysäyttää ajan ja jäädä laakson liepeille keittelemään kaakaota. Hillat ja variksenmarjat ovat kypsiä ja ruska tulossa, öisin on jo pakkasta. Tuntuu turhauttavalta palata askel askeleelta kohti sivistystä ja pääkaupungin kiireitä.
"En viihtyisi täällä kaamoksessa", muistutan itselleni, mutta kuka miettii kaamoksia kun nyt on vielä kesä, tai kesäloma ainakin. Mutta vielä emme poistu tunturista, vaan jäämme Kuohkimajärvelle yöksi ja poimimme kolmen valtakunnan rajapyykin maisemista iltapalaksi mukillisen makeita mustikoita.

Paluumatkalla kohti Kilpisjärveä jätämme rinkat varvikkoon odottamaan noustaksemme Pikku-Mallan huipulle. Huippu tulee vastaan paljon nopeammin kuin kymmenvuotiaana, jolloin nousin sinne ensimmäisen kerran. Pingon eteenpäin nopeammin saadakseni edes hiukan välimatkaa perässä tulevaan puolisoon, tämä on minulle niitä paikkoja joissa on saatava olla yksin. Kun rinne lakkaa nousemasta ja huipulla vapaasti temmeltävä tuuli lyö vasten kasvoja, haluaisin levittää käsivarteni selälleen ja pyöriä ympäri.


Saana seisoo Norjan maantien reunassa, huippu pilvien keskelle kätkeytyneenä. Se on kuin vanha ja arvaamaton ystävä, josta ei ikinä tiedä millä tuulella se on. Se saattaa toivottaa kulkijan tervetulleeksi, mutta ei päästä helpolla. Rinne on jyrkkä ja kivinen, sumussa näkee eteenpäin ehkä metrin verran ja tuttu tuuli puhaltaa voimakkaasti järveltä päin.


"Minä lupasin tulla taas takaisin", tervehdin Kilpisjärven jättiläistä, silitän kalliota kämmenelläni ja muotoilen mieheni kanssa irtokivistä huipulle sydämen. On kuin tunturi pitäisi siitä, sillä tuuli tyyntyy hetkeksi ja pari auringonsädettäkin pilkahtaa yllemme sumun seasta. Pilvi huipun päällä ei kuitenkaan väisty, lisää kulkijoita on tulossa alhaalta.

Ja kun odotan retkeilykeskuksen pihassa Rovaniemelle suuntaavan bussin lähtöä, kuiskaan Saanalle vieressäni jälleen kerran:
"Minä tulen taas takaisin."

Oppimisen ylistys

Puolitoista kuukautta olen ollut enemmän tai vähemmän hädissäni joka kerran kun lankapuhelin vieressäni on soinut. Kansalaiset, virkamiehet, toimittajat siellä soittavat, janoavat vastauksia ja ovat määrätietoisia saatuaan minut tai kenet tahansa langan päähän. Muiden poistuessa lomille jään yksin viestintäsiipeen ja tunnen itseni uhrilampaaksi. Ei ketään keltä kysyä ja nyt niiden muidenkin puhelut ohjautuvat minulle...

Eräänä iltapäivänä huomaan parin tunnin sisällä tavallisten työtehtävieni ohella keskustelleeni suvereenisti puhelimessa ruotsalaisen kanssa englanniksi asiasta joka on suomeksikin vaikeaselkoinen, soittaneeni yhteen ministeriöön, vastaanottaneeni puhelun toisesta ministeriöstä ja hoitaneeni molemmat asiat, käyttäneeni luontevasti sanaa "diaarinumero", selvitelleeni kadonneen asiakirjan kohtaloa, ottaneeni vastaan kasan soittopyyntöjä ja etsineeni sopivat asiantuntijat vastaamaan soittajien kysymyksiin.

Puhelin soi jälleen, mutta tällä kertaa nostan kuulokkeen tyynesti korvalleni. Minä alan selvästi sisäistää tätä hommaa, hiljalleen.

Minun Helsinkini

Tämä on minun kaupunkini.

Nämä ovat minun maisemiani, nämä koruttomat ja koristeelliset kivikorttelit, varjoisat sivukadut pääväylien varrella, kallioiset merenrannat paksuine mäntyineen. Niiden keskellä minä elän, niiden keskelle minä kuulun, niistä minä saan voimaa.

Kesäiltaisin minä hölkkään Seurasaaren ympäri ja Meilahden kautta takaisin kotiin ja hengitän Helsinkiä. Annan katseeni viivähtää Taka-Töölön ja Meilahden julkisivuja siellä täällä peittävissä villiviineissä, maistelen merituulta joka pyyhkii kasvojani, nuuskin ilmassa leijuvaa levän hajua. Imen sisääni ilta-auringon säteitä jotka kultaavat meren ja männyt, sivelevät hellästi ikiaikaisia rantakallioita.

Ja kun sade ravistelee minun Helsinkiäni, lähden ulos ilman kumisaappaita tai sateenvarjoa, kävelen collegehupparissani Töölön kirjastoon mustia pilviä uhmaten, koska, kuten kuka tahansa Helsinkiä joskus hengittänyt voi huomata, Topeliuksenkadun lehmusten alla on sateellakin kuivaa pitkään.

Tätä Helsinkiä minä rakastan.