Pahus.

M sai mut sitten kuitenkin suostuteltua Facebookiin. Mutta siellähän on ihan oikeasti tuttuja, ja mikä parasta, myös joitain niitä tuttuja, jotka eivät asu Suomessa!

Ja nyt tää lähtis niinku laatimaan salaattia HYAL-rientoon. Tulee ihan vanhat ainejärjestöaktiiviuden ajat mieleen, kun väännettiin Huoneella milloin mihinkin tapahtumaan pastasalaattia ja vappumunkkeja ja ties mitä lie. Liikutus. :)

Aarteita kellarista

Herranjumala! Mä mahdun suurimmaksi osaksi samoihin vaatteisiin kuin kaksikymppisenä! (Farkuissa en vaan pysty hengittämään kunnolla enkä hameissa kumartumaan ilman, että pakarat paljastuvat. Olenko todella käyttänyt joskus noin lyhyitä helmoja? Nyt niitä kyllä kutsuu kirppari.)

Mun aineenvaihdunta taitaa edelleen olla aika sekaisin häiden jäljiltä... tai sitten äärimmäisen tehokas. Olenko todella kutistunut kolmen kuukauden sisällä kaksi vaatekokoa vai ovatko vaatekoot nykyisin pienempiä kuin ennen? Veikkaan vahvasti jälkimmäistä.

Facebook, kaikkien huulilla

Keskustelin viimeksi tänä aamuna ihmisten kanssa Facebookista. Kuulemma toooosi addiktoiva, joskaan kukaan ei osaa selittää miksi. Jos se on jotenkin samanlainen kuin Myspace, niin en lämpene.

Itse en tiedä Facebookin sisällöstä sen enempää, tutustuminen ei ole mahdollista rekisteröitymättä ja olen menestyksekkäästi pysytellyt tunnuksettomana ainakin tähän asti. Kutsuja kuitenkin satelee tasaisin väliajoin kaikesta huolimatta. Saa nähdä, annanko jossain vaiheessa periksi. Ehkä, jos sivustossa on jotain muutakin ideaa kuin tirkistellä, kuka tuntee kenet ja montako kaveria sillä toisella on.

Ai niin, minusta tuli tänään virallisesti tohtorinna eli OTT:n vaimo, kun Olli osallistui publiikkiin ja sai tutkintotodistuksen. Onnea! <3

Maailma on pieni, mutta välimatkat suuria

Kyllä maailma on sitten pieni! Tiistaina laulutreeneistä kotiin tullessani törmäsin bussissa Mainzista tuttuun pariskuntaan. Ovat molemmat täällä vaihdossa ja asuvat ihan meidän lähelläkin vielä! Eri muksaa tavata vanhoja tuttuja. <3

Vielä kun saisin myös Mainzin aikaisen ystäväni Aurélien Ranskasta tänne Suomeen tai pääsisin itse Reimsiin käymään. Nähtiin viimeksi vuosi sitten ja ikävä on. Onneksi sähköposti sentään kulkee nopeasti ja helposti.

Sain ne tenttijärjestelyt sovittua (ja yhden poikkeusjärjestelynkin! Ihanaa kun on kivoja proffien viransijaisia!) ja luku-urakka voi alkaa. Selviän aika vähällä, tenttialueen ensimmäiset 25-30 sivua koostuvat lähde- ja sisällysluetteloista. Parhaaksi dopingiksi ovat tänään osoittautuneet vihreä minttutee, suklaatuoksukynttilät ja pääkallokuvioidut villasukat.

Uljas, moderni maailma

Yritin sopia tenttijärjestelyistä proffan viransijaisen kanssa sähköpostitse, kun mulla ei ole muuten mitään asiaa nykyisin päärakennukselle tai keskustakampukselle ylipäänsä muulloin kuin tenttipäivinä. Juu ei, ei tällainen peli vetele alkuunkaan, että asioista muka voisi sopia sähköpostin tai puhelimen välityksellä. Tervetuloa vastaanotolle. Luvassa siis lähes turha reissu keskustaan.

Seuraavaksi oli sitten vuorossa vastaanotolle ilmoittautuminen, joka ei tietenkään ole mahdollista puhelimitse tai sähköpostitse. Tervetuloa laitoksen käytävälle kirjoittamaan nimesi listaan viimeistään vastaanottoa edeltävänä päivänä klo 12. Luvassa olisi ollut toinen turha reissu keskustaan, ellei ihana puolisoni olisi suostunut harppomaan työhuoneestaan kadun toiselle puolelle rustaamaan nimeni siihen listaan puolestani.

Jotenkin tuntuu siltä, että humanistisessa tiedekunnassa pyritään joskus varta vasten vaikeuttamaan opintojen etenemistä (ei, en edes ala paasata tässä siitä lomake- ja työmäärästä, joka on täytettävä, kun haluaa sisällyttää tutkintoon esim. vaihdossa suoritettuja opintoja). Lomakkeiden täyttelystä, tenttikuorista (puolet siihen täytettävistä tiedoista ihan turhia!) ja muista innovatiivisista menetelmistä tulee elävästi mieleen Saksa, jossa faksi ja tavallinen kirje ovat aivan normaaleja välineitä dialogin käymisessä. Siis faksi. Ei puhelin.

Toki faksikin olisi tässä tilanteessa parempi kuin keskustaan raahautuminen. Mutta please, soittakaa mulle heti kun humanistinen tiedekunta on keksinyt puhelimen ja hyväksynyt sen sallituksi yhteydenpitovälineeksi.

Oodi syksylle

Päivänvalo vähenee koko ajan syksyn myötä ja sen huomaa selvästi. Kahdeksalta herääminen tuntuu usein vaikealta ja herättyäni olen aina ainakin tunnin sellaisessa tokkurassa, jossa onnistuu lähinnä kahvin tai teen litkiminen ja Hesarin selailu. Kirkasvalolamppua voisi ehkä harkita, mutta mihin ihmeeseen sen asentaisi?

Mutta syksy! Ihana, punakeltainen, puolukankirpeä ja omenanraikas syksy, jolloin saa syödä sydämensä kyllyydestä karpaloita, suppilovahveroita ja mustatorvisieniä! Niinä päivinä, kun ei sada, maailma on kauneimmillaan, kun matalalta paistava syysaurinko kultaa kaiken. Harmaina ja valottomina päivinä taas värinnälkä yllättää nälän tullessa. Olen löytänyt punajuurisosekeiton salat uudestaan (erityisen hyvää vuohenjuustovaahdon kanssa, btw) ja puolukkasmoothie on ihan parasta!

Syksy on tuonut mukanaan myös shoppailuhimon. Himoitsen erilaisia kynsilakkoja, mekkoja, pitsihuiveja ja kaikkea, mitä en oikeasti tarvitse enkä siksi myöskään aio ostaa. Taivuin kuitenkin hankkimaan muutamat lämpimät polvisukat ja sukkikset, sillä koko ajan tekee mieli kulkea hameissa (okei, aineenvaihduntani kiihtyi ennen häitä sellaiseksi, että vanhat reisitaskuhousut putoavat edelleen yltäni). Olen myös pitkästä aikaa käyttänyt kaupungilla kävellessä yksinomaan sellaisia kenkiä, joissa on korko. Vaikka takana on pitkä kiinantossukesä, jalat ovat yllättävän vähän jumissa.

Ei muuten ole varsinainen yllätys, etteivät suuret vaateketjut pärjänneet eettisyystutkimuksissa. Sen sijaan minut ainakin yllätti se tieto, että suuri ruotsalainen sai kuulemma puhtaimmat paperit ketjujen joukossa. Olisin olettanut jotain muuta.

Osoitteenmuutos

Tutuille tiedoksi: huomisesta eteenpäin myös sähköposti löytänee parhaiten perille uudella nimellä.

Umbrella-ella-ella-eh-eh-eh

Mulla on kummallinen tapa tykästyä joskus musiikkiin ärsyyntymisen kautta. Jos jokin biisi jää päähän soimaan ja alkaa ärsyttää oikein kunnolla, alan lopulta pitää siitä. Tyypillistä näille biiseille on se, että ne yleensä edustavat sellaista musiikkia, jota ei muuten tulisi ehkä ikinä mieleen ostaa.

Ensin 16-vuotias amerikkalainen teinityttö JoJo teki biisin Too Little Too Late, joka sisältää ehkä kaikki mahdolliset kliseet "jeeei-jei, wooooo-ooo-hooo" -kiekaisujakaan unohtamatta, mutta soi siitä huolimatta päässäni noin viikon. Ja nyt en jostain syystä saa millään Rihannan Umbrellaa pois päästäni, kertosäe on todella tarttuva. Sivuhuomiona mainittakoon, että tuolla muuten lähinnä korsetissa ja sukkiksissa keikistelyä sisältävällä videolla näkyy ainakin parinkymmenen sekunnin ajan aivan ihana valkoinen mekko (kelaa kohtaan 1:02 ja siitä eteenpäin).

Syksy tuli ihan yllättäen ja toi mukanaan sekä muurarin että hanslankarin. Eräänä aamuna ikkunamme alle ilmestyi pari metsuria, jotka kaatoivat kadun toisella puolella olleen metsikön pois. Nyt siinä on sitten räjäytys- ja rakennustyömaa, pykäävät tänne kuulemma päiväkodin.

Ja yritän kovasti orientoitua taas opiskeluun.

Päivä prinsessana

Vaihdoin siviilisäätyä ja nimeä lauantaina. Häät menivät ihanasti ja nyt ymmärrän, miksi niin moni vaimo kertoo viettäneensä päivän prinsessana (niille jotka kaipaavat häistä pidempää selostusta, irtoaa sitä neuleblogin postauksesta).

Nyt pitäisi sitten ilmoittaa uudesta nimestä kaikkialle, uusia kaikki kortit ynnä muut dokumentit ja ennen kaikkea tottua käyttämään uutta nimeä itse vanhan sijaan. Toisaalta taidan siinä sivussa elää vielä ainakin muutaman viikon vastavihityn rouvan onnellisessa maailmassa vaaleanpunaisten unelmien keskellä. :)

Ihan tavallinen tenttiinlukupäivä

Ihana auringonpaiste, parveke johon aurinko paistaa koko päivän ajan, triplaespresso (opettelin vihdoin käyttämään meidän espressokeitintä ihan itse!), 1,5 litran vesipullo ja aurinkovoide suojakertoimella 40. Johan pitäisi tenttiin lukemisen sujua kuin rasvattu.

Paitsi ettei suju. Tietenkin tää yks lujaluontoinen humanisti käy sisällä tarkistamassa sähköpostit ja unohtuu vartiksi lukemaan sarjisblogeja. Tätä yhtä en ole ennen huomannutkaan. Muahahahaaa.

Ai joo ja muahahaaa tälle kans. :D

Moottoritie on kuuma

Lapsena pidin kovasti sekä murtomaahiihdosta että vaeltamisesta ja vihasin hiihtohissejä, erityisesti silloin, kun niitä rakennettiin Lappiin. Tuhahtelin halveksivasti nähtyäni Kaunispään huipulle johtavan maantien. Tykkään edelleenkin ihan hirveästi vuori- ja tunturimaisemista sekä vaeltamisesta (murtomaahiihto on viimeisten kymmenen vuoden aikana jäänyt vähemmälle). On ihanaa käppäillä pikku polkuja jylhien rinteiden ympäröimänä, ihailla kivikkokasveja ja varvikkoa ja ennen kaikkea viettää aikaa mahdollisimman kaukana moottoriteistä. Hiihtohisseihin suhtaudun nykyisin jo ihan suopeasti, mutta toivon, että Kaunispää pysyy edelleenkin Suomen ainoana tunturina, jonka huipulle pääsee autolla.

Kaunispään huipulle johtava maantie häviää kuitenkin kiinalaisten uusimmalle suunnitelmalle 6-0. Aikovat näköjään rakentaa moottoritien Mount Everestille. Ja miksi? Tietysti jotta olympiatuli saataisiin helpommin vuoren huipulle ja takaisin.

Perjantai ja elämä tai sen puute

Mulla ei ilmeisesti todellakaan ole sitä niin sanottua elämää. Vietän ihanaa kesäistä perjantai-iltaa yksin kotona karonkkaleskenä, tenttikirjapinon ja varmaan noin kuukausi sitten nurkkaan keskeneräisenä unohtuneen neuletakkitekeleen seurassa. Tätä menoa ainakin ensimmäinen hiha valmistuu ennen juhannusta. Whee!

Okei, okei. Oikeasti olen muutaman viimeisen tunnin aikana katsonut Neiti Marple -elokuvan TV:stä (kerrankin ihana Yle! Muilta kanavilta näyttää tulevan perjantaisin vain puhdasta roskaa), lukenut hyvää romaania ja miettinyt, pitäisikö tänä kesänä istuttaa parvekkeellekin maapähkinöitä, koska niistä näköjään tulee varsin mukavan näköisiä kasveja. Ne kuulemma tekevät kukkia ja pähkinöitäkin, minkä olen varsin utelias näkemään. Tuleekohan niistä sellaisia cocktail-kokoisia kuten itse kasvatetuista paprikoista?

En tiennytkään, että maapähkinät sulkevat lehtensä yöksi. Ja tuo kasvi on muuten varmasti venynyt pari senttiä korkeammaksi päivällä, kun olin poissa kotoa.

Olen muuten viikon sisällä istunut kahdesti (kahden eri) väitöstilaisuuden uskollisena kuulijana Porthaniassa alusta loppuun asti, eri saleissa kylläkin. Tästähän voisi tehdä tavan -- yksi väitöstilaisuus aina perjantain kunniaksi. :) (Tällä ei ole mitään tekemistä elämänpuutteeni kanssa. Sattui vain kerrankin kaksi kiinnostavaa väitöstä osumaan peräkkäisten viikkojen perjantaille.)

Ostetaan tulevien samanlaisten perjantai-iltojen varalle ylimääräinen elämä.

Kesä! Jee!

Sireenit ja kurjenpolvet kukkivat, joten nyt on pakko olla kesä. Sain eilen myös kesän ensimmäiset hyttysenpistot, jotka kohoilevat nyt iholla suurina ja laakeina paukamina (korkeus n. 1 cm, halkaisija 2,5 cm). Edellisen antihistamiinin vaikutus näyttää lakanneen ja seuraava on vielä ottamatta. Kyllä nuo tuosta varmaan kutistuvat, mutta silti aika hassua: en kai mä ennen ihan näin allerginen hyttysenpistoille ole ollut.

Vielä tänään kesä ei kyllä tunnu täysin kesältä. On niin paljon kaikkea tekemistä, ettei mulla ainakaan teoriassa ole mahdollisuutta heittäytyä vapaaherraksi ja kiskoa skumppaa ... jäätelöä Tuomiokirkon portailla tai Ruttopuistossa, kuten kesällä kuuluu tehdä. Tosin tenttiin voi kyllä lukea puistossakin tai rannalla, jos vain saa ampiaisilta ja muilta pikkuhöntiäisiltä rauhan.

Niin ja perjantaina onkin sitten jo Ollin väitöstilaisuus. Kirja on hieno (täällä kansi ja tiivistelmä). Kiireistä huolimatta taidan lykätä ainakin tenttikirjaan tarttumista vielä tällä viikolla sen verran, että saan tuon luettua loppuun ennen väitöstä. :)

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hinta? 1500 e/lukukausi.

Ooooo-oooonn meillä hauska setä, tuo setä kansleri,
ja setä osaa ideoida tosi luovasti.

Kaaaaa-aaass näin vastaa SYL ja näin Sarkomaa
ja eikä kovin moni muukaan taida kannattaa.

Seitsemän vuotta sitten Raivio sanoi, ettei hän siitä pahastu jos puolet hänen ideoistaan torpedoidaan. Sovitaanko, että tämä kuuluu nyt taas siihen puolikkaaseen?

Yksi elämäni vaikeimmista toimituksista

Gradun palauttamista seuranneen puolituntisen aikana läpikäydyt tunnelmat järjestyksessä:

1. Riemu -- jesssss, nyt se on valmis ja palautettu!
2. Epäusko -- siis palautinko sen todella vai näinkö (taas) vain unta?
3. Riemu -- kyllä, palautin sen, oikeasti, koska kädessäni on todistus siitä.
4. Säikähdys -- muistinko liittää tiivistelmät molempiin kappaleisiin?
5. Hapuileva varmuus -- tarkistin asian kyllä ainakin viiteen kertaan...
6. Uusi säikähdys -- muistinko korjata sen alaviitteen sivulta 58?
7. Epätoivo -- luultavasti en muistanut!
8. Suurempi epätoivo -- pakko juosta kirjastoon ja tarkistaa tiedostosta.
9. Helpotus -- muistin sittenkin!
10. Jännityksensekainen helpotus -- enää ei voi kuin odottaa arvolause-ehdotusta, mutta ainakaan ei tarvitse enää tuskailla kirjastossa viilaamassa tekstiä.

Gradusta tuli sitten pituudeltaan 87 sivua plus lähteet. Siellä se odottaa kansitusta ja esitarkastajien hampaisiin joutumista tiedekunnan kansliassa, kahtena kappaleena, ruskeissa nauhakansioissa.

Kippis ja kulaus, päivän munaus

Keskustakurjasto tulee kuitenkin. Kiitti ihan kauheasti, konsistori.

Pahimmalta tuntuu tieto siitä, että päätös kuulemma syntyi ilman äänestystä. Luotin siihen, että edes konsistorin opiskelijajäsenillä olisi jotain järkeä päässään ja omakohtaista kokemusta siitä, kuinka uskomattoman viehättävää on yrittää työskennellä esimerkiksi Opiskelijakirjaston kaltaisessa kolkossa ja rauhattomassa jättilaitoksessa. Näköjään näin ei ole.

Tuhansien murheellisten onnellisten laulujen maa

Eräänä päivänä suomalaiset kuulivat olevansa Euroopan toiseksi onnellisin kansa.

Päättäjien keskellä syntyi oitis paniikki. Kansallinen synkkyys ja melankolisuus oli uhattuna! Toimenpiteisiin oli ryhdyttävä välittömästi! Lukuisten kokousten ja komiteaistuntojen jälkeen he tulivat siihen tulokseen, että tilanne korjaantuisi, jos he vain päättäisivät rakentaa kuudennen ydinvoimalan, perustaa huippuyliopiston ja tehdä Paavo Väyrysestä ulkomaankauppaministerin. Sen jälkeen he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, tai ainakin seuraavien neljän vuoden ajan.

(Ehei, tulevasta ulkoministeristämme en nyt aio pukahtaa sanaakaan. Sen sijaan linkkaan Timo Haapalan blogiin.)

No, opintorahaan on kuitenkin luvassa korotusta ja apurahatutkijoille sosiaaliturvaa, eli näkyy tässä tunnelissa jotain valoakin. Ja ehkä vihdoin tajutaan sekin, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkintojen, tutkintonimikkeiden ja tehtävien keskinäinen erilaisuus on rikkaus eikä puute.

Frantic-tic-tic-tic-tic-tic-toc

Avokin musiikkimakuun pääsee perehtymään aivan uudella tavalla, jos unohtaa mp3-soittimensa aamulla kotiin, edellyttäen tietenkin sitä, että avokki on kiltti ja lainaa omaansa treenien ajaksi. Avokin soittimelleen lataamien kappaleiden lista saattaa puolestaan tuoda juoksumatolla puurtamiseen aivan uutta puhtia, kokeilkaapa vain. Ehdin tänään ylämäkiharjoituksen aikana kuunnella Metallican S&M- ja St. Anger -levyjen jatkoksi puolisentoista kappaletta Panteraakin ennen kuin tajusin, mitä kuulokkeet oikeastaan korviini syytävät. Pantera ei ole oikeastaan koskaan kuulunut suosikkeihini, vaikka niillä pari ihan hyvää biisiä onkin. No, jalka nousi kuitenkin raivokkaan täsmällisesti rankahkosta ylämäkivastuksesta huolimatta.

Tänään olis sitten pitkästä aikaa edari. Oikeasti pitäisi varmaan istua koko ilta koneella vääntämässä gradua, jotta se viimeinen silaus ei jäisi viimeiseen yöhön (enää/vielä 8 päivää ennen kevään ehdottomasti viimeistä dedistä, apua). Ihan hyvin olen saanut gradua viime aikoina tehtyä, eikä tilanne tosiaan ole toivoton. Silti näiden viimeisten päivien aikana tuntuu kauhealta istua tuntikausia poissa näppäimistön äärestä. Yritä siinä sitten keskittyä johonkin taloussääntömuutoksiin, Suuriin Periaatekeskusteluihin (TM), luentoon tai ihan mihin vaan (vaikka kuinka tarpeellisia asioita olisivat), kun gradu täyttää ajatukset 24/7. Pus.

Koivu tai jokin sellainen taitaa kukkia parhaillaan, tai ainakin silmäni kutiavat ja vuotavat nykyisin entistä raivokkaammin. Jos siis näytän itkevän, niin se ei todennäköisesti johdu siitä, että olisin oikeasti onneton.

Synttäripäivänä

Jaha, tänään taas yhden kokonaisen vuoden vanhempi. Ei tunnu yhtään erilaiselta. Illalla on juhlat, ehkä vanhuus iskee niskaan huomenna. :)

Edessä on kaksi viikkoa tehokasta graduntekoaikaa, jos sen haluaa palauttaa vielä tänä keväänä. Jos on asiaa, niin minut löytää istumasta tietokoneen kanssa kirjavuoren keskellä. Juuri muuta en sitten varmaan ehdikään tehokkaasti sinä aikana tehdä.

R.I.P. Kirpputori

Eiiih! Missä sitä sitten shoppaillaan ihanina kesäiltoina jos Hietsun iltakirppiksen toiminta lakkautetaan?

Mitä viime aikoina puhuttaneeseen T-paitakiistaan tulee, mä en tiedä kumman pitäis olla enemmän huolissaan asiasta: prätkäjengiläisten, joita ilmeisesti ärsyttää, että niiden logoa matkitaan lastenvaatteissa vai äitien, jotka pukevat lapsensa niihin vaatteisiin. No, toisaalta, ruotsalaiset jaksoivat mouhota tyttöjäätelöstäkin (minusta sen huolestuttavin puoli on ennakkoluulojen herättämisen sijaan se, että minen ainakaan pistä suuhuni mitään mikä on täytetty glittermeikillä. Kosmetiikalle on olemassa ihan muitakin käyttötarkoituksia kuin imeskely).

Kävin tänään testaamassa hallintorakennuksen uudet juoksumatot ja hölkytin yhteensä tunnin treenin kahtena etappina: 30 min ylämäkiharjoitusta, 30 min palauttavaa tasaisella vastuksella. Jalat alkavat olla taas samassa kunnossa kuin Saksassa, eli viikonlopun ulkolenkkejä voisi hiljalleen pidentää. Arkisin ei ehdi. Mukavan mittainen lenkki, esimerkiksi 20--25 kilometriä, vie kuitenkin sauvottuna muutaman tunnin, eli sitä on vähän vaikea sovittaa luentojen ja kokousten väliin. Oletan, että tilanne helpottuu viimeistään kesäkuussa, kun viimeisetkin seminaarit on käyty.

Kevään kunniaksi ostin myös uudet, pirtsakan punaiset treenihousut (tähän mennessä olen omistanut lähinnä turvallisen ja hoikentavan mustia). Välillä täytyy saada jotain kivaa gradun kanssa puurtamisen vastapainoksi. :)