Tahatonta romantiikkaa

Olin eilen ystävän kanssa seinällä Tapanilassa ja hauskaa oli. Oma kiipeily oli aika jähmeää, kun pelkäsin että vasen nilkka ottaa damagea. Niinpä vähän jäädyin ja sit otti pannuun. Mutta varmistaa voi aina, vaikka boulderkorkeuden yläpuolella jäätäisikin.

Koska tiesin, että ystävällä oli turvallinen olo, pysäytin häntä negatiiviselta muotoseinältä laskiessani köyden hetkeksi niin, että hän jäi vapaasti keinumaan noin kahteen metriin ja lenteli siellä nauraen. Vapaa keinuminen hallitussa tilassa on melkeinpä maailman parasta, heti yläankkurin koskettamisen jälkeen.

Puoliso kysyi kotona, miten kiipeilyreissu meni ja kerroin.
"Toi on tosi romanttista", puoliso sanoi.
"Kiipeily?"
"Varmistaminen. Se, että pitää köydestä niin, että toisella on niin turvallinen olo, että se uskaltaa hengenvaarallisissakin olosuhteissa ottaa riskejä."

En ole koskaan ajatellutkaan, mutta näkökulma tämäkin, ja on sillä ihan pointti tuossa... Sorry L, mutta aion silti tulla sun kanssa seinälle ensi viikollakin. :) Puoliso ei taida lähteä mun kanssa, kaikesta romantiikasta huolimatta.

Summer!

Näin koivun siitepölyaikaanhan sitä kannattaa toki juoda yrttiteetä, joka sisältää... koivua. Oh crap. Pärsk. Trööt. Niisk.

Muuten: se on ihan kesä! <3 Uskomaton vihreys valtaa maailman. Nokkoset versovat ja kimalaiset lentelevät. Ekat kyyt bongattu Inkoon Kavalahdessa viime viikonloppuna, rantakäärme jo vappuna Kirkkonummella. Viime torstaiaamuna Inkoossa käki kukkui, palokärki päristi, närhi rääkyi, varis raakkui ja sorsa uiskenteli, jos vielä pöllö olisi ollut päiväsaikaan paikalla, olisi koko Ko-Gi-linnusto bongattu kerralla.

Ja muutenkin maailmassa on jo paljon enemmän valoa. :)

Solmukohta

Elämä (partion ulkopuolellakin) on joskus kuin partiota: täynnä solmuja. Kiire on, mutta blogattakoon silti lyhyesti, jotta tiedätte mun olevan hengissä. :)

Toistaiseksi mennään niin kuin Strömsössä

Viikonloppu hujahti siivotessa ja sisustaessa. Kuljimme miehen kanssa käsi kädessä huonekaluliikkeissä ja puhuimme hyllyistä, matoista, kaikista mahdollisista tavoista säilyttää cd-levyjä ja punaisen retrohyllykkömme maalaamisesta. Sinikeltaiseen jättiläiseenkin eksyimme, ja sen uumenissa puoliuupuneina kahvia juodessamme totesin miehelleni: "Tää on niin järkyttävän keski-ikäistä ja keskiluokkaista".
"Ai mikä?"
"Me ollaan sunnuntai-iltapäivänä kahvilla Ikeassa. Yksityisautolla."
Jossain mattomaailmassa hypistelin kirkkaanvihreää kylppärimattoa ja totesin:
"Mä haluan andywarholtyylisen vessan."
No katsotaan nyt vielä. Yleensä haluan kaikkea vartin verran, kunnes keksin jotain uutta.

Kotona sovittelimme Pink Floydin soidessa uusia ristinollahyllyjä alkovimme seinään, aakkostimme cd-kokoelmamme uusiin säilytyslaatikoihin, täytimme lasisia irtokarkkipurkkeja koruilla, haaveilimme Artekin 544-sohvasta, imuroimme, enkä voinut vastustaa kiusausta kokeilla ihan vähän ruutuhyppyä uudella matolla. Tämän aamun avasimme ilahduttamalla naapureitamme ihan lyhyellä iskuporakonesessiolla aamukahdeksalta, ennen töihin lähtöä.

Aamulla hykertelin ilosta, meidän kodin uudesta ilmeestä tulee vielä tosi kiva!

Jokin ajaa mua

Levi peittyy hernerokkasumuun, näkyvyys on nolla. Näykin hedelmäsalaattia rinnekahvilassa ja Lauri Tähkä laulaa että suudellaan. Ei muuten varmana suudella!

Tiedän, miksi olen miehelleni sopiva, ja hän minulle. Vain kaksi näin mahdotonta toteaa tässä kelissä: eipähän ole hissijonoja! Olisipa hän nyt edelläni laskemassa, ja minä, pieni kypäräkorvainen orava, seuraisin.

Tunti kynttilänvalossa

Maailma sammutti jälleen valonsa eilen klo 20.30. Tai ainakin melkein koko maailma. Minä tunnelmoin.


Valmiina oli kannullinen koivunlehtiteetä ja leegio kynttilöitä. Kahdeksan kynttilän valossa pystyy piirtämään melkein yhtä hyvin kuin kohdevalaisimenkin. Ja liekit lämmittävät – tuikkuja ei turhaan myydä lämpökynttilän nimellä. Tunnin jälkeen hikoilin T-paidassa, vaikka patteri oli minimillä.


Sotkin käteni pehmeään grafiittiin ja kävin kylppärissä otsalampun valossa. Partiolainen (o)saa. Scouter kan.

Kohta lähden käymään kämpällä, ekaa kertaa talven jälkeen. Ikävä on ollutkin jo kova.

Kuin olisi raastimen niellyt

Maailman kaunein talvipäivä...

Talvi? Mistä tämä talvi nyt takaisin tupsahti? Viikon kuljin kevättakissa ja taas piti turvautua duffeliin. Tahdon kevään, Hakaniemenrannan, salmiakkia, kaikkimullehetinyt. Ei silti etteikö viime viikolla ollut viileitä hetkiä. Nielinkö viikonloppuna juustoraastimen vai onko jokin viluvirus tulossa vierailulle? Nuhanpoikanen tuntuu väijyvän miltei kulman takana.

Kevät saa minut runolliseksi. Ei tarvitse kuin vilkaista auringonvalon perspektiiviä puissa tähän vuodenaikaan ja järkeni valuu samantien ulos korvista. Anttilana (en sentään Sirkka-Liisana) ampaisen ylös vuoteestani ja tanssin pitkin Töölön katuja – kunnes aina tajuan ohikulkijoiden nauravan, minulle, vaikken järin yöpaidassani luojan kiitos olekaan. Odotan sitruunaperhosia, sinivuokkoja talven jäljiltä ruskean ruohikon seassa, kevääseen herääviä lumikelloja Hietaniemenkadun etupihoilla, pieniä pääsiäisnoitia, kevätpörriäismyyjiä ja sitä päivää, kun feissarit ja jäätelökioskit taas ilmestyvät kadunkulmiin. Odotan sitä aikaa, kun Hesperian puistossa taas kukkivat hevoskastanjat ja koko puisto on kuin valkoinen vaahtokarkkimeri.

Toistanko jo itseäni? Kärsivällisyyttä. Tämän kaupungin kevät ei koskaan kestä kauan.

Ilmalennon jälkeen

Laskeminen se on sitten kivaa. Laskemisen jälkeen ei ole aina ihan yhtä kivaa. Tänään pää ei käänny, on ehkä ihan pikkuisen aivotärähdyksen oireita, peba on vähän niin kuin sinimusta ja lantion tienoilla tuntuu nauraessa ja yskähtäessä osapuilleen siltä kuin olisin juuri synnyttänyt. Ja kuitenkin vaihdoin laudan takaisin suksiin siinä vaiheessa kun olin laskeutunut komean ilmalennon jälkeen sulavasti otsalleni. Onneksi oli kypärä. Ajatella, että 14 vuotta sitten tein tällaista ja enemmänkin ilman kypärää.

Pienistä vammoista, lihasrelaksanteista, särkylääkkeistä ja irvistellen otetuista askelista huolimatta mieli halajaa tänäänkin takaisin mäkeen. Kevätaurinkoa, pisamia, puhdasta carvingia yhdessä puolison kanssa kilpaa. Ah mikä yhdessäolon muoto. Tai ruskettumista hitaasti nousevassa ankkurissa kivan kaverin kanssa nauraen, sekin kelpaa. Miksi muuten Suomessa hissit ovat aina niin hitaita?

Vaikka tästä niskakivusta ja päänsärystä voisin kyllä luopua. Ehkä huomenna olo on parempi.

Joka vuosi tähän aikaan

Joka vuosi tähän aikaan rakastun.

Aamuisin tuntuu välillä siltä, että kohta on enemmän kevät kuin Liisa Akimoffin laulussa. Lumen alta hiljalleen paljastuvan asfaltin ja eau de tienvarren tuoksuinen hamekevät, korkokenkäkevät, partioretkikevät, aurinkokevät. Haluan kämpälle sellaisena viikonloppuna jolloin ruoho on vielä ruskeaa, kevään ensimmäiset sitruunaperhoset lentelevät uteliaina ja jossain ojan penkalla kukkii leskenlehti. Ja kaikkialla näkyy kuuluu tuoksuu metsä! Linnunlauluinen, kevättuulessa suhiseva, kevääseen heräilevä metsä.

Aamuisin tekee mieli verhoutua kevyeen kevättakkiin villakangastakin sijaan, sujauttaa jalkaan pienet kauniit korkkarit huomattavasti käytännöllisempien kumisaappaiden sijaan. Aamuisin sitä tekee mieli karata omasta elämästään ja kirmata työpaikan sijaan merenrantakalliolle kuvaamaan kevättä, kuuntelemaan jäätä.

Haaveilen vappuretkestä vartioni kanssa kämpälle. Simaa, herkkuja, pausseja ja maailman parhaiden tarpojien seuraa, sekä joku kiva johtajakaveri tai parikin mukana. Hakkaisi kyllä Espan tai Ullanlinnanmäen tungoksen 6–0.

Se on selkeästi perjantai.

Jotkut ihmiset elävät tunteillaan, ja minua vähän väsyttää, koska en jaksaisi koko ajan räiskähdellä johonkin suuntaan. Spontaani, ekstrovertti, intuitiivinen, mutu. Haluaisin olla orava, ja toisaalta taas en, koska oravalla on tapana kerätä liikaa käpyjä. Niin minullakin, pestikäpyjä nyt ainakin (ks. kohta 1.11.). Ehkä rupeankin suloiseksi pieneksi siiliksi. Piikit pitävät pestaajat loitolla, ja ne voi kuitenkin pehmustaa superlonilla silloin kun haluaa halauksen.

Tässä tekstissä oli jokin pointti kun aloitin sen, mutta taisin jo unohtaa. Se on selkeästi perjantai. Aurinko paistaa ja pakkasta on taas, aivan ihana ajokeli kun töiden jälkeen suuntaan Nurmijärvelle suorittamaan kiljavaliljaa.

Sitä ennen pitäisi vain kirjoittaa tiedoston verran tajunnanvirtaa puhtaaksi ja hoitaa muutkin työpöydälle pinoutuneet hommat. Anyone?

Sanoja

Juon kuumaa karpalomehua ja kirjoitan surusta, tunteista joita on liian pelottavaa päästää ulos muulla tavalla. Sureminen osoittaa, että välittää, ja välittäminen mahdollistaa sen, että sitä voi joko satuttaa muita tai tulla satutetuksi. Olisiko hiukkasen helpompaa olla tunteeton robotti, peltimies ilman sydäntä, kysyn vaan.

Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.

Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.

Kyllähän te sen tiedätte

Rakastan ystäviäni, hyviä kavereita ja hengailua. Tarvitsen tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi lojua tuntikausia matolla, sohvalla tai patjakasassa lörpöttelemässä. Haluan hehkuttaa jollekin silloin kun olen haljeta onnesta, avautua jos angsti valtaa mielen tai tilittää silloin kun tympäisee tai pahimmillaan kaikki tuntuu karmealta – ja vastavuoroisesti oma olkapääni on toki myös tarjolla tukea kaipaaville kavereille.

Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.

Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.

Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.

Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?

Kirjoituksia

Monesti tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa enemmän, enkä nyt tarkoita sellaista työkirjoittamista, jota teen koko ajan, vaan ihan oikeaa kirjoittamista. Ajatuksia, tunteita, proosaa paperille, tiedättehän.

Jotenkin tuntuu usein niin vaikealta saada sanoja paperille. Tuntuu siltä, että kaikki kirjoittamista vaativat ajatukset ovat loppujen lopuksi yksityisiä, sellaisia joita ei halua jakaa, ja niiden paperille saattaminen voisi johtaa siihen, että joku muu saa ne vahingossa tai tahallaan käsiinsä ja lukee. Siksi en useimmiten uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista. Se on järjetöntä, koska usein päässä vimmatusti pyörivästä ajatuksesta pääsee helpommin eroon suoltamalla sen ulos, paperille, ja sitten voi keskittyä taas muuhun elämään.

Lähetin tänä vuonna taas ystävänpäiväkortit, joihin sepitin pääasiassa jokaiselle ikioman runon. Istuin alas korttipinkka käsissäni, aloin kirjoittaa ja koristelin kunkin kortin sitten siinä olevan runon mukaiseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sellaista pitäisi tehdä useamminkin.

Tänään puolison kaverin häihin, ihanaa! Luvattu lumimyrsky näyttää viipyvän jossain, saletisti se tulee juuri silloin kun tarvomme näteissä vaatteissa ja hentoisissa kengissä juhlista kotiin. Nätti mekko ja vaelluskengät ei kuitenkaan ole vaatetussuunnitelmaani kuuluva yhdistelmä, joten pääsen varmaan taas ajamaan taksia takapenkiltä käsin.

Vähän vajaa 30

"Tiedätkös, tuota sanotaan kolmenkympin kriisiksi", kolmekymppinen kaverini sanoi eilen kuunneltuaan laveaa vuodatustani ties mistä aiheesta jälleen kerran. Pysähdyin ja hätkähdin. Totta kai se on, kun omissa ja kaverien puheissa alkaa vilistä toistuvasti perheen, asuntolainan ja purjeveneen kaltaisia sanoja ja olutravintolaan sovitussa alumnitapaamisessa syntyy spontaani vihkisormusvertailu, kolmenkympin kriisi on kohta ovella. Ikuisen lapsen on vaikea sopeutua elämään kaksoiselämää töölöläisenä juristinrouvana ja virkamiehenä, ja silti sitä kai pitäisi.

"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.

Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria ja mureita naiiveja, eikä rekan lavalla uhrattu ajatustakaan kirjoituksille tai pääsykokeille.

Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D

Oon voimissain

Aurinkopuuteri on parhaimmillaan silloin kun puuteri peittää vuoria ja aurinko taivasta. 8 päivää näissä maisemissa teki terää, sain energiaa ja pääsen vihdoin palaamaan ensi viikon alusta töihin!

Lech oli yhtä ihana kuin ennenkin. Kaipaan takaisin jo nyt. Onneksi Suomessakin voi nyt nauttia pakkasesta ja tanssahdella lumessa kidetähtösten keskellä.

Toipumisen seuraava aste

En olisi uskonut sanovani tätä, mutta mulla on melkein ikävä sitä ahdistusta. Se on alkanut väistyä, ja lääkärit löysivät sen alta kaikessa hiljaisuudessa piileskelleen masennuksen. Parantumista tämäkin, kai, kun kahden taudin sijaan hoidettavia on enää yksi, mutta paremmalta ne ylikierrokset sentään ehkä tuntuivat kuin tämä yhtäkkinen kaiken ylivoimaisuus.

Liekö järkevää toimia vartionjohtajana ja lippukunnanjohtajana, kun jo sanojen "vartio", "kokous" ja "lippukunta" ääneen lausuminen saa väsyneen itkemään. Toisaalta myös hyvät hetket ja pienet ilonaiheet ovat sitäkin suurempia kohdalle osuessaan.

Toipumisen esiasteet

Viides täysin kahviton päivä putkeen menossa. Juon kesäiseltä metsältä maistuvaa yrttiteetä, josta makuhermoni erottavat koivun, vadelman ja mustikanlehtien aromit. Teetä on kannussa vielä litra. Minä litkin sitä perhoskuvioisesta kupista ja neulon palmikkokuvioista villasukkaa hammastikun paksuisilla puikoilla.

Tämä on rankkaa itselle, puolisolle, niille läheisille jotka näkevät, tietävät tilanteen, joutuvat elämään sen kanssa. Marraskuun harmaus ei taatusti tee tästä yhtään sen helpompaa. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Istun yhä sykerössä, kädet ja jalat ristissä, suojellen itseäni tuntemattomalta uhalta. Alitajunta taikoo syövereistään jo lähes unohtuneita traumoja ja yhdistää ne kerrassaan järjenvastaisesti nykyhetkeen. Silti, minä osaan taas nauraa, silloin kun siihen on aihetta. Ystävien, kaverien ja monien tuttujen seurassa käyttäydyn jo lähes normaalisti. "Ei susta huomaa", ne sanovat ja minä suhtaudun siihen kohteliaisuutena.

Nyt olisi aikaa viettää vaikka tuntikausia olohuoneen lattialla piirtäen. Yhtäkkiä ei vain huvita.

Material girl

Materia ei ehkä tee onnelliseksi, mutta mieltä se joskus piristää kummasti. Rakastan tämänhetkistä muotia, kun paidat kerrankin ovat tarpeeksi pitkiä. Niinpä tein terapiamielessä pikku shoppailureissun, tulin kotiin tyytyväisenä ison kassin kanssa ja raivasin vaatekaapista vastaavasti melkein hyllyllisen verran vanhaa elämääni vietäväksi Fidan laatikkoon.

Päivä on ollut täynnä kivaa terapiaa: lounas- ja cappuccinohetkiä puolison kanssa, huumaavan hieno Picasso-näyttely, hykerryttäviä kohtaamisia sovituskopissa erinäisten vaatekappaleiden kanssa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä tekevän peilikuvastani melkein kissan (kauppojen peilit todennäköisesti vääristävät, älä kokeile tätä kotona). Ja kyllä, nyt on melkeinpä hyvä mieli.

Minulle tämä shoppailu, siivoaminen, lounashetket puolison kanssa ja muu normaali elämä on lepoa. Tavallisesti ihmiset kai tekevät näitä asioita työn ohessa, itse olin jo unohtanut miten se tapahtuu.

Flashback

"Oletko koskaan ollut masentunut", lääkäri kysyy. "Tuntuiko se yhtään samalta?"

Aion ensin kieltää, mutta sitten näen sieluni silmin itseni tasan kymmenen vuotta sitten seisomassa jossain päin Suomea tienposkessa peukalo pystyssä, huppariin, paksuun villapaitaan ja hajoaviin farkkuihin pukeutuneena. Siinä minä hyppelen paikallani jotta marras-joulukuisen yön kylmyys ei kangistaisi jäseniäni ja laulan samaa laulunpätkää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes pystyn laulamaan sen läpi itkemättä ja ilman, että ääneni sortuu tai alkaa vapista. Olkalaukussani on hiusharja, hammasharja, deodorantti ja rapistunut päiväkirja, eikä juuri muuta. En tiedä, mihin olen matkalla, mutta mun on pakko päästä pois.

Jossain matkan varrella minut poimii tienposkesta kyytiin nuorisotyöntekijä, joka haluaa auttaa. Hän vie minut paikkaan jossa voin yöpyä, mutta tarkistaa siinä sivussa vaivihkaa kyynärtaipeeni. Ei, en käytä huumeita ja sitä paitsi pelkään neuloja. Mutta olen niin nuori ja niin kovin rikki, enkä uskalla kertoa siitä kenellekään, sillä olen tottunut olemaan aina se vahva ja kannustava tyyppi, yleinen olkapää, kantava pilari. Olen tottunut tekemään töitä, tukemaan muita, kuuntelemaan kaikkia päästämättä itse mitään ulos.

Ei, ei se tuntunut kauhean samalta. Silloin kaikki söi minua hitaasti sisältäpäin, pala palalta, eikä mikään kiinnostanut. Nyt kiinnostaisi, en vain pysty keskittymään.

Oli siinä yhteistäkin. Silloinkaan ei juuri nälättänyt, ei nukuttanut. Liikuin liikaa, vartioin vyötärönmittaani hysteerisesti säilyttääkseni kontrollin edes johonkin asiaan elämässäni ja saatoin kolmen tai neljän päivän ajan unohtaa tykkänään syödä. Kaikki voimavarat menivät siihen, että pysyin koossa, muuten en juuri itseäni ajatellut tai itsestäni välittänyt.

Minun on pakko oppia välittämään ja huolehtimaan muiden lisäksi myös itsestäni, antamaan itseni levätä. On pakko oppia uskomaan, että joskus minäkin tarvitsen apua ja silloin minulla on oikeus siihen.

Oppiminen vain on niin kovin hidasta.

Väsymyksen oireet

"Tämä ihminen en ole minä", totesin työtoverilleni lounaspöydässä, suolaiset kyyneleet poskiani pitkin bataattikeittolautaselle valuen. En oikein tiennyt mitä tai miksi itkin, mutta en pystynyt lopettamaankaan.

"Työväsymys", totesi työterveydenhoitaja, jonka huoneessa myöhemmin istuin edelleen itkien. "Nyt tehdään niin, että lepäät pari päivää kotona ja huomenna tapaat psykologin."

Psyykensä ja ymmärryksensä rajat käsittää vasta kun ne menettää. En pysty hahmottamaan tai käsittelemään esimerkiksi aikataulun, päiväohjelman, perhesuhteiden, lehdistötiedotteen, tehtävien asioiden listan tai neuleohjeen kaltaisia kokonaisuuksia. Unohdan puolet kuulemastani viidessä minuutissa, ellen kirjoita asioita ylös. Ruokapöydässä pystyn joko syömään tai keskustelemaan, mutta en tekemään molempia yhtä aikaa. Muun kuin kaverin lähettämään sähköpostiin vastaaminen saattaa olla ylivoimainen ponnistus, joka saa minut itkemään. Stressin alla ylirasittuneet aivoni ovat yksinkertaisesti pistäneet päälle sulun: nyt ei enää uutta tietoa tänne, kiitos. Täytyy levätä, hengähtää, töihin palattua laittaa munakello pöydän kulmalle mittaamaan aikaa, jonka päättyessä lähden kotiin.

Tämä olotila on pelottava. Mielen ohella oirehtii myös keho: suolisto ei sulata suklaata, iskias ei salli istumista. Täytyy välttää kahvia ja alkoholia, joista edellistä juon yleensä liikaa, jälkimmäistä hyvin harvoin. Pelkään työkaverien tapaamista, sitä, että joku tulee huoneeni ovelle tai soittaa, kysyy minulta jotain. Muistan viime perjantaina näin tapahtuneen kahdeksan kertaa, mutta minulla ei ole hajuakaan kenen kanssa olen puhunut ja mistä. Minä, aina niin näppärän sosiaalinen minä, en yhtäkkiä kykenekään normaaliin vuorovaikutukseen työyhteisössäni. Ja pelottavinta on se, etten kokonaisuuksien ohella aina hallitse myöskään itseäni tai tunteitani.

Työväsymykseen voi sairastua kuka tahansa ja terveydenhoitajamme mukaan sen myös kokee joka neljäs suomalainen aikuinen. Jos kuulutte niihin kolmeen muuhun, onnittelen. Jos ette, yrittäkää välttää tätä viimeiseen asti. Pyytäkää lisää resursseja, kieltäytykää ylityöstä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä on varmaan pelottavinta mitä olen koskaan kokenut.