Humanistin tiliote

Suomessa

2012-01-24T16:27:00.000+02:00

Pääsimme pois Alpeilta, vaikka ensin pahalta näytti, kun tiet suljettiin ja lunta tuli aina vain lisää. Jumissa olo ei tarkoita ylimääräisiä hiihtopäiviä, vaan tunnista toiseen odottamista, sohvalla istumista ja netin tarkkailua iPadista, josko viimein tulisi tieto, että tiet on jälleen avattu. Neuloin pientä valkoista palmikkovillatakkia ja yritin parhaani mukaan olla hermostumatta.

Mutta Suomeen päästiin ja Suomessakin on lunta. Ja Ultra Bra palaa lavalle ainakin kerran. Kyllä elämä on sitten kivaa.

Palak paneer

2011-10-10T12:13:00.001+03:00

Rakastan intialaista ja nepalilaista ruokaa, erityisesti palak paneeria. Tiedättehän sen ruokalajin, jossa on tuorejuustoa pinaattikastikkeessa? Muokkasin siitä oman versioni yhdistellen Ruokalan ja Vegusafkan ohjeita. En laittanut paprikaa enkä tomaattipyrettä. Soseutin kikherneistä suurimman osan ja yhdistin näin saamani tahnan soijakermaan. Sitten sekoitin koko höskän pinaattiin ja lopulta tuorejuustot sekaan.

Sitten tein naanleipää, raithaa ja lassia. Naanleivän tein puolikkaalla ohjeen määristä ja siitä tuli juuri sopivasti kahdelle. Raithaan ja lassiin mulla ei ollut ohjetta, mutta keksin ne omasta päästäni jäljitellen mahdollisimman hyvin naapurin nepalilaisen makuja.

Lassiin tuli

1 prk metsämansikkajogurttia
~1,5 dl maustamatonta jogurttia
4 jääpalaa
pieni loraus rasvatonta maitoa
1 rkl kardemummaa

Heitin kaikki aineet suunnilleen yhtä aikaa tehosekoittimeen ja annoin surrata tasaiseksi juomaksi.

Raithaan raastoin kurkkua ja sekoitin sen luonnonjogurttiin, mausteeksi ripaus suolaa ja jääkaappiin vetäytymään reiluksi puoleksi tunniksi.

Ai että tuliko hyvää? No tuli. Aika autenttista jopa. Ja puolisokin tykkäsi. :)

Punkku-tunnelmissa

2011-09-15T10:57:00.001+03:00

Syksyn paras partiotaitokisa on taas täällä. Ja kuten aina kisaan lähtiessä, olen ihan fiiliksissä – ja samalla pohdin, mikä saa minut aina lähtemään märkään metsään hirvikärpästen keskelle tekemään kätevyystehtäviä ja muistelemaan morse-aakkosia. Voi, kunpa viikonloppuna ei sataisi.

Viime vuonna tuli vettä oikein urakalla. Keräsimme maastosta reitin varrelta kanttarelleja ja herkkutatteja Lauran termariin illallista varten, leikimme kumman kaa -leikkiä ja nauroimme välillä katketaksemme. Kun veistelin sateisella yörastilla keskellä savipeltoa puukolla keitettyjä perunoita pariisinperunoiksi, hengitys märässä, viilenevässä syysillassa höyryten, en tohtinut ajatella kotisohvaa. Eväsrusinat ja minttusuklaarakeet muuttuivat tahmaisiksi kosteissa pakkauksissaan. Mutta aikuisena kisaaminen on mukavampaa kuin nuorempana. Sitä tajuaa ottaa mukaan untuvamakuupussin, tarpeeksi ruokaa ja lämmintä vaatetta, reitti on sopivan pituinen eikä kultainen sarja ylitä vesistöjä.

Voi, kunpa viikonloppuna vain ei sataisi.

Pitkästä aikaa

2011-08-25T13:50:00.000+03:00

Olen hengissä, siltä varalta että joku tätä epäili. Kesän loppuminen vaikutti minuun elähdyttävästi ja olen taas täysillä säätämässä kaikkea, kuten yleensä. Onnistuin löytämään jopa balettijumppatunteja, joilla tehdään tanssillisia liikkeitä rauhoittavan musiikin tahdissa. Avainsana tässä on se rauhoittava.

Ehkä trampoliinivoimistelu olisi tällä hetkellä enemmän mun alaa.

Allez-hop!

2011-07-25T16:15:00.005+03:00

Suunta on ehdottomasti ylöspäin, vaikkei sitä uskoisi niinä hetkinä kun käy koskettamassa varpaillaan pohjamutia. Suunta on ylös ja matka hetkittäin melko nopeaakin.

Landella olossa pidän eniten niistä hetkistä, kun ilta-aurinko kultaa ympäröivän maiseman säteillään. Silloin on juuri oikea aika istua verannalla virkkaamassa apilanlehdyköin somistettua liinaa.

Tsiisus miten mummolta se kuulosti.

Bipo.

2011-07-07T20:33:00.002+03:00

Elämässäni on vain kaksi suuntaa: ylä- ja alamäki. Taas meni lääkitys uusiksi.

Laaksossa

2011-06-27T09:23:00.001+03:00

Tahdon levätä luonasi hetken
Laaksossa, rakkaani
sillä tiedän, kuinka virkistävää
voi olla viileä tokaiji-viini ---

eikä mulle sitten juuri muuta kuulukaan tällä erää.

Edustussolmio

2011-06-06T23:23:00.000+03:00

"Otin sulle edustushuivin. Saat vaihtaa sen kravattiin, jos et tykkää."

Joskus niin pienet asiat lämmittävät sydäntä. <3

Ilokaasua

2011-05-02T16:26:00.001+03:00

Ohmigodnevetäämultatänäänhampaan. Luvassa viikko Uuno Turhapuron näköisenä ja sitten telaketjua myös alaleukaan. Ylhäällä on tällä hetkellä vihreät kiinnikkeet, alas ajattelin pinkkejä.

Hammaslääkärikäynnissä on vain yksi hyvä puoli. Ilokaasua. Tai ihan mitä tahansa jolla mut saadaan tainnutettua niin, etten näe, kuule, tajua mitä ne tekevät.

Ois pitänyt venyttää vappua vielä yhdellä päivällä. Champagne, champagne for everyone! Or at least, for me.

Tai jos vain lähden kaikessa hiljaisuudessa takaisin Pariisiin, jossa helle hellii, kaikki kävelevät jatkuvasti päin punaisia ja naapurin ikkunalaudalla kasvaa kukkalaatikossa avokadopuu.

Waltz of the Flowers

2011-03-11T16:16:00.001+02:00

Ooohhh!

Pitkästä aikaa löytyi kirja, joka herätti mielessäni "haluaisinpa tuon hyllyyni" -tyyppisen reaktion "lainaanpa tuon kirjastosta" -ajatuksen sijaan. Jos joku siis jostain käsittämättömästä mutta ilahduttavasta syystä miettii mulle lahjaa, niin... :)

Muuten ei mitään uutta auringon alla. Haluaisin sorsatorkkupeiton. On perjantai. \o/

What a day!

2011-03-03T10:54:00.000+02:00

Luvassa tv-hömpän kuningasilta, klo 20 Tuksu menee naimisiin ja klo 21 Satuhäät. Aion kerrankin sallia itselleni todellisen hemmottelutuokion vailla aktiivista ajatustoimintaa. Sohvannurkka? Check. Torkkuhuopa? Check. Kaakaokuppi? Check. Keskeneräinen villasukka pitsikuviolla, joka ei vaadi liikaa keskittymistä? Check. Aivoni ovat odottaneet tätä tulevaa rentoutumishetkeä koko viikon.

Oh such a perfect day!

Kiviäkin kiinnostaa?

2011-03-01T16:28:00.001+02:00

Siis mikä teitä ihmisiä vaivaa?

Kauna, katkeruus, kateus, kaikki ne tekevät ihmismielestä likaviemärin. Jos joku muu joskus saa jotain hyvää tai kaunista tai tulee jostain iloiseksi, niin millä tavalla muka se on meiltä pois? Ja jos itse saa jotain kivaa, miksi aina pitäisi olla vielä paremmin?

Olen usein iloinen, hymyilen ja nauran paljon, ja tiedättekö miksi? Koska en osaa olla pitkävihainen tai kantaa kaunaa. Tulen iloiseksi pienistä asioista, ilahdun muiden ilahtuessa ja pidän muiden ilahduttamisesta. Omien onnistumisten lisäksi osaan ja haluan iloita myös siitä, kun jollekin toiselle tapahtuu jotain kivaa. Turha siis hakea täältä taustakaikua valitukselle siitä, kuinka nuo toiset tuolla varmasti saavat paremman tai hienomman tapahtuman kuin me, tai kuinka niillä muuten on hauskempaa. Entä sitten? Ulkona on melkein kevät ja aurinko paistaa ja päässä soi Maria Mena.

Minä suljen korvani puheiltasi. Sen sijaan neulon ystävälle villasukat ja toivon ystävän ilahtuvan. Kokeile samaa, tiedä vaikka saisit hymynkin.

Elän humpalla

2011-02-27T21:05:00.000+02:00

Yhtäkkiä ruoka on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni. Sellaiset asiat, kuten moniviljaleipä tai valmiiksi silputtu salaatti, tuovat jännästi uutta virettä elämään. Tai toisivat, jos söisin niitä.

Hemmetin hammasraudat. Elän kahvilla, viilillä ja särkylääkkeillä.

Kuulemma olo alkaa kohta helpottaa, sentään. Toistaiseksi ei ole tehnyt mieli syödä mitään, koska ei tee mieli koko ajan harjata hampaita. Ei tee mieli haukata mitään, koska se sattuu. Vältän myös kaikkea mikä voisi jäädä rautoihin kiinni, koska se inhottaa, ja valivali. Himoitsen näkkileipää, raakaa porkkanaa ja kaikkea muutakin mikä ei missään nimessä tule juuri nyt kyseeseen. Onneksi sentään inhoan toffeeta (paitsi en hopeatoffeeta...), en tykkää merkkareista ja fysioterapeutti kielsi jo 10 vuotta sitten syömästä purkkaa. Jos tätä jatkuisi pitempään, olisin melkomoisessa rantakunnossa alta aikayksikön.

Yritän olla ajattelematta sitä, että kohta saan kimalletta myös alaleukaan, ja keskityn tulossa olevaan aikaan, jolloin niskajumit ovat historiaa. Enkä muuten pure hampaita öisin enää nytkään, sillä se sattuu.

Rautanaamio

2011-02-25T15:35:00.000+02:00

Se on toivottavasti luvassa jäähyväiset niskajumeille parin vuoden sisällä. Mut kukaan ei kertonut, että kun saa kolmekymppisenä hammasraudat,

sitä muuttuu jänikseksi
vielä niin rumaksi sellaiseksi

Miten näiden kanssa syödään? Entä käytetään hammaslankaa? Milloin etuhampaita lakkaa särkemästä?

Täytyy vissiin hankkia sellainen hammasväliharja.

Se aika vuodesta

2011-02-23T14:56:00.000+02:00

Taas on se aika vuodesta, kun hämmästyn. Aivan yhtäkkiä aamut ovat jo niin valoisia, päivät niin paljon pitempiä. Oliko tämä tällaista jo eilen?

Viime vuosi tuntuu nyt niin kovin kaukaiselta, pysähtyneiltä tuntuneet päivät, joina kykenin lähinnä tuijottamaan pimeässä huoneessa lattialla palavaa tuikkukynttilää ja ajattelemaan laiskasti sanoja "tulen ja valon voimauttava vaikutus... tulen... ja valon... voimauttava...". Mistäköhän nekin silloin pulpahtivat mieleeni.

Ja joka päivä näen työhuoneeni ikkunasta koivun siirtolapuutarhan toisella puolella. Koivun, jonka rungossa on istumiseen ihanteellinen mutka, kolmen metrin korkeudella. Nuo ihmiset tuolla, miksei niistä kukaan koskaan kiipeä siihen?

Vieläkö soitan banjoa?

2011-02-13T15:10:00.000+02:00

Jos tiivistäisin viimeiset viikkoni kolmeen sanaan, ne olisivat töitä, töitä, töitä. Ja tietysti rakkautta ja onnellisuutta aina siinä töiden välillä, kun tulen kotiini josta niin kovasti pidän, sekä muutamia partiomenoja ja ystävien tapaamista. Eilen jammasin pienen hetken Lady Gagan tahdissa ja tajusin, että kaipaan ihan kamalasti takaisin showtanssitunneille. Kaipaan myös vuorille, olisi ihanaa päästä taas takaisin laskemaan, vaikka juuri pari viikkoa sitten sieltä tultiin.

Puoliso toi viime viikolla 20 eriväristä tulppaania ihan muuten vain. Ilahduin ihan kamalasti. <3

2011

2011-01-03T09:51:00.000+02:00

Ja niin vaihtui vuosi. En juuri harrasta vuodenvaihdemeemejä, mutta todettakoon, että vuosi 2010 oli varsin poikkeuksellinen vuosi elämässäni. Se oli hyvä vuosi, koska sain uusia ystäviä ja opin uutta sekä itsestäni että muista, paha vuosi, koska kesällä loppuun palaneena olo oli kerrassaan sietämätön, ja se oli niin sanotun kolmenkympin kriisin vuosi. Mutta se loppui onnellisissa merkeissä kotona, jossa parketti kiilteli, omenamartinit, gin tonicit ja cosmot sekä alkoholilla että ilman maistuivat, jääkaappimagneetit kirvoittivat vieraistamme esiin korkeakulttuurisia tuotoksia ja me nautimme kaveriemme sekä ystäviemme hyvästä seurasta.

Vuosi 2011 vaihtui Töölönlahdella. (Kuva: Suski Oksanen)

Koska niin moni kysyi tätä ilman anjovista sovelletun tapenaden reseptiä, laitan sen tänne. Olkaapa hyvät!

Tapenade

2 dl mustia kivettömiä oliiveja
1–2 murskattua valkosipulin kynttä
2 rkl kapriksia
1 rkl dijonsinappia
mustapippuria
0,5 dl oliiviöljyä
2 rkl konjakkia halutessasi

Valuta oliivit. Pane kaikki ainekset öljyä lukuun ottamatta tehosekoittimeen. Surruta muutama sekunti kunnes alkaa olla mössöä, lisää sitten öljy ohuena nauhana mukaan koneen edelleen käydessä. Tarkista maku. Tapenade säilyy jääkaapissa useita päiviä tiiviiseen rasiaan pakattuna.

Tapenade on namia esimerkiksi väinämöisen palttoonnappien päällä tai patonkiviipaleilla. Jos haluaa oikein hifistellä, patskupalat voi vielä paahtaa ensin molemmilta puolilta kuumassa pannussa, jossa on hiukan oliiviöljyä.

Tänään vietän partionimipäivää. Onnea kaikille Elmereille! :)

Brigitte

2010-12-28T13:30:00.001+02:00

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, kun kohtasin netissä Brigiten. Ei auttanut, vaikka Belle ja Raquel huutelivat perääni, mustat Seireenitkin lauloivat korvissani, Ginger sai sydämeni sykkimään.

Brigitte, minä saavun luoksesi, lupaan sen. Me tapaamme Bulevardilla, jossa lehmukset kesäisin viheriöivät. Olethan minulle hyvä, ethän vie jalkoja altani.

This is just evil

2010-12-09T14:52:00.000+02:00

Teerenpelillä on parhaillaan käynnissä mainoskampanja. Baaritiskillä jaetaan postikortteja: kirjoita kaverille joulutervehdys ja jätä se baarimikolle, me postitamme sen puolestasi! Siis nerokasta – hiukanko niiden mainoksia liikkuu ympäriinsä, kun kaikkien kaverit postittavat niitä itse sopivalle kohderyhmälle.

Mutta tämä tekee kalenterien liitteenä olevista osoitehakemistoista vaarallisia. Ja vielä vaarallisempaa on muistaa jonkun kotiosoite ulkoa.

Osa meidän porukan kavereista saattaakin sitten saada tänä vuonna vähän erilaisen joulukortin.

Taas askeleen verran lähempänä nappuloita

2010-11-18T11:10:00.000+02:00

Eivät ne peetä puhuneet. Ko-Gi-muistikirjaan kirjoitelluista muistiinpanoista on iloa raporttia tehdessä. Päiväkirjaa en ehtinyt pitää kuin haikista, mutta hyödyllistä kamaa sekä koulutussessioista että päähänpistoja projektista matkan varrella on sitäkin enemmän. Luojan kiitos olen kirjoittanut näitä asioita ylös erityisen runsaasti myös semmassa.

Suuri B-P:n aura ei ole vieläkään laskeutunut taivaasta ylleni, mutta johtajana olen kehittynyt ja ihmisenä kasvanut, muutenkin kuin lantionympäryksen suhteen.

Krokotiilimuotti

2010-11-03T10:43:00.000+02:00

Mä vaihdan alaa, haluan olla sosiologi, ne saa tehdä kaikkea kiinnostavaa! Ei silleen, etteikö mun työ olisi kiinnostavaa, mutta hei, toiset on virkamiehiä ja toiset tutkii pekonipukujen vaikutusta muotiin ja nuorisokulttuuriin.

Nutty Tartsin tuotteet ovat muuten myös kiinnostava idea. Valmiiksi karvakuvioituja alusvaatteita, roikkurintapaitoja, löysiä, ihonvärisiä, makkaraisia läskimekkoja... Pukeutuisitko? :)

Parasta pimenevässä vuodenajassa ovat villasukat, glögi ja hassut piparimuotit. Leivoin eilen piparitaikinasta kirahveja, krokotiileja, norsuja, kissoja, perhosia ja jäniksiä, joilla olen tänään ilahduttanut työkavereitani.

Mistäköhän tämäkin taas tuli mieleen

2010-10-13T10:01:00.000+03:00

Haluan kääntää kellot takaisin aikaan parempaan,
ja nuoruuteni kesiin palata,
ja kellot siellä hajottaa,
rikkoa kaikki ikävät kellot,
tikittävät katalat kellot...

Kultainen syysaurinko ja punakeltaisina hohtavat vaahterat saivat taas kaipaamaan tuota kesää, jolloin puna-musta-kultainen ihomaali kimmelsi, eri maiden liput liehuivat ja maailma oli niin lähellä. Vaikka onhan se nytkin.

Tänään on tehokas päivä, ja töiden jälkeen Flamingoon!

It must have been love

2010-10-11T10:04:00.000+03:00

Kaikki alkoi siitä, että puoliso tarvitsi kengät.

Puoliso sai kengät, ja minä kahdet. Ihmeen kärsivällisesti se seurasi mukana, kun sovitin varmaan kaupan jokaisia valkoisia korkosaappaita kokoa 37 ja 38 ja kertoi omia mielipiteitään, kun en osannut päättää. Sitten kun keksin sovittaa toiseksi parhaita saappaita mustina ja ostaa kahdet, pääsimme vihdoin etenemään miesten osastolle.

Nämä ovat valkoiset. Ihanat. Ja koroilla on mahdollista (joskin vaikeaa) juosta bussiin, kuten tänä aamuna totesin.

Ja on ihanaa kun mun elämäni rakkaus, puoliso siis, ymmärtää elämäni toisen rakkauden, korkokenkien, perään. <3

Piristävä Punkku

2010-09-23T14:05:00.000+03:00

Punkku oli ja meni viime viikonloppuna. Veistäessäni yörastilla kaatosateessa keitetyistä potuista puukolla pariisinperunoita mielessä käväisi, mikä ihme minua tänne taas muka veti. Mutta goretex-asu ja vaelluskengät pitivät kropan kuivana ja lämpimänä, suklaa ja seura mielen hyvänä, untuvapussi ja korvatulpat pelastivat yöunet edes osittain ja laavussammekin oli pohjakangas, joten emme joutuneet piehtaroimaan mudassa.

Vitsi että oli kiva kisata pitkästä aikaa! Olen kaivannut peruspartiotaitoja, ihan pelkkää osallistumista ja omanikäisille suunnattuja tehtäviä enemmän kuin huomaankaan. Aikuinen ei enää ehkä kuulu partio-ohjelman piiriin, mutta jotain motivoivia omia juttuja mekin tarvitsemme. Kunnia kultaisille sarjoille ja kiitos kivasta kisaseurasta L ja J!

Meanwhile: elämä on pelkkää projektia vaan. Töissä on iso projekti päällä, partiossa Ko-Gi-projekti käynnissä, kotona ikuinen siivous- ja sisustusprojekti. Jonain päivänä ehkä saan jotain valmiiksi ja tunnen itseni taas aikaansaavaksi yksilöksi.

Lihaa ja kuplia

2010-09-17T10:43:00.000+03:00

Wtf, tämä pinkkiin mekkoon pukeutunut nainen on Lady Gaga? Ei voi olla. Tuo mekkohan on melkein vaate ja siinä on helma.

Lady Gagan vaatteet eivät ole vaatteita. Ne ovat muovikuplia, diskopallon palasia tai lihaa. Jos niissä on kangasta, se ei ulotu lantion alapuolelle kuin poikkeustapauksissa. Esimnerkiksi valkoinen epäsymmetrinen mekko oli hauska, ja sitten... pitihän se arvata.

Kun Lady Gaga otti vastaan parhaan debyyttiartistin WMA:n, ulvoin hetkestä otetulle kuvalle vedet silmissä. Jotenkin se tuo mieleeni Carrien... Enkä pääse yli kummitusmekosta. Lisää tuohon paljon mustaa hiusta ja tuloksena on se tyyppi, joka kaikissa japanilaisissa kauhuleffoissa ilmestyy ennen pitkää sanomaan "boo".

Yleensä – pukeutuessaan johonkin muuhunkin kuin korsetteihin, bodyihin tai alusvaatteisiin, jotka on niin nähty jo – Lady Gaga onnistuu haluamassaan. Oli hänellä yllään mitä hyvänsä, se noteerataan. Lady Gagan asut eivät ole vaatteita vaan eräänlaista taidetta, jonka tarkoituksena on herättää hilpeyttä, inhoa, ylipäänsä jotain ajatuksia. Jos katsojien po-po-po-pokerface pitää punaisen maton reunalla, vaate on epäonnistunut.

Erilaiset julkkikset, kuten Brad Pitt & Angelina Jolie, David & Victoria Beckham sekä Tom Cruise & Katie Holmes kasvattavat lapsia, joiden pukeutumista seurataan maailmalla. Myös Lady Gaga tarvitsee tietysti sopivan vastinparin. Ja kappas, hehän ovat kuin kaksi marjaa:

Tomi Putaansuu taitaa tosin olla naimisissa, mutta silti: voi, kuka järkkäisi näille kahdelle treffit? :D

Kesäfiilis

2010-07-08T12:09:00.000+03:00

Kun maa on roudassa, mieli tekee seuraa.
Kun routa on mennyt, mielikin mennä saa.
Silloin sydämen halusta rakastun ja aloitan alusta
ja ympyrä katkeaa alkaakseen uudestaan.

(Eppu Normaali: Lensin matalalla)

Kyllä tästä vielä kunnon kiva kesä tulee. Luonto ainakin tekee parhaansa, ei ole juuri roudasta tietoa näillä säillä. Kesän ekat kanttarellit ja uusi mansikkapaikka on jo bongattu ja jädeseuratarjous on jatkuvasti voimassa, välillä käyn kaupungissakin läkähtymässä. Esmes juuri nyt, sisälämpötila hipoo kolmeakymppiä.

Jukoliste

2010-06-19T11:20:00.001+03:00

Taas uusi kasvo, ja sama juttu eilen illalla. Ne lähestyvät ystävällisinä, niitä on käsketty juttelemaan meidän jokaisen kanssa. Sitten tulee ahdistavia kysymyksiä, pitäisi kertoa oma tarina taas alusta ja jälleen takerrutaan siihen mikä oli olennaista joulukuussa mutta ei enää. Turhauttaa. Ihan sikana.

Ja melkein jokainen niistä kysyy, käytkö sinä jotain kuvislukiota. Olen imarreltu jos näytän niin nuorelta, mutta lukisivat nyt edes meidän taustatiedot.

Rikkipoikki

2010-06-09T20:43:00.000+03:00

Alan menettää viimeisenkin uskoni tähän maailmaan. Mitä hyödyttää jaksaa yrittää, kun ihmiset ovat mitä ovat. Täälläkin, viimeisessä paikassa, olemme vain tiellä.

Antakaa minulle jakoavain, niin avaan sen viimeisen mutterin minun ja maailman välillä.

Retriitti

2010-06-03T15:35:00.000+03:00

Jotkut ne on syntyneet suorittamaan. Tekemään juttuja satanen lasissa. Toimimaan täydestä sydämestään. Olemaan aina mukana, okei, autan, hoidan, kyllä minä tulen. Sit käy kuin entiselle hamsterille oravanpyörässä. Sitä käyttää kaikki voimansa ennen kuin ehtii kerätä niitä.

Vietän nyt viikon tavallaan henkkoht. retriittiä, hiljennyn ja joogaan ja yritän opetella ottamaan välillä iisimmin. Siirtymään oravanpyörästä katariinanpyörään. Sanomaan ei, okei olen huono siinä. Älkää ihmetelkö jos en vastaa viesteihin asap.

Yritän myös oppia uskomaan, että ehkä mulla on vielä pari askelta nykytilan ja kaupunkimuumioitumisen välissä. Ja ettei mun tartte aina kantaa kaikkea ja kaikkia muita.

Tahatonta romantiikkaa

2010-05-20T12:27:00.000+03:00

Olin eilen ystävän kanssa seinällä Tapanilassa ja hauskaa oli. Oma kiipeily oli aika jähmeää, kun pelkäsin että vasen nilkka ottaa damagea. Niinpä vähän jäädyin ja sit otti pannuun. Mutta varmistaa voi aina, vaikka boulderkorkeuden yläpuolella jäätäisikin.

Koska tiesin, että ystävällä oli turvallinen olo, pysäytin häntä negatiiviselta muotoseinältä laskiessani köyden hetkeksi niin, että hän jäi vapaasti keinumaan noin kahteen metriin ja lenteli siellä nauraen. Vapaa keinuminen hallitussa tilassa on melkeinpä maailman parasta, heti yläankkurin koskettamisen jälkeen.

Puoliso kysyi kotona, miten kiipeilyreissu meni ja kerroin.
"Toi on tosi romanttista", puoliso sanoi.
"Kiipeily?"
"Varmistaminen. Se, että pitää köydestä niin, että toisella on niin turvallinen olo, että se uskaltaa hengenvaarallisissakin olosuhteissa ottaa riskejä."

En ole koskaan ajatellutkaan, mutta näkökulma tämäkin, ja on sillä ihan pointti tuossa... Sorry L, mutta aion silti tulla sun kanssa seinälle ensi viikollakin. :) Puoliso ei taida lähteä mun kanssa, kaikesta romantiikasta huolimatta.

Summer!

2010-05-19T09:45:00.000+03:00

Näin koivun siitepölyaikaanhan sitä kannattaa toki juoda yrttiteetä, joka sisältää... koivua. Oh crap. Pärsk. Trööt. Niisk.

Muuten: se on ihan kesä! <3 Uskomaton vihreys valtaa maailman. Nokkoset versovat ja kimalaiset lentelevät. Ekat kyyt bongattu Inkoon Kavalahdessa viime viikonloppuna, rantakäärme jo vappuna Kirkkonummella. Viime torstaiaamuna Inkoossa käki kukkui, palokärki päristi, närhi rääkyi, varis raakkui ja sorsa uiskenteli, jos vielä pöllö olisi ollut päiväsaikaan paikalla, olisi koko Ko-Gi-linnusto bongattu kerralla.

Ja muutenkin maailmassa on jo paljon enemmän valoa. :)

Solmukohta

2010-05-08T11:35:00.000+03:00

Elämä (partion ulkopuolellakin) on joskus kuin partiota: täynnä solmuja. Kiire on, mutta blogattakoon silti lyhyesti, jotta tiedätte mun olevan hengissä. :)

Toistaiseksi mennään niin kuin Strömsössä

2010-04-12T10:41:00.000+03:00

Viikonloppu hujahti siivotessa ja sisustaessa. Kuljimme miehen kanssa käsi kädessä huonekaluliikkeissä ja puhuimme hyllyistä, matoista, kaikista mahdollisista tavoista säilyttää cd-levyjä ja punaisen retrohyllykkömme maalaamisesta. Sinikeltaiseen jättiläiseenkin eksyimme, ja sen uumenissa puoliuupuneina kahvia juodessamme totesin miehelleni: "Tää on niin järkyttävän keski-ikäistä ja keskiluokkaista".
"Ai mikä?"
"Me ollaan sunnuntai-iltapäivänä kahvilla Ikeassa. Yksityisautolla."
Jossain mattomaailmassa hypistelin kirkkaanvihreää kylppärimattoa ja totesin:
"Mä haluan andywarholtyylisen vessan."
No katsotaan nyt vielä. Yleensä haluan kaikkea vartin verran, kunnes keksin jotain uutta.

Kotona sovittelimme Pink Floydin soidessa uusia ristinollahyllyjä alkovimme seinään, aakkostimme cd-kokoelmamme uusiin säilytyslaatikoihin, täytimme lasisia irtokarkkipurkkeja koruilla, haaveilimme Artekin 544-sohvasta, imuroimme, enkä voinut vastustaa kiusausta kokeilla ihan vähän ruutuhyppyä uudella matolla. Tämän aamun avasimme ilahduttamalla naapureitamme ihan lyhyellä iskuporakonesessiolla aamukahdeksalta, ennen töihin lähtöä.

Aamulla hykertelin ilosta, meidän kodin uudesta ilmeestä tulee vielä tosi kiva!

Jokin ajaa mua

2010-04-01T13:45:00.000+03:00

Levi peittyy hernerokkasumuun, näkyvyys on nolla. Näykin hedelmäsalaattia rinnekahvilassa ja Lauri Tähkä laulaa että suudellaan. Ei muuten varmana suudella!

Tiedän, miksi olen miehelleni sopiva, ja hän minulle. Vain kaksi näin mahdotonta toteaa tässä kelissä: eipähän ole hissijonoja! Olisipa hän nyt edelläni laskemassa, ja minä, pieni kypäräkorvainen orava, seuraisin.

Tunti kynttilänvalossa

2010-03-28T13:53:00.001+03:00

Maailma sammutti jälleen valonsa eilen klo 20.30. Tai ainakin melkein koko maailma. Minä tunnelmoin.

Valmiina oli kannullinen koivunlehtiteetä ja leegio kynttilöitä. Kahdeksan kynttilän valossa pystyy piirtämään melkein yhtä hyvin kuin kohdevalaisimenkin. Ja liekit lämmittävät – tuikkuja ei turhaan myydä lämpökynttilän nimellä. Tunnin jälkeen hikoilin T-paidassa, vaikka patteri oli minimillä.

Sotkin käteni pehmeään grafiittiin ja kävin kylppärissä otsalampun valossa. Partiolainen (o)saa. Scouter kan.

Kohta lähden käymään kämpällä, ekaa kertaa talven jälkeen. Ikävä on ollutkin jo kova.

Kuin olisi raastimen niellyt

2010-03-22T13:54:00.002+02:00

Maailman kaunein talvipäivä...

Talvi? Mistä tämä talvi nyt takaisin tupsahti? Viikon kuljin kevättakissa ja taas piti turvautua duffeliin. Tahdon kevään, Hakaniemenrannan, salmiakkia, kaikkimullehetinyt. Ei silti etteikö viime viikolla ollut viileitä hetkiä. Nielinkö viikonloppuna juustoraastimen vai onko jokin viluvirus tulossa vierailulle? Nuhanpoikanen tuntuu väijyvän miltei kulman takana.

Kevät saa minut runolliseksi. Ei tarvitse kuin vilkaista auringonvalon perspektiiviä puissa tähän vuodenaikaan ja järkeni valuu samantien ulos korvista. Anttilana (en sentään Sirkka-Liisana) ampaisen ylös vuoteestani ja tanssin pitkin Töölön katuja – kunnes aina tajuan ohikulkijoiden nauravan, minulle, vaikken järin yöpaidassani luojan kiitos olekaan. Odotan sitruunaperhosia, sinivuokkoja talven jäljiltä ruskean ruohikon seassa, kevääseen herääviä lumikelloja Hietaniemenkadun etupihoilla, pieniä pääsiäisnoitia, kevätpörriäismyyjiä ja sitä päivää, kun feissarit ja jäätelökioskit taas ilmestyvät kadunkulmiin. Odotan sitä aikaa, kun Hesperian puistossa taas kukkivat hevoskastanjat ja koko puisto on kuin valkoinen vaahtokarkkimeri.

Toistanko jo itseäni? Kärsivällisyyttä. Tämän kaupungin kevät ei koskaan kestä kauan.

Ilmalennon jälkeen

2010-03-15T09:34:00.001+02:00

Laskeminen se on sitten kivaa. Laskemisen jälkeen ei ole aina ihan yhtä kivaa. Tänään pää ei käänny, on ehkä ihan pikkuisen aivotärähdyksen oireita, peba on vähän niin kuin sinimusta ja lantion tienoilla tuntuu nauraessa ja yskähtäessä osapuilleen siltä kuin olisin juuri synnyttänyt. Ja kuitenkin vaihdoin laudan takaisin suksiin siinä vaiheessa kun olin laskeutunut komean ilmalennon jälkeen sulavasti otsalleni. Onneksi oli kypärä. Ajatella, että 14 vuotta sitten tein tällaista ja enemmänkin ilman kypärää.

Pienistä vammoista, lihasrelaksanteista, särkylääkkeistä ja irvistellen otetuista askelista huolimatta mieli halajaa tänäänkin takaisin mäkeen. Kevätaurinkoa, pisamia, puhdasta carvingia yhdessä puolison kanssa kilpaa. Ah mikä yhdessäolon muoto. Tai ruskettumista hitaasti nousevassa ankkurissa kivan kaverin kanssa nauraen, sekin kelpaa. Miksi muuten Suomessa hissit ovat aina niin hitaita?

Vaikka tästä niskakivusta ja päänsärystä voisin kyllä luopua. Ehkä huomenna olo on parempi.

Joka vuosi tähän aikaan

2010-03-11T15:22:00.001+02:00

Joka vuosi tähän aikaan rakastun.

Aamuisin tuntuu välillä siltä, että kohta on enemmän kevät kuin Liisa Akimoffin laulussa. Lumen alta hiljalleen paljastuvan asfaltin ja eau de tienvarren tuoksuinen hamekevät, korkokenkäkevät, partioretkikevät, aurinkokevät. Haluan kämpälle sellaisena viikonloppuna jolloin ruoho on vielä ruskeaa, kevään ensimmäiset sitruunaperhoset lentelevät uteliaina ja jossain ojan penkalla kukkii leskenlehti. Ja kaikkialla näkyy kuuluu tuoksuu metsä! Linnunlauluinen, kevättuulessa suhiseva, kevääseen heräilevä metsä.

Aamuisin tekee mieli verhoutua kevyeen kevättakkiin villakangastakin sijaan, sujauttaa jalkaan pienet kauniit korkkarit huomattavasti käytännöllisempien kumisaappaiden sijaan. Aamuisin sitä tekee mieli karata omasta elämästään ja kirmata työpaikan sijaan merenrantakalliolle kuvaamaan kevättä, kuuntelemaan jäätä.

Haaveilen vappuretkestä vartioni kanssa kämpälle. Simaa, herkkuja, pausseja ja maailman parhaiden tarpojien seuraa, sekä joku kiva johtajakaveri tai parikin mukana. Hakkaisi kyllä Espan tai Ullanlinnanmäen tungoksen 6–0.

Se on selkeästi perjantai.

2010-03-05T12:37:00.000+02:00

Jotkut ihmiset elävät tunteillaan, ja minua vähän väsyttää, koska en jaksaisi koko ajan räiskähdellä johonkin suuntaan. Spontaani, ekstrovertti, intuitiivinen, mutu. Haluaisin olla orava, ja toisaalta taas en, koska oravalla on tapana kerätä liikaa käpyjä. Niin minullakin, pestikäpyjä nyt ainakin (ks. kohta 1.11.). Ehkä rupeankin suloiseksi pieneksi siiliksi. Piikit pitävät pestaajat loitolla, ja ne voi kuitenkin pehmustaa superlonilla silloin kun haluaa halauksen.

Tässä tekstissä oli jokin pointti kun aloitin sen, mutta taisin jo unohtaa. Se on selkeästi perjantai. Aurinko paistaa ja pakkasta on taas, aivan ihana ajokeli kun töiden jälkeen suuntaan Nurmijärvelle suorittamaan kiljavaliljaa.

Sitä ennen pitäisi vain kirjoittaa tiedoston verran tajunnanvirtaa puhtaaksi ja hoitaa muutkin työpöydälle pinoutuneet hommat. Anyone?

Sanoja

2010-03-01T18:14:00.000+02:00

Juon kuumaa karpalomehua ja kirjoitan surusta, tunteista joita on liian pelottavaa päästää ulos muulla tavalla. Sureminen osoittaa, että välittää, ja välittäminen mahdollistaa sen, että sitä voi joko satuttaa muita tai tulla satutetuksi. Olisiko hiukkasen helpompaa olla tunteeton robotti, peltimies ilman sydäntä, kysyn vaan.

Helpompaa ehkä juu, mutta ei takuulla hauskempaa. Mutta sovitaanko tässä ja nyt että minun ihmiseni ovat ikuisia. Sovitaanko, että kenellekään minun rakkaalleni tai läheiselleni tai tuntemalleni tai arvostamalleni ei koskaan tapahtuisi mitään. Sovitaanko, että tämä sydänparka selviäisi loppuelämänsä ilman uusia arpia, ettei sitä tarvitsisi enää etsiä sanoja surun saattamiseen käsiteltävään muotoon.

Kysykää minulta, kyllä minä tiedän. Osaan kyllä satuttaa sanan säilää heiluttamalla tarvittaessa, asetella sanomani siten, että se loukkaa mahdollisimman paljon. Ja nyt syljen sanoja samasta suusta suruni lievitykseksi. Pois vain ja pöytälaatikkoon – kunpa se olisikin niin helppoa.

Kyllähän te sen tiedätte

2010-02-26T11:11:00.004+02:00

Rakastan ystäviäni, hyviä kavereita ja hengailua. Tarvitsen tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi lojua tuntikausia matolla, sohvalla tai patjakasassa lörpöttelemässä. Haluan hehkuttaa jollekin silloin kun olen haljeta onnesta, avautua jos angsti valtaa mielen tai tilittää silloin kun tympäisee tai pahimmillaan kaikki tuntuu karmealta – ja vastavuoroisesti oma olkapääni on toki myös tarjolla tukea kaipaaville kavereille.

Haluan hiihdellä hyvässä seurassa valkoisen, kimaltavan lumen keskellä ja improvisoida iskelmää muutaman hengen ex tempore -esityksinä. Tykkään kivoista teehetkistä ja joskus kuivan valkoviinilasillisen siemailusta sohvalla villasukkiin verhotut jalat sylissä istuen. Haluan maata kesäisin kalliolla nauttimassa auringosta, samoilla syksyisessä sienimetsässä, kyykkiä mättähillä poimimassa puolukoita sammaleen sekä alkusyksyisen metsän kirpeästä tuoksusta nauttien – yhdessä ystävän kanssa. Tykkään kirjoittaa kirjeitä, vastaanottaa niitä, saada sähköpostia kesken päivän ja piristyä pienistä sanoista.

Joskus syntyy spontaaneja "Sä olet tärkeä, vaikka kyllähän sä sen tiedät" -toteamuksia, ja niistäkin pidän kovasti. Tykkään siitä että tiedän olevani ystävilleni rakas ja tärkeä, ihan niin kuin he ovat minulle. Ystävän takia voin joskus vaeltaa vaikka keskellä yötä paikalle halki hankien, jos olkapäätäni todella tarvitaan. Kun ystävä soittaa sydänsuruissaan, että nyt on kuulepas kriisi, minä kuuntelen. Pidän läheisyydestä ja etenkin surullisena kaipaan kosketusta. On ystäviä, joiden kanssa pitelemme toistemme käsiä, kun keskustelemme. Rakastan halaamista, vaikka kaikkia kavereita en aina uskallakaan ilman muuta halata.

Mutta ystävystyminen on joskus kuin jatkuvaa kuherruskuukautta, kihelmöittävää ja samalla turhauttavaa. Olen ujo, enkä aina uskalla sanoa ihan suoraan, että hei, olet hyvä tyyppi ja tykkään susta, tehtäiskö yhdessä jotain kivaa.

Niin. Tykkään teistä kovasti. Vaikka kyllähän te sen tiedätte?

Kirjoituksia

2010-02-20T12:10:00.001+02:00

Monesti tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa enemmän, enkä nyt tarkoita sellaista työkirjoittamista, jota teen koko ajan, vaan ihan oikeaa kirjoittamista. Ajatuksia, tunteita, proosaa paperille, tiedättehän.

Jotenkin tuntuu usein niin vaikealta saada sanoja paperille. Tuntuu siltä, että kaikki kirjoittamista vaativat ajatukset ovat loppujen lopuksi yksityisiä, sellaisia joita ei halua jakaa, ja niiden paperille saattaminen voisi johtaa siihen, että joku muu saa ne vahingossa tai tahallaan käsiinsä ja lukee. Siksi en useimmiten uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista. Se on järjetöntä, koska usein päässä vimmatusti pyörivästä ajatuksesta pääsee helpommin eroon suoltamalla sen ulos, paperille, ja sitten voi keskittyä taas muuhun elämään.

Lähetin tänä vuonna taas ystävänpäiväkortit, joihin sepitin pääasiassa jokaiselle ikioman runon. Istuin alas korttipinkka käsissäni, aloin kirjoittaa ja koristelin kunkin kortin sitten siinä olevan runon mukaiseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sellaista pitäisi tehdä useamminkin.

Tänään puolison kaverin häihin, ihanaa! Luvattu lumimyrsky näyttää viipyvän jossain, saletisti se tulee juuri silloin kun tarvomme näteissä vaatteissa ja hentoisissa kengissä juhlista kotiin. Nätti mekko ja vaelluskengät ei kuitenkaan ole vaatetussuunnitelmaani kuuluva yhdistelmä, joten pääsen varmaan taas ajamaan taksia takapenkiltä käsin.

Vähän vajaa 30

2010-02-18T10:48:00.001+02:00

"Tiedätkös, tuota sanotaan kolmenkympin kriisiksi", kolmekymppinen kaverini sanoi eilen kuunneltuaan laveaa vuodatustani ties mistä aiheesta jälleen kerran. Pysähdyin ja hätkähdin. Totta kai se on, kun omissa ja kaverien puheissa alkaa vilistä toistuvasti perheen, asuntolainan ja purjeveneen kaltaisia sanoja ja olutravintolaan sovitussa alumnitapaamisessa syntyy spontaani vihkisormusvertailu, kolmenkympin kriisi on kohta ovella. Ikuisen lapsen on vaikea sopeutua elämään kaksoiselämää töölöläisenä juristinrouvana ja virkamiehenä, ja silti sitä kai pitäisi.

"Ei sitä enää jaksa niin kovasti". "Vanha ja väsynyt". "Mä käperryn mieluummin kotisohvalle verkkareissa ja villasukissa kuin lähden baariin", mietimme ja neljä-viisikymppisiä työkavereita varmasti hymyilyttää ihan niin kuin me hymyilemme parikymppisille. Jaksan uskoa että tämäkin elämänvaihe on tosi ohimenevä.

Haluaisin mennä Espalle katsomaan abeja, mutta eihän virkamies virastostaan päiväsaikaan mihinkään pääse. Muistan oman penkkaripäiväni hyvin. Silloin oltiin nuoria ja ~~mureita~~ naiiveja, eikä rekan lavalla uhrattu ajatustakaan kirjoituksille tai pääsykokeille.

Olen tahtomattani joutunut ikään, jossa en enää uskalla suunnata lumilaudalla kohti hyppyriä, vaan hassujen sammakkokorvisten käyttäminen töissä on ihan riittävää revittelyä. 15-vuotiaiden mielestä lienen ikäloppu käpy. :D

Oon voimissain

2010-01-28T09:13:00.000+02:00

Aurinkopuuteri on parhaimmillaan silloin kun puuteri peittää vuoria ja aurinko taivasta. 8 päivää näissä maisemissa teki terää, sain energiaa ja pääsen vihdoin palaamaan ensi viikon alusta töihin!

Lech oli yhtä ihana kuin ennenkin. Kaipaan takaisin jo nyt. Onneksi Suomessakin voi nyt nauttia pakkasesta ja tanssahdella lumessa kidetähtösten keskellä.

Toipumisen seuraava aste

2010-01-07T14:53:00.000+02:00

En olisi uskonut sanovani tätä, mutta mulla on melkein ikävä sitä ahdistusta. Se on alkanut väistyä, ja lääkärit löysivät sen alta kaikessa hiljaisuudessa piileskelleen masennuksen. Parantumista tämäkin, kai, kun kahden taudin sijaan hoidettavia on enää yksi, mutta paremmalta ne ylikierrokset sentään ehkä tuntuivat kuin tämä yhtäkkinen kaiken ylivoimaisuus.

Liekö järkevää toimia vartionjohtajana ja lippukunnanjohtajana, kun jo sanojen "vartio", "kokous" ja "lippukunta" ääneen lausuminen saa väsyneen itkemään. Toisaalta myös hyvät hetket ja pienet ilonaiheet ovat sitäkin suurempia kohdalle osuessaan.

Toipumisen esiasteet

2009-11-27T15:07:00.001+02:00

Viides täysin kahviton päivä putkeen menossa. Juon kesäiseltä metsältä maistuvaa yrttiteetä, josta makuhermoni erottavat koivun, vadelman ja mustikanlehtien aromit. Teetä on kannussa vielä litra. Minä litkin sitä perhoskuvioisesta kupista ja neulon palmikkokuvioista villasukkaa hammastikun paksuisilla puikoilla.

Tämä on rankkaa itselle, puolisolle, niille läheisille jotka näkevät, tietävät tilanteen, joutuvat elämään sen kanssa. Marraskuun harmaus ei taatusti tee tästä yhtään sen helpompaa. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Istun yhä sykerössä, kädet ja jalat ristissä, suojellen itseäni tuntemattomalta uhalta. Alitajunta taikoo syövereistään jo lähes unohtuneita traumoja ja yhdistää ne kerrassaan järjenvastaisesti nykyhetkeen. Silti, minä osaan taas nauraa, silloin kun siihen on aihetta. Ystävien, kaverien ja monien tuttujen seurassa käyttäydyn jo lähes normaalisti. "Ei susta huomaa", ne sanovat ja minä suhtaudun siihen kohteliaisuutena.

Nyt olisi aikaa viettää vaikka tuntikausia olohuoneen lattialla piirtäen. Yhtäkkiä ei vain huvita.

Material girl

2009-11-19T19:24:00.000+02:00

Materia ei ehkä tee onnelliseksi, mutta mieltä se joskus piristää kummasti. Rakastan tämänhetkistä muotia, kun paidat kerrankin ovat tarpeeksi pitkiä. Niinpä tein terapiamielessä pikku shoppailureissun, tulin kotiin tyytyväisenä ison kassin kanssa ja raivasin vaatekaapista vastaavasti melkein hyllyllisen verran vanhaa elämääni vietäväksi Fidan laatikkoon.

Päivä on ollut täynnä kivaa terapiaa: lounas- ja cappuccinohetkiä puolison kanssa, huumaavan hieno Picasso-näyttely, hykerryttäviä kohtaamisia sovituskopissa erinäisten vaatekappaleiden kanssa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä tekevän peilikuvastani melkein kissan (kauppojen peilit todennäköisesti vääristävät, älä kokeile tätä kotona). Ja kyllä, nyt on melkeinpä hyvä mieli.

Minulle tämä shoppailu, siivoaminen, lounashetket puolison kanssa ja muu normaali elämä on lepoa. Tavallisesti ihmiset kai tekevät näitä asioita työn ohessa, itse olin jo unohtanut miten se tapahtuu.

Flashback

2009-11-17T16:02:00.000+02:00

"Oletko koskaan ollut masentunut", lääkäri kysyy. "Tuntuiko se yhtään samalta?"

Aion ensin kieltää, mutta sitten näen sieluni silmin itseni tasan kymmenen vuotta sitten seisomassa jossain päin Suomea tienposkessa peukalo pystyssä, huppariin, paksuun villapaitaan ja hajoaviin farkkuihin pukeutuneena. Siinä minä hyppelen paikallani jotta marras-joulukuisen yön kylmyys ei kangistaisi jäseniäni ja laulan samaa laulunpätkää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes pystyn laulamaan sen läpi itkemättä ja ilman, että ääneni sortuu tai alkaa vapista. Olkalaukussani on hiusharja, hammasharja, deodorantti ja rapistunut päiväkirja, eikä juuri muuta. En tiedä, mihin olen matkalla, mutta mun on pakko päästä pois.

Jossain matkan varrella minut poimii tienposkesta kyytiin nuorisotyöntekijä, joka haluaa auttaa. Hän vie minut paikkaan jossa voin yöpyä, mutta tarkistaa siinä sivussa vaivihkaa kyynärtaipeeni. Ei, en käytä huumeita ja sitä paitsi pelkään neuloja. Mutta olen niin nuori ja niin kovin rikki, enkä uskalla kertoa siitä kenellekään, sillä olen tottunut olemaan aina se vahva ja kannustava tyyppi, yleinen olkapää, kantava pilari. Olen tottunut tekemään töitä, tukemaan muita, kuuntelemaan kaikkia päästämättä itse mitään ulos.

Ei, ei se tuntunut kauhean samalta. Silloin kaikki söi minua hitaasti sisältäpäin, pala palalta, eikä mikään kiinnostanut. Nyt kiinnostaisi, en vain pysty keskittymään.

Oli siinä yhteistäkin. Silloinkaan ei juuri nälättänyt, ei nukuttanut. Liikuin liikaa, vartioin vyötärönmittaani hysteerisesti säilyttääkseni kontrollin edes johonkin asiaan elämässäni ja saatoin kolmen tai neljän päivän ajan unohtaa tykkänään syödä. Kaikki voimavarat menivät siihen, että pysyin koossa, muuten en juuri itseäni ajatellut tai itsestäni välittänyt.

Minun on pakko oppia välittämään ja huolehtimaan muiden lisäksi myös itsestäni, antamaan itseni levätä. On pakko oppia uskomaan, että joskus minäkin tarvitsen apua ja silloin minulla on oikeus siihen.

Oppiminen vain on niin kovin hidasta.

Väsymyksen oireet

2009-11-11T12:42:00.001+02:00

"Tämä ihminen en ole minä", totesin työtoverilleni lounaspöydässä, suolaiset kyyneleet poskiani pitkin bataattikeittolautaselle valuen. En oikein tiennyt mitä tai miksi itkin, mutta en pystynyt lopettamaankaan.

"Työväsymys", totesi työterveydenhoitaja, jonka huoneessa myöhemmin istuin edelleen itkien. "Nyt tehdään niin, että lepäät pari päivää kotona ja huomenna tapaat psykologin."

Psyykensä ja ymmärryksensä rajat käsittää vasta kun ne menettää. En pysty hahmottamaan tai käsittelemään esimerkiksi aikataulun, päiväohjelman, perhesuhteiden, lehdistötiedotteen, tehtävien asioiden listan tai neuleohjeen kaltaisia kokonaisuuksia. Unohdan puolet kuulemastani viidessä minuutissa, ellen kirjoita asioita ylös. Ruokapöydässä pystyn joko syömään tai keskustelemaan, mutta en tekemään molempia yhtä aikaa. Muun kuin kaverin lähettämään sähköpostiin vastaaminen saattaa olla ylivoimainen ponnistus, joka saa minut itkemään. Stressin alla ylirasittuneet aivoni ovat yksinkertaisesti pistäneet päälle sulun: nyt ei enää uutta tietoa tänne, kiitos. Täytyy levätä, hengähtää, töihin palattua laittaa munakello pöydän kulmalle mittaamaan aikaa, jonka päättyessä lähden kotiin.

Tämä olotila on pelottava. Mielen ohella oirehtii myös keho: suolisto ei sulata suklaata, iskias ei salli istumista. Täytyy välttää kahvia ja alkoholia, joista edellistä juon yleensä liikaa, jälkimmäistä hyvin harvoin. Pelkään työkaverien tapaamista, sitä, että joku tulee huoneeni ovelle tai soittaa, kysyy minulta jotain. Muistan viime perjantaina näin tapahtuneen kahdeksan kertaa, mutta minulla ei ole hajuakaan kenen kanssa olen puhunut ja mistä. Minä, aina niin näppärän sosiaalinen minä, en yhtäkkiä kykenekään normaaliin vuorovaikutukseen työyhteisössäni. Ja pelottavinta on se, etten kokonaisuuksien ohella aina hallitse myöskään itseäni tai tunteitani.

Työväsymykseen voi sairastua kuka tahansa ja terveydenhoitajamme mukaan sen myös kokee joka neljäs suomalainen aikuinen. Jos kuulutte niihin kolmeen muuhun, onnittelen. Jos ette, yrittäkää välttää tätä viimeiseen asti. Pyytäkää lisää resursseja, kieltäytykää ylityöstä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä on varmaan pelottavinta mitä olen koskaan kokenut.

Jos metsään haluat mennä nyt

2009-10-18T19:40:00.002+03:00

Minä kaipaan alituisesti metsään. Kaipaan mörskärin valoon, pakkasen kovettamalle sammalelle, joka rasahtelee jalan alla aamuisin kun avaan lämpimän untuvapussini laverilla, hiivin hiljaa ulos partiokämpästä ja livistän lenkille muiden vielä nukkuessa.

Olen ollut nyt kaupungissa yhtäjaksoisesti viikon. Rakastan tätä kaupunkia, mutta välillä on pakko päästä metsän keskelle. Niin minä nuuhkin keittiössäni kuivuvien suppilovahveroiden tuoksua ja retkivillapaitaani tarttunutta savun aromia ja kaipaan hetkittäin takaisin kämpälle takkatulen loimuun, kertomaan iltasatua laverilla loikoileville vartiolaisille, taistelemaan vaikeasti sytytettävän vesipadan kanssa aamuisin (vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kannustanut puristiseen hifistelyyn mahdollisimman vähin ja luonnosta löytyvin sytykkein...).

En hevillä luopuisi kaupunkiasunnostani, jonka ulkopuolella ratikat kolisevat. Mutta kaupunkiin pätee sama kuin metsäänkin: molemmissa on hyvä olla, kun vain tietää joskus pääsevänsä toiseen ympäristöön.

Melankolia

2009-10-04T15:33:00.000+03:00

Syysmyrskyissä on jotain ihanan melankolista, totesin mielessäni kun kävelimme eilen illalla ystävän kanssa Mäkelänrinteestä Kallioon Itä-Pasilan läpi, jossa tuuli riepotti pudonneita lehtiä autioilla ruutukaavakaduilla. Musta asfaltti kiilsi märkänä kylmien katulamppujen loisteessa, mutta taloissa sisällä loistivat lämpimät valot ihmisten viettäessä lauantai-iltaa.

(Tässä vaiheessa ystävä luultavasti huokaisee: "ah, niin taas, sinä ja Itä-Pasila". Jollakin kieroutuneella tavalla en vain voi olla pitämättä siitä kaupunginosasta. Tämä on nähty ennenkin.)

Vaan kun syysmyrsky raivoaa ulkona, omassa olohuoneessani minä vajoan tähän laiskaan sunnuntaihin: vedän villasukat jalkaan, keitän kauramaitokaakaota, korvaan valot kynttilöillä, soitan melankoliseen syksyyn niin hyvin sopivaa CMX:ää ja piirrän.

Thinspiration

2009-10-01T10:30:00.001+03:00

Rosa Meriläisen tämänpäiväinen kolumni ananasmurskalla eläjistä sai taas pohtimaan, miten aikuisen ihmisen voi pysäyttää kun suhde omaan kehoon karkaa käsistä. Aihe tuntuu olevan jatkuvasti silmien edessä, minunkin sosiaaliseen piiriini mahtuu muutama vääristynyt minäkuva ja myönnän, ettei omanikaan nyt aina ole ihan niin terve ollut. Kerro siinä sitten nuoremmille, että jokainen on kaunis juuri sellaisena kuin on eikä jonkun Suvi Koposen vartalo ole välttämättä se tavoittelemisen arvoisin asia. Kuka tässä maailmassa enää uskoo moiseen?

Entä miten kaverin huolestuttavan laihtumisen voi pysäyttää? Lienee turha saarnata siitä, ettei 120 g raastetta ole sama asia kuin lounas tai kaksi lenkkiä ja salikäynti päivässä on liikaa. Itseeni se ei ainakaan tekisi toivottua vaikutusta, jos oma peili näyttää muuta kuin sen, mitä kaverien silmät näkevät. Itse ainakin olen hemmetin hyvä liikkumaan salaa jos on pakko, enkä usko voivani vahtia kavereitanikaan vuorokauden ympäri, vaikka joskus mieli tekisi.

Toinen asia on sekin, missä vaiheessa puuttuminen vielä on mahdollista. Kuunteleeko ihminen enää ketään kuultuaan koko elämänsä ajan olevansa – normaalipainostaan huolimatta – pyöreä tai elettyään syömishäiriönsä kanssa kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa viisitoista vuotta? Vaaka- ja mittanauhakompleksista tulee nopeasti addiktion kaltainen rutiini, samoin oksentamisesta. Niitäkin olen nähnyt, joilla syömishäiriö on saadusta terapiasta ja avusta huolimattakin kehittynyt pro ana -henkiseksi elämäntavaksi, josta melkein ylpeillään. Ja kun näitä ihmisiä kuuntelee, niin jostain syystä tuntuu, että aikuisenakin puhjenneiden syömishäiriöiden syyt johtavat lähes poikkeuksetta lapsuuteen ja teinivuosiin, vanhempien, valmentajan, ystävien tai ympäristön suhtautumiseen.

Pakostakin tulee mieleen, ettei aikuisia ananasmurskalla eläjiä ehkä olisi, jos lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi mahdollista kiinnittää tarpeeksi huomiota. Jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa ja opettaisivat myös näitä itseään hyväksymään itsensä ja muut juuri sellaisina kuin ovat. Jos tästä huolimatta puhkeaviin ongelmiin ehdittäisiin puuttua ajoissa ja jos tähän puuttumiseen, ennaltaehkäisyyn ja hoitoon älyttäisiin varata tarpeeksi resursseja.

Laulu rakastamisen vaikeudesta

2009-09-30T13:37:00.003+03:00

Muistatteko vielä Ally McBealin, jossa henkilöhahmoilla oli tunnusbiisejä toisten mielessä? Hahmo ilmestyi näkyviin ja biisi alkoi välittömästi soida. Minulle käy tämä usein toisinpäin, biisin kuullessani mieleeni ilmestyy kasvoja, tuoksuja, muistoja tilanteista ja mielialoista. Niinpä ihmiset ja ihan ohimenevätkin tunteet ja tilanteet voivat varastaa biisejä ikuisiksi ajoiksi kuten Mari Ahokoivun blogissa todetaan. Mutta ei biisi siitä välttämättä pilalle mene.

Wir sind Heldenin Aurélie ja Clamourin Maailmassa tuovat mieleeni rakkaita ystäviä ja saavat minut hymyilemään. Ja kun kuulen Waurion Pienen laulun, näen mielessäni lunta ja rinteen keskiosista hiukan kovaksi kuluneen laskettelureitin, Itävallan Alpit Zürsissa ja Lechissä. Eppu Normaalin Baarikärpänen vie minut mielessäni Kaisaniemen metroasemalle kahden ystävän kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. CMX:n Fysiikka ei kestä liittyy aivoissani erottamattomasti Meilahteen, jonka läpi olen useasti juossut sitä kuunnellessani, ja Don Johnson Big Bandin Helsinki Cadenza Ruoholahteen. Mutta aina mielleyhtymälle ei ole luonnollista selitystä. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs on kappale jota ei parane kuunnella partiovapaina päivinä tai partiostressiä parannellessa, sillä sen kuullessani näen silmieni edessä Sibeliuspuiston ja kuulen korvissani lippukunnanjohtajamme äänen. Lienenkö sitten kuunnellut biisiä joskus lenkillä ollessani ja samalla pohdiskellut jotain partioon liittyvää dilemmaa, muuta selitystä näiden kolmen asian yhdistelmälle en keksi.

Jotkut klikkiytymät ovat kulkeneet mukana lapsuudesta ja teinivuosista asti. Inner Circlen Sweat tuo silmieni eteen pölyävän pesiskentän ala-asteen takana, haistan nenässäni Pauligin kahvinpaahtimolta tulvivan kärähtäneen espresson tuoksun ja kuulen pesäpallon kopahduksen puista mailaa vasten sekä kolmospesältä kajahtavan huudon "palo!". Helloweenin Anything my Mama Don't Like saa minkä tahansa huoneen tuoksumaan mustalta nahkatakilta. Dj Bobon Keep on Dancingiin on tarttunut ikuisiksi ajoiksi ruutupaitojen ja Studio Line -hiuslakan aromi.

Musiikki on ainakin omassa elämässäni niin suuressa roolissa – tahtomattani ja tiedostamattanikin – että tämä asia tuntuu yhtäkkiä aivan mielettömän kiinnostavalta. Onko teillä muilla samankaltaisia suhteita biiseihin?

Huma + 10 kg

2009-09-16T10:26:00.001+03:00

Minä puran tunteitani ja ajatuksiani piirtämällä ja piirrän mitä sattuu. Vanhat päiväkirjani ovat täynnä satunnaisia raapustuksia, sarjakuvamuotoon puettuja vuodatuksia sekä piirroksia perheestä, ystävistä, paikoista, eksistä ja ihastuksista. Kokous- ja luentomuistiinpanoni on doodlattu täyteen piirroshahmoja, jotka usein esittävät näsäviisaita huomautuksia. Ennen piirsin aina ja joka paikassa, sitten tuli stoppi enkä yhtäkkiä moneen vuoteen koskenutkaan kyniin tosimielessä. Nyt olen alkanut taas aktiivisesti tavoitella kadonnutta kynäilytaitoani.

Pitkään minua on kiusannut piirroksissani jokin asia, josta en ole täysin päässyt perille. Jokin perspektiivivirhe tai muu vastaava, josta melkein olen saanut otteen mutta en aivan. Kunnes yhtäkkiä ystävä huomautti:

minua vaivaa piirrosanoreksia.

Minä piirrän ihmiset aina hoikemmiksi, sirommiksi, kapeammiksi kuin he todellisuudessa ovat. Minä kaunistelen todellisuutta, en halua nähdä näppyjä, ryppyjä, makkaroita, paitsi jos piirrän tarkoituksella rumaa. Minä pihistän piirteitä ympäristöstäni, profiileja, kulmakarvoja, leuan muotoja, ilmeitä, olkapäitä, ja yhdistän ne sitten syömishäiriöisen vääristyneeseen maailmaan asiaa edes tiedostamatta.

Minun piirrosmaailmassani useimmat naiset saavat teinitytön vartalon, solakan ja notkean kuin pojalla, ellen huomaa pitää varaani. Mieskehojen rasvaprosentti puolestaan on noin viitosen luokkaa ja vauvat saisivat aliravitsemuksellaan kenet tahansa neuvolantädin puuttumaan asiaan.

Mitä tämä kertoo kauneuskäsityksistäni, minäkuvastani, maailmastani? Kieltäydyn uskomasta että mitään, vaikka aina vähän kapeammat fyysiset ulottuvuudet minulle oman kehoni suhteen kelpaisivatkin.

Ups.

2009-09-11T08:47:00.000+03:00

Jotenkin minusta tuntuu, ettei meidän pitäisi olla täällä nyt, mietin hetkeä ennen kuin selvisi että olin saapunut väärälle puolen kaupunkia palaveriin, joka todellisuudessa oli määrä järjestää työhuoneeni viereisessä neuvottelutilassa.

Olen harvoin ollut yhtä häpeissäni. Aukene, maa, niele minut, rukoilin äänettömästi katua jolla seisoin. Tämä hetki oli viimeinen piste putkessa jonka aikana olin tonttuillut kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuten työntämällä jalkani toistuvasti työpisteeni roskikseen, pudottamalla korkokenkäni sinne kerran, juoksemalla näyttävästi ovea päin ja lähettämällä sähköpostia väärälle vastaanottajalle.

Mutta kun tarpeeksi rankasti mokaa, on pakko pysähtyä hengittämään. Samalla tahti hidastuu.

Oravanpyörä

2009-09-09T08:37:00.001+03:00

Mä tahdon takaisin tunturiin!

Eikä mulla sit kai muuta.

Anna tunturin selvittää

2009-08-30T22:21:00.000+03:00

Tässä kesässä on ollut jotain samaa kuin kymmenen vuoden takaisessa kesässä 1999. Se oli tuhansien pienten onnellisten hetkien sävyttämä loputtoman itsensä etsimisen kesä, joka lopulta kului ohi melkein huomaamatta. Saatan olla kymmenen vuotta vanhempi, rauhallisempi ja kärsivällisempi, mutta etsin itseäni edelleen, nykyään jo tietäen etten koskaan tulekaan täysin valmiiksi. Ja kesät ne vain kuluvat yhtä nopeasti.

Tänä kesänä vietin puolet lomastani kulkien tunturissa, jonne aina kaipaan, joskus lähes fyysistä kipua tuntien. Kun polku nousee koivikon keskeltä paljakkaan ja tuuli iskee kasvoihin, mielenrauha on suurimmillaan. Minä kunnioitan tunturia, ympäröivää luontoa jolta saan voimaa. Kun ympärilläni on tarpeeksi tilaa – tunturiylänköä, hiekkadyyniä, avomerta, ulappaa – ja tunnen tuulen ihollani, olen vapaa ja rauhallinen.

Kaunis kannas johdattelee Gappojohkan varren kivisestä kuumaisemasta rehevään, vihreään, alavaan laaksoon, jota Moskun, Pältsanin ja Juoksavátnjunnin profiilit hallitsevat. Välillä horisontissa pilkistää Paraksen pyramidimainen huippu. Juoksavátnjunnin alarinteiden vaivaispajukossa kulkiessa tuntuu kuin olisi tropiikissa. Pajukko on tiheää ja kohoaa melkein kasvojeni tasalle, maa sen juuressa on märkää ja soista. Ja Pältsan, kaksitorninen jättiläinen, on läsnä ja valvoo.

Nousemme ylemmäs tunturiin nauttimaan hääpäivälounasta. Sää on ihanan aurinkoinen ja lämmin – paitsi silloin kun syömme. Silloin Isdalenin suunnasta nousee voimakas ja kylmä tuuli, joka pureutuu luihin ja ytimiin ja uhkaa lennättää ruoan lusikasta huitsin nevadaan ennen kuin sen ehtii saada suuhunsa. Kun ruoka on syöty, rauhoittuu tuulikin. Ehkä tunturi toivoi osaa ateriastamme?

Pältsastuganin tupaisäntä saattaa olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä. 30 vuoden ajan hän on lumettomana aikana, keväästä syyskuun puoliväliin, elänyt elämää paikassa jossa ei ole mitään väliä kellonajoilla, aikavyöhykkeillä, tuskin päivämäärilläkään. Pältsan valvoo hänen untaan öisin, toivottaa hyvää huomenta aamuisin, aina uudella tavoin yhtä kauniina. Nuo vuodet ovat lyöneet häneen leimansa, hänen puhetapansa on kilpikonnamainen eikä häntä luultavasti pysty järkyttämään mikään.
"Tuossa kilometrin päässä on vesiputous", hän sanoo ja me mieheni kanssa teemme iltakävelyn Kummaenon varteen tietämättä oikein mitä odottaa. Ajattelen jotain ehkä Pitsuskönkään kaltaista tai pienempää, edes lähestyvä jylinä ei saa meitä varautumaan siihen mitä kohta näemme.

Putous on 22 metriä korkea ja leveä kuin mikä. Matalan vedenkin aikaan se tekee vaikutuksen ja sen lennättämät pärskeet lentävät suihkuna kauas. Sattuapa paikalle joskus tulva-aikaan!

Kun jätämme yön aikana lumipeitteen ylleen saaneen Pältsanin laaksoineen taaksemme ja nousemme taas ylös tunturiin suunnaten kohti Suomen rajaa, koen jälleen yhden niistä hetkistä jolloin tahtoisin pysäyttää ajan ja jäädä laakson liepeille keittelemään kaakaota. Hillat ja variksenmarjat ovat kypsiä ja ruska tulossa, öisin on jo pakkasta. Tuntuu turhauttavalta palata askel askeleelta kohti sivistystä ja pääkaupungin kiireitä.
"En viihtyisi täällä kaamoksessa", muistutan itselleni, mutta kuka miettii kaamoksia kun nyt on vielä kesä, tai kesäloma ainakin. Mutta vielä emme poistu tunturista, vaan jäämme Kuohkimajärvelle yöksi ja poimimme kolmen valtakunnan rajapyykin maisemista iltapalaksi mukillisen makeita mustikoita.

Paluumatkalla kohti Kilpisjärveä jätämme rinkat varvikkoon odottamaan noustaksemme Pikku-Mallan huipulle. Huippu tulee vastaan paljon nopeammin kuin kymmenvuotiaana, jolloin nousin sinne ensimmäisen kerran. Pingon eteenpäin nopeammin saadakseni edes hiukan välimatkaa perässä tulevaan puolisoon, tämä on minulle niitä paikkoja joissa on saatava olla yksin. Kun rinne lakkaa nousemasta ja huipulla vapaasti temmeltävä tuuli lyö vasten kasvoja, haluaisin levittää käsivarteni selälleen ja pyöriä ympäri.

Saana seisoo Norjan maantien reunassa, huippu pilvien keskelle kätkeytyneenä. Se on kuin vanha ja arvaamaton ystävä, josta ei ikinä tiedä millä tuulella se on. Se saattaa toivottaa kulkijan tervetulleeksi, mutta ei päästä helpolla. Rinne on jyrkkä ja kivinen, sumussa näkee eteenpäin ehkä metrin verran ja tuttu tuuli puhaltaa voimakkaasti järveltä päin.

"Minä lupasin tulla taas takaisin", tervehdin Kilpisjärven jättiläistä, silitän kalliota kämmenelläni ja muotoilen mieheni kanssa irtokivistä huipulle sydämen. On kuin tunturi pitäisi siitä, sillä tuuli tyyntyy hetkeksi ja pari auringonsädettäkin pilkahtaa yllemme sumun seasta. Pilvi huipun päällä ei kuitenkaan väisty, lisää kulkijoita on tulossa alhaalta.

Ja kun odotan retkeilykeskuksen pihassa Rovaniemelle suuntaavan bussin lähtöä, kuiskaan Saanalle vieressäni jälleen kerran:
"Minä tulen taas takaisin."

Oppimisen ylistys

2009-07-14T15:52:00.000+03:00

Puolitoista kuukautta olen ollut enemmän tai vähemmän hädissäni joka kerran kun lankapuhelin vieressäni on soinut. Kansalaiset, virkamiehet, toimittajat siellä soittavat, janoavat vastauksia ja ovat määrätietoisia saatuaan minut tai kenet tahansa langan päähän. Muiden poistuessa lomille jään yksin viestintäsiipeen ja tunnen itseni uhrilampaaksi. Ei ketään keltä kysyä ja nyt niiden muidenkin puhelut ohjautuvat minulle...

Eräänä iltapäivänä huomaan parin tunnin sisällä tavallisten työtehtävieni ohella keskustelleeni suvereenisti puhelimessa ruotsalaisen kanssa englanniksi asiasta joka on suomeksikin vaikeaselkoinen, soittaneeni yhteen ministeriöön, vastaanottaneeni puhelun toisesta ministeriöstä ja hoitaneeni molemmat asiat, käyttäneeni luontevasti sanaa "diaarinumero", selvitelleeni kadonneen asiakirjan kohtaloa, ottaneeni vastaan kasan soittopyyntöjä ja etsineeni sopivat asiantuntijat vastaamaan soittajien kysymyksiin.

Puhelin soi jälleen, mutta tällä kertaa nostan kuulokkeen tyynesti korvalleni. Minä alan selvästi sisäistää tätä hommaa, hiljalleen.

Minun Helsinkini

2009-07-07T17:33:00.000+03:00

Tämä on minun kaupunkini.

Nämä ovat minun maisemiani, nämä koruttomat ja koristeelliset kivikorttelit, varjoisat sivukadut pääväylien varrella, kallioiset merenrannat paksuine mäntyineen. Niiden keskellä minä elän, niiden keskelle minä kuulun, niistä minä saan voimaa.

Kesäiltaisin minä hölkkään Seurasaaren ympäri ja Meilahden kautta takaisin kotiin ja hengitän Helsinkiä. Annan katseeni viivähtää Taka-Töölön ja Meilahden julkisivuja siellä täällä peittävissä villiviineissä, maistelen merituulta joka pyyhkii kasvojani, nuuskin ilmassa leijuvaa levän hajua. Imen sisääni ilta-auringon säteitä jotka kultaavat meren ja männyt, sivelevät hellästi ikiaikaisia rantakallioita.

Ja kun sade ravistelee minun Helsinkiäni, lähden ulos ilman kumisaappaita tai sateenvarjoa, kävelen collegehupparissani Töölön kirjastoon mustia pilviä uhmaten, koska, kuten kuka tahansa Helsinkiä joskus hengittänyt voi huomata, Topeliuksenkadun lehmusten alla on sateellakin kuivaa pitkään.

Tätä Helsinkiä minä rakastan.

Mihin katosi päivät?

2009-06-17T20:35:00.003+03:00

Jos näkee unta että bileissä menee, munaa ja puhuu ohi suunsa sanoen ääneen asioita, joista kaiken järjen mukaan ollaan hiljaa, ja sitten herättyään kärsii pitkin aamupäivää karmeasta moraalikrapulasta, maailmassa on jotain vikaa. Hyväksyisin tilanteen, jos oikeasti olisin ollut bileissä ja tehnyt näin – ja jos vielä ne unessani käsitellyt asiat edes olisivat jossain määrin realistisia, mutta ihan vain rauhassa nukkumisesta koituva moraalikrapula on huutava vääryys.

Joku sanoi viikonloppuna, että ihanaa kun viikon päästä on juhannus. Pysähdyin miettimään: ikään kuin eläisin yhä maaliskuussa. Milloin oli pääsiäinen? Kuka varasti kalenteristani huhti- ja toukokuun?

Näistä merkeistä tulkitsen, että on aika hiljentää tahtia, tai stressi kohta soittelee ovikelloa. Juu juu, tiedän, se on ihan normaalia tällaisen kevään jälkeen ja nyt, kun on tämä työpaikan tilannekin ja silleen. Toisaalta tuo tilanne on vielä toistaiseksi ollut mieleen juolahtavista asioista pienin, sillä Kuopioon ja takaisin on helppo matkustaa. Toisten työpaikat sentään muuttavat Kiinaan tai lakkautetaan kokonaan.

Seitsemisessä

2009-06-09T23:59:00.000+03:00

Olen lapsesta asti ollut hulluna pohjoiseen. Niinpä myös vaellusreissut tuppaavat kohdistumaan aina Lappiin, Lappiin, Lappiin. Myönnän myös suhtautuneeni eteläisiin kansallispuistoihin hivenen epäluuloisesti: asutus tunkee lähelle ja alueet ovat niin pieniä, ettei erämaasta juuri voida puhua.

No, ehkei erämaasta, mutta kansallispuistoja ne silti ovat, esimerkiksi Seitseminen. Ja hienoa kansallispuistoa onkin. Katsokaa vaikka itse.

Vietin pidennetyn viikonlopun nelipäiväisellä vaelluksella Seitsemisessä lippukuntamme tarpojien kanssa. Sääksi oli luvattu jopa myrskyä, mutta lopulta selvisimme yhden päivän sateella, parilla puolipilvisellä ja yhdellä aurinkoisella päivällä. Öisin oli kylmä, laavussa sai pukea villapaidan jos toisenkin ylleen ennen makuupussiin kömpimistä.

Metsä oli täynnä paikoin puolilahojakin pitkospuita sekä vuoron perään kaunista harjumaastoa ja sammaleista rämettä, jossa voi hyvin kuvitella peikkojen tai virvatulien tanssivan kesäöinä. Multiharjun aarniometsästä löytyi vanhoja viisaita aihkeja, joita halaamaan saattoi mahtua kolme tai neljäkin vaeltajaa yhtä aikaa.

Liikuimme reittiä luontokeskus – Koverolampi – Multiharju – Jauli – Kirkas-Soljanen – Liesijoki – Haukilampi – luontokeskus ja päätimme vaelluksen Seitsemisen Portin rantasaunalle, joka tarjosi tervetulleet löylyt. Yhteensä matkaa kertyi noin 30 km. Matkasta jäi iloinen mieli. Ensiapupakkaukset tulivat takaisin yhtä täysinä kuin lähtiessäkin ja paluujunassa istui joukko tyytyväisiä vaeltajia.

Mistä johtuukin, että nokipannukahvi maistuu aina vain niin paljon paremmalta kuin tavallinen sumppi ja palanen taloussuklaata kupposen kera tuntuu jopa ylelliseltä? Hernekeitto ja ruisleipä sulatejuustolla ovat niin ikään ylivoimaisia herkkuja. Tällä vaelluksella tosin maistelimme viimeisenä iltana jopa suklaamousseeta, valmisjauheesta saa näemmä varsin hyvää sellaista jos vain jaksaa kärsivällisesti vatkata.

Totesin jälleen, että kun tunnen rinkan painon selässäni ja kuulen putkien nitinän sekä toisinaan hiljaisen helinän jonkin säätöremmin kilahtaessa kehikkoa vasten, järkevä virkamiesminäni valuu samantien korvieni välistä ulos ja muutun nuuskamuikkuseksi. On mukavaa asua kaupungissa, mutta joskus sitä tarvitsee metsäretkiä. Metsähetkiä ja telttoja, joiden väri on juuri sitä kesänvihreää, mikä panee uskomaan että ulkona paistaa aurinko (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu).

Lähtisinkö uudelleen Lappia etelämmäksi kansallispuistoon? Varmasti. Seitseminen oli hieno, paljon hienompi kuin uskalsin edes odottaa. Vain tunturit puuttuivat, mutta niiden tilalla oli taianomainen metsä.

Villivihannekset, vol. 2

2009-05-11T13:33:00.001+03:00

Joku kyseli suullisesti yksityiskohtaisempaa ohjetta villivihannesten käsittelyyn. Tässä siis jotain siihen suuntaan. Kysykää jos jäi epäselväksi.

Keräämiseen on hyvä käyttää esimerkiksi paperipusseja, hengittämättömissä muovipusseissa kasvien kosteus tiivistyy liikaa. Nokkosten kanssa on fiksua käyttää myös hanskoja. Kumihanskat ovat parhaat ja riittävät yleensä yksinään, näppylähanskoja tai raksahanskoja on hyvä olla kahdet päällekkäin, sillä yksistä hanskoista poltinkarvat ulottuvat vielä läpi. Varo poimiessasi ihoa hanskan varren yläpuolella. Vaikka sormet ja kämmenet ovat hanskan suojassa, paljas kyynärvarsi menee taatusti rakkuloille jos nokkonen osuu siihen.

Kerää vain nuoria versoja. Nokkoset ovat parhaimmillaan 10–25 cm:n kokoisina, kun versojen alapinnassa on vielä vähän violettia sävyä eivätkä varret ole vielä ehtineet sitkistyä. Pienempiäkin versoja voi toki syödä, mutta jos minikokoisten versojen kohdalla malttaa odottaa viikon, saa enemmän syötävää samalla vaivalla. Vuohenputki on maukkaimmillaan silloin, kun lehti on vaaleanvihreä ja vielä osin supussa. Mitä vanhempi lehti, sitä kitkerämmältä se maistuu. Oikein nuorta vuohenputkea voi syödä myös ryöppäämättä, esim. salaatissa, mutta itse tykkään siitä enemmän kypsennettynä.

Keräämisen jälkeen tuo kasvit kotiin. Laita keittiön lavuaariin tulppa ja laske altaaseen reilusti viileää vettä. Huuhdo kasvit ja poista samalla mahdollisesti mukaan joutuneet ruohot ja ötökät (jollet poista, ne joutuvat ikävänä eläinproteiinina kattilaan ja lautasellesi). Höntiäiset on helppo löytää, sillä ne nousevat pintaan kun kasvit upottaa veden alle. Käytä nokkosia huuhdellessasi edelleen kumihanskoja, poltinkarvat tuhoutuvat vasta keitettäessä.

Ryöppää kasvit kevyesti suolalla maustetussa vedessä. Vuohenputkelle ja voikukalle riittää n. 2–3 minuutin kiehautus, nokkosia kannattaa ryöpätä 4–5 minuuttia. Ryöppäyksen aikana kasvien lehdistä tulee tummanvihreitä ja varsista vaaleita.

Kaada villivihannekset siivilään (tai nostele reikäkauhalla, jos aiot säästää keitinveden pohjaliemeksi langan värjäykseen). Valuta ja puristele ylimääräinen vesi kevyesti pois. Anna jäähtyä hetki, jotta et polta sormiasi, ja siirrä kasvit sitten leikkuulaudalle. Muotoile niistä jonkinmoinen pötkylä ja silppua huolellisesti kokkiveitsellä. Leikkaamisen sijaan voit myös hurauttaa kasvit silpuksi tehosekoittimessa, jos haluat.

Jäähdytä ja säilö pakastamalla tai nauti heti. Tee vaikka vegaanista villivihannesvuokaa tai vuohenputki-fetapiirakkaa! Villivihannesvuoka on ihan oma sovellukseni, vuohenputki-fetapiirakka taas modattu ja toimivaksi todettu versio Marttojen piirasreseptistä. Jaan ohjeet tässäkin siltä varalta, että joku niitä kaipaa.

Vegaaninen villivihannesvuoka

700 g perunaa
1,5–2 dl ryöpättyjä villivihanneksia
1 isohko sipuli
1-2 valkosipulinkynttä
1 dl metsäsieniä tai siitakkeita
1/2 pkt tofua (kylmäsavu tai marinoitu)
2 dl kaurakermaa
ripaus timjamia, rosmariinia, suolaa, mustapippuria jne.

Viipaloi perunat ja voitele vuoka. Silppua sipuli, purista sekaan valkosipulinkynnet ja kuullota niitä hetki kasviöljyssä. Sekoita joukkoon sienet ja villivihannessilppu. Mausta ja ota pois hellalta. Kuutioi tofu.

Lado vuokaan kerroksittain ensin perunaviipaleita, sitten villivihannes-sieniseosta ja tofukuutioita, sitten taas perunaviipaleita. Jatka näin, kunnes vuoka täyttyy. Tee ylin kerros perunaviipaleista. Valuta lopuksi kaurakerma vuokaan osin perunaviipaleiden päälle ja paista 200 asteessa noin tunnin ajan.

Vuohenputki-fetapiirakka (modattu versio Marttojen vuohenputkipiiraasta)

1 dl perunasosehiutaleita tai 1/2 dl perunasosejauhetta
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
50 g voita tai margariinia
1 dl vettä

Täyte:
2 dl kiehautettuja, hienonnettuja vuohenputkia
1 sipuli
2 rkl öljyä
1 dl maustamatonta jogurttia
2 munaa
100 g fetajuustoa
2 dl juustoraastetta
ripaus sitruunapippuria
vähän timjamia

Sekoita perunasosehiutaleet, jauhot ja leivinjauhe. Nypi joukkoon pehmeä rasva. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Laita taikinakulho jääkaappiin odottamaan ja kylmenemään.

Kiehauta vuohenputket ja pilko ne mössöksi. Pilko sipulit ja kuullota öljyssä. Kuutioi feta. Sekoita täytteen kaikki aineet keskenään.

Levitä jähmeä perunavoitaikina piirakkavuoan pohjalle ja reunoille (halk. n. 28 cm). Paista 200 asteessa 5 minuuttia. Kaada päälle täyte ja jatka kypsentämistä noin 25 minuuttia.

Piiras on parhaimmillaan kun sen lämmittää seuraavana päivänä tai antaa ainakin vetäytyä rauhassa jonkin aikaa paistamisen jälkeen. Pohja nimittäin imee paistamisen aikana täytteestä kosteutta ja on heti uunista tullessaan aika pehmeä.

Koristelua varten täytteen päälle voi asetella kirsikkatomaatin siivuja ennen paistamista, jos tahtoo.

Villi keittiö

2009-05-04T12:39:00.003+03:00

Kasvissyöjän onnenpäivät ovat alkaneet. Villivihannekset nousevat maasta! Vuohenputken versot ovat nyt parhaimmillaan ja ensimmäinen nokkossatokin tuli viikonloppuna kerättyä. Tätä lähemmäs lähiruoka tuskin enää tulee: kun omin käsin kerää, tietää ruokansa kasvupaikan varmasti.

Villivihannekset ovat suosikkejani: hyvää ja ilmaista ruokaa sekä terveellistä (kun vain tietää mitä kerää ja mistä, eli tutustuu kasveihin etukäteen eikä esimerkiksi poimi nokkosia moottoritien tai kompostin kulmalta). Lisäksi nokkosen rautapitoisuus on pinaattiin verrattuna uskomaton. Tuoretta nokkosta saa pöytään koko kevään ja kesän ajan, kun kerää versoja jatkuvasti samalta paikalta tai leikkaa liian suureksi päässeet kasvit maan tasalle: kahdessa viikossa uudet versot ovat taas syömäkelpoisia. Vuohenputket kannattaa kerätä nyt ja säilöä kuivattuina tai pakastaa, sillä nuoria versoja voi olla vaikea löytää enää kesällä. Pakastamista ennen versot voi myös ryöpätä kevyesti, niin saa käyttövalmista mössöä vaikka pinaatin korvaamiseen.

Voikukka maistuu parhaimmillaan aika lailla rucolalta. Voikukanlehdistä kuitenkin varoittava sananen: koko ei takaa laatua. Yleensä mitä nuorempi lehti on kyseessä, sen parempi, sillä vanhemmiten niistä tulee tosi kitkeriä. Isommista lehdistä kannattaa myös poistaa lehtiruodit, jos haluaa vähemmän kitkerän salaatin. Samoin voikukkia on eri lajeja, jotka maistuvat erilaisilta. Maistelu ja vertailu on osoittanut, että ehytreunaisimmat lehdet ovat maukkaimpia, kun taas ne, joiden lehdet ovat kaikkein sahalaitaisimmat, maistuvat hirvittäviltä. Pujoallergikkojen kannattaa maistella voikukkia hyvin varovasti, sillä ainakin minulla niitä käytetään siitepölyallergian siedätyshoitoon. Toistuvat kuurit ovat auttaneet: pujo ei ärsytä enää yhtä paljon kuin ennen.

Ai miten villivihanneksia käytetään? No, esimerkiksi pinaatin voi korvata melkein missä vaan nokkosella tai ryöpätyllä vuohenputkella. Horsman ja voikukan lehdistä saa salaattia, voikukan kukinnoista simaa sekä voikukkasiirappia, joka on jäätelön kanssa ihanaa. Netistä, kuten Marttojen ruokasivuilta, löytyy vaikka mitä reseptejä ja soveltamalla voi jatkaa. Leivonnaisista kannattaa kokeilla ainakin vuohenputkipiirakkaa, villivihannespiirakkaa ja nokkos-fetapiirakkaa, joka muuten toimii myös vuohenputkea tai voikukanlehtiä käyttämällä.

Me korkealle noustaan taas

2009-04-29T10:55:00.001+03:00

Työpaikalla mietittiin kahvikupposen ääressä, pelottaako korkeanpaikankammoisia oikeastaan se korkealla oleminen vai putoamisen mahdollisuus. Seinäkiipeily viimeistään on todistanut, että minun kohdallani vastaus on korkealla oleminen.

Luotan varmistajaan köyden toisessa päässä täysin ja tiedän olevani turvassa. Olen sekä varmistanut muita putoilijoita että pudonnut itse sen verran monta kertaa, että tiedän, kuinka hyvin ja nopeasti köysi lukkiutuu. Lisäksi kämmenet hikoavat ja pulssi kiihtyy aina vasta siinä vaiheessa jossa tajuan olevani korkealla. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa vaikka vain seisoisin paikallani jalat tukevissa otteissa, lantio seinää vasten. Seinän yläpäässä voin nähdä valtimoni sykkeen ranteen ihon läpi. Monesti laskeudun ennen yläankkurin saavuttamista, vaikka tietäisin pääseväni helposti ylös asti. Kuitenkin kiipeily koukuttaa auttamattomasti, seinälle on pakko palata joka kerran jälkeen uudelleen ja yrittää aina niin ylös kuin mahdollista.

Itsensä voittaminen, siitä se kaikki kai lähtee.

Parasta juuri nyt

2009-04-22T13:37:00.000+03:00

* Auringonpaiste
* Terhin näyttely 00130galleryssä
* Merikotkakamera Virossa (kaksi kotkaa! elävää kuvaa! poikasia!)
* Seinäkiipeily

Lisäisin listaan ilomielin myös fillaroinnin, vaan kun pyörä on yhä huoltamatta. Osaako kukaan suositella Töölön tanhuvilta hyvää huoltofirmaa?

Talviunen jälkeen

2009-04-09T17:57:00.002+03:00

Yhtäkkiä aurinko on kovin kirkas ja ulkona pärjää taas hameessa ja punaisessa kevättakissa jäätymättä minuutissa kuoliaaksi. Kaupassa katseeni himoitsee keväänvärisiä avokkaita, joita en osta, sillä en käyttäisi niitä kuitenkaan. Sen sijaan ostan bambulankaa ja vaaleanvihreää puuvillalankaa pitsineulekuvat silmissäni kiiluen. Ulkona useampikin vastaantulijoista syö jäätelöä.

Matkalla rautatieasemalta Kamppiin kohtaan useita ihmisiä, jotka kyselevät, onko minulla hetki aikaa ympäristöasioille ja kiinnostavatko ihmisoikeudet. Katupöly nousee tuulen mukana ilmaan, kirvelee silmiä, tukkii nenän ja ratisee hampaissa. Kotiin tullessani koukkaan sisäpihan kautta tarkistamassa, tarvitseeko pyöräni talven jäljiltä huoltoa. Valoisuuden sekoittamana sanon ulko-ovella vastaan tulevalle naapurille hein sijaan huomenta.

Naapuri tervehtii takaisin häkeltymättä lainkaan, sillä se on täällä taas. Kevät.

Heikoilla jäillä

2009-01-19T16:00:00.000+02:00

Suomalaiset ne sitten hallitsevat hukkumisen taidon ihan joulusta juhannukseen. Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä -pätkä ei selvästikään ole tehnyt lähtemätöntä vaikutusta kaikkiin. Jää on toki kaunista ja näyttää nopeasti niin kestävältä, että kansa kaivaa luistimet (ja sukset ja joskus jopa jopot) komeroistaan ja rientää talvilenkille meren pinnalle...

...mutta vahvankin näköinen jää saattaa yhtäkkiä pettää, sillä se vahvistuu hitaasti ja sulaa nopeasti.

Oikeasti, jos sinne jäälle on aivan pakko mennä, niin ne naskalit eivät ole kovin kallis hankinta ja kulkevat helposti mukanakin. Niitä löytänee 10–40 eurolla melkein mistä tahansa retkeilyvälinekaupasta. Henkikulta on paljon arvokkaampi, eikä niitä saa ostettua mistään uusia.

Mainos, tuo paholaisen keksintö

2009-01-12T09:20:00.002+02:00

Inhoan kotiini tunkeutuvia mainoksia, erityisesti painettuja sellaisia. Yhdeltä annokselta ylimääräistä paperitauhkaa voi ehkä suojautua liimaamalla kieltokyltin oveen, mutta esimerkiksi Hesarin tilaajalle tulee silti kunnon kuorma mainontaa lehden välissä ja sivuilla. Sunnuntailehden sisällöstä ehkä puolikas on oikeasti luettavaksi tarkoitettua tekstiä, puolet ale-reaa kailottavia nelivärisivuja. Lehden tilaushinnoittelu on toki tehty kätevästi painoversiota suosivaksi, muuten meille tulisikin paperilehti lähinnä viikonloppuisin, aamiaispöytään.

Ei auta enää "ei mainoksia" -kylttikään ovessa, kun mainokset alkavat piirittää asuintaloja. Onneksi ei ole minun ikkunani, saattaisin leikata lakanaan ikkunanraosta maiseman kokoisen aukon.

Wasabi-aalto

2008-12-18T19:52:00.004+02:00

Jokainen, joka on joskus syönyt sushia, lienee kokenut ainakin kerran elämässään wasabi-aallon. Se on se tunne, joka hyökyy suusta nenään pian nielemisen jälkeen, kun wasabia on tarpeeksi, mutta ei liikaa. Wasabi-aallolla on masokistisen addiktoiva vaikutus: ensimmäistä ajatusta (ei helvetti) seuraa heti perään toinen (lisää).

Naapurin pienestä sushiravintolasta saa koukuttavan hyvää take awayta. Koska laulutreenit loppuivat tänään niin aikaisin, että sushipaikka oli kotiin tullessani yhä auki, hemmottelin itseäni ihanalla annoksella kappamakirullia, wasabia ja inkivääriä. En ehkä koskaan lakkaa riemuitsemasta siitä luksuksesta, että noutomatkan päässä on useampikin sushiravintola ja nepalilainen, edellisessä asunnossamme kun noutoruokamahdollisuudet rajoittuivat pizzaan, kebabiin ja salaattiin.

Naapurin sushipaikka ei myöskään pihtaile take away -annosten mukana tulevan wasabin kanssa, vaikka suuhun menevän määrän voikin kotona annostella itse. Nyt ei voi mennä nenä tukkoon aivan lähiaikoina. :)

Se ei mee pois

2008-11-26T10:21:00.000+02:00

Jossain keuhkojeni pohjukoissa kytee jokin asia ikävästi, eikä suostu menemään pois. Ei tunnu nuhaa, ei yskää, vain pientä kipua hengittäessä ja hengästyn helpommin kuin yleensä. Kuumettakin mokoma nostaa vain hieman, mutta ei tarpeeksi, jotta voisin levätä kotona päivän tai pari ja nukkua taudin pois. Kirottu olkoon se, joka määräsi, että 37 ja risat on lämpöä, ei kuumetta. Jos nyt yrittäisin jäädä aamulla kotiin kuumemittarin näyttäessä 37,2 astetta, saisin seurakseni hillittömän moraalikrapulan (etenkin kun villit hevosetkaan eivät voi estää minua vuosijuhlimasta illalla HYYn 140-vuotispäivää uudessa, mustassa iltapuvussani).

Eipä silti, että nyt olisi varaakaan tulla kipeäksi. Kalenteriin on kertynyt muhevasti joulukeikkoja, laulutreenejä, partiotoimintaa, oopperoita, aika autokoulun liukkaalle radalle (ihan kuin tavallinen katu ei näillä keleillä riittäisi tuohon suoritukseen). Lisäksi vietämme joulun tänä vuonna Suomessa, joten siihenkin pitää ehkä jossain vaiheessa varautua muullakin tavoin kuin salpaamalla ulko-ovi, sammuttamalla valot ja leikkimällä, ettei olla kotona. Yleensä olen jättänyt joulukortit lähettämättä ja päässyt kuin koira veräjästä, sillä matkalta on kuitenkin tullut laitettua kortit niille tärkeimmille muistettaville.

Joutohetkinäni haaveilen mekosta, jonka helmassa ja ehkä vyötäisillä olisi koristuksena vironvyötä tai pirtanauhaa. Koska itse tekemäni pirtanauha on vielä yhtä rosoreunaista kuin suomirokin sanoituksissa kuvattu elämä, ajattelin palkata kudontatöihin pirtaa paremmin käsittelevän ystävän, jos joskus ompelupuuhiin innostun.

Olipa kerran maanantai

2008-11-03T14:01:00.000+02:00

Viikonloppu katosi jonnekin ihan liian nopeasti ja yhtäkkiä heräsin taas siihen ikävään todellisuuteen, että on maanantai.

Eilen musisoimme puolison kanssa yhdessä. Se ei osaa soittaa kitaralla branleja eikä irlantilaista kansanmusiikkia, joten päädyimme ilahduttamaan naapureitamme Metallica-versioilla yhden akustisen kitaran ja yhden tinapillin voimin.

Minä tahdon low whistlen, vaikka poikkihuilun kokoinen tinapilli onkin sormilleni kerrassaan käsittämätön soitin.

Viimeinen syksy

2008-10-31T10:29:00.000+02:00

Syksyisin elämään tuntuu mahtuvan loputtomasti pieniä, hienoja hetkiä. Tiedättehän, vaikkapa niitä kun ulkona sade piiskaa katuja, mutta sisällä kääriydytään villahuiveihin, keitetään kaakaota, soitetaan tinapilliä, poltetaan tuoksukynttilöitä ja kuunnellaan Suden aikaa. Tai niitä, kun ulos lähtiessään on muistanut varustautua kumisaappain ja voi kulkea pitkin märkinä kiiltäviä katuja kastumatta. Aamuisin Vallilan ilmassa tuoksuu vastapaahdettu kahvi ja alkusyksyn aamujen kirpeys on vaihtunut jo kipakampaan aavistukseen lähestyvästä talvesta. Hienoja hetkiä ovat myös yöt saaressa sijaitsevassa partiohuvilassa, kun kymmenasteinen ilma ympäröi lämmintä makuupussia ulkopuolelta ja myrskytuuli laulaa talon nurkissa loputonta serenadiaan ympärillä rauhattomana kuohuvalle merelle.

Nyt kuuntelen töitä tehdessäni Suota ja muistelen eilistä elävän perinteen iltaa Taikalampussa. Omastakin keikasta ennen Suon esiintymistä jäi ihan hyvä fiilis, mutta se Suo... oih! Uusi matsku vei jalat alta ja odotan kyltymättömänä, kuumeisesti uutta levyä jo ilmestyneen rinnalle.

Näemmä vanhakin voi fanittaa kun tarpeeksi kovaa kolahtaa.

Lankaa, ei spraymaalia

2008-10-21T13:41:00.000+03:00

Stop töhryille -projekti on taas viime aikoina puhuttanut eri puolilla. Minä olen kiinnostunut yhä enemmän aina välillä keskusteluun pulpahtavista neulegraffiteista. Neulegraffitit ovat neulottuja koristeita julkisissa paikoissa, esim. erilaisissa kaiteissa, lyhtypylväissä, joskus puiden oksissa tai vaikka penkkien selkämyksissä. Ne ommellaan paikalleen, mutta ne saa myös saksilla pois tarvittaessa.

Tamperelainen Knit sea -blogi esittelee Elina Arpiaisen neulegraffiteja, joista suurin osa sijaitsee Tampereella, mutta pari voi bongata myös mm. Tokoinrannassa ja Vilhonkadulla. Aamulehden Moro julkaisi aiheesta kesällä jutun, jonka jälkeen lehden keskustelupalstalla on otettu kantaa puolesta ja vastaan. Seniorit tuntuvat suhtautuvan neulegraffiteihin myönteisemmin kuin tarroihin tai tägeihin, väläyttipä joku tuollakin palstalla idean neulegraffitista pitkäripaisen ovessa. Parhaasta neulegraffitista on järjestetty myös ainakin Aamulehdessä äänestys. Jotkut tuntuvat keskustelupalstojen perusteella pitävän neulegraffitejakin töhryinä, mutta minusta ne ovat aika veikeä tapa piristää harmaata kaupunkikuvaa. Katsokaapa vaikka Maskeraden penkkiä tai Knit sean karusellia. Liikennemerkkejä tms. ei toki pidä mennä peittämään, mutta ainakin Vallilan läpi kulkiessa tulee eteen monta harmaata kaidetta, joita iloisen raidallinen neulegraffiti piristäisi kummasti haittaamatta liikenteen ohjausta tai muuta toimintaa.

Odotan innolla, leviävätkö neulegraffitit Suomessa Tampereelta muuallekin. Ainakin Turun Lankabaari on jo järjestänyt neulegraffiti-iltoja (joskin hiukan eri idealla kuin vaikkapa Maskeraden ja Knit sean neulegraffitit on tehty). Tekeleen ja tuunauksen idea neulegraffitien geotaggaamisesta voisi myös olla kiinnostava. Olisi myös hauska tietää, miten Stop töhryille -projekti suhtautuu neulegraffiteihin. Repivätkö ne sellaiset pois, jos näkevät, vai antavatko olla?

Viisi asiaa

2008-10-19T13:09:00.000+03:00

En ole mikään erityinen meemi-ihminen, mutta kaappasinpas nyt tämän kerran kuitenkin Tikrulta.

Viisi asiaa pakastimessani
1. metsäsieniä
2. puolukoita
3. leipää
4. sulkapalloja
5. valmiiksi liotettuja ja keitettyjä papuja

Viisi asiaa vaatekomerossani
1. pitsihuiveja (täydessä komerossa)
2. nätti ovi (tyhjässä komerossa)
3. polvisukkia (täydessä komerossa)
4. kaaos (täydessä komerossa)
5. kosteusvaurio (tyhjässä komerossa)

Viisi asiaa autossani
Minulla ei ole autoa, mutta polkupyörässäni on
1. satula
2. polkimet
3. vähän vino lokasuoja, joka tulisi korjauttaa
4. etupyörä
5. takapyörä

Viisi asiaa käsilaukussani
1. avaimet
2. nenäliinoja
3. bussilippu
4. keskeneräinen neule
5. hiuspinnejä

Allergiakosmetiikkaa

2008-10-13T14:09:00.000+03:00

Päänahkani reagoi sietämättömästi useimpiin markkinoilla oleviin sampoisiin. Yksi tai kaksi käyttökertaa ei vielä saa aikaan kauheaa jälkeä (paitsi muutamissa sampoissa, joissa jo yksi käyttökerta riittää synnyttämään ihottumaa), mutta parin viikon jälkeen päänahka on kuiva kuin Saharan autiomaa. Ruokasoodakokeiluihin tms. minusta ei ole, ei luonteeni, harrastusteni eikä kiharoideni puolesta, joten olen kärvistellyt aina siitä lähtien kun Erittäin Hieno Suomalainen Koivusampoo katosi kaikkien niiden kauppojen hyllyistä, joista olen sitä etsinyt.

Sitten kokeilin Ole Hyvä -sarjan turvesampoota. Hehkuti-ihkuti! Sen tuoteselosteesta ei löydy keinotekoisia väri-, hajuste- ja säilöntäaineita, joista monet aiheuttavat allergiaa, ja se koostuu muutenkin täysin kasviperäisistä, uusiutuvista raaka-aineista, jotka hajoavat luontoon. Päänahkani on selvästi rauhoittunut tähän sampooseen siirtymisen jälkeen ja hiuksia tarvitsee myös pestä sampoolla nyt vähän harvemmin kuin ennen. Ja mikä parasta, sarjan pullot ovat täyttöpulloja: tyhjään pulloon voi ostaa lisää sampoota litratavarana mm. Punnitse ja säästä -kaupoista. Ainoa miinus täyttötavaran noutamisessa on se, että samalla saattaa sortua ostamaan jogurttikuorrutettuja appelsiininkuoria ja kuivattuja mansikoita, mutta kaipa tuota sarjaa joistain ekokaupoistakin löytyy... :)

Käytössäni on ollut jo jonkin aikaa myös pullollinen samaan sarjaan kuuluvaa hienopesunestettä villalle ja silkille. Se tuntuu puhdistavan hellästi ja kunnolla myös ne asiat, joihin Marseille-saippua ei tehoa. Yhdessä sappisaippuan kanssa tuo neste muodostaa voittamattoman nyrkkipyykkiaineparin, johon en ole vielä pettynyt kertaakaan. Suosittelen lämpimästi allergikoille – ja muillekin!

Kunnallisvaalit tulevat, en ole valmis

2008-09-18T23:15:00.002+03:00

Maikkarin vaalikoneen kysymykset eivät tuntuneet ihan osuvan niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat. Äänestyspäätökseeni ei ensimmäisenä vaikuta se, käykö ehdokas kaljalla, tykkääkö se oopperasta tai katsooko se mielellään leffoja DVD:ltä. Sen sijaan olisin kaivannut enemmän mm. kaupunkirakennetta, joukkoliikennettä jne. käsitteleviä kysymyksiä ja tiivistä, vapaata esitystä kunkin ehdokkaan omista vaaliteemoista. Ehdokkaiden omia kotisivuja ei ole edes linkattu, onneksi osoitteet voi sentään halutessaan copypastettaa.

Tulokset sinänsä eivät yllättäneet, paitsi "käyn oopperassa" -kerroin nosti listoilla muutamia ehdokkaita ylemmäs kuin he ehkä ilman sitä olisivat sijoittuneet. Listoilla näkyi myös paljon tuttuja nimiä. :)

No kysyivät ne sentään erinäisiä asioita palveluista ja suhtautumista suuriin ostoskeskuksiin. Silti tämä vaalikone vaikuttaa vähän ah niin trendikkääksi aiotulta, hassunhauska pilke silmäkulmassa tehdyltä. Odotan jännityksellä muiden koneiden aukeamista.

Unforgiven I, II, III... XVII

2008-09-12T13:30:00.000+03:00

Nyt se Metallican uusi albumi sitten ilmestyi. Puolen työpäivän mittaisen kuuntelun perusteella voisin sanoa, että ei pöllömpää ja sekaan mahtuu useampikin kiva riffi. Monet biiseistä tosin voisivat olla reilusti nykyistä lyhyempiä.

Mutta montakohan kertaa ne aikovat vielä tehdä Unforgiven-nimisen biisin?

Palvelukseen halutaan 32-vuotias saamelais-australialainen biseksuaali. P.S. Uskothan jälleensyntymiseen.

2008-09-11T13:50:00.003+03:00

Tarja Cronberg varmasti tarkoitti hyvää, mutta päästi samalla suustaan sammakon.

"Yrityksen olisi hyvä tehdä jatkossa monimuotoisuuden tarkistus aina puolivuosittain. Sen tulisi tarkastaa, että palkkalistalta löytyy eri sukupuolia, eri ikäryhmiä, kieliä, perhetaustoja, etnisiä taustoja, sukupuolista suuntautumista, vammaisuutta, vakaumusta ja uskontoja", Cronberg sanoo Ylen uutissivulla.

Juu paitsi että ainakaan minusta esimerkiksi seksuaalinen suuntautumiseni, uskontoni ja vakaumukseni eivät kuulu työnantajalle pätkääkään, varsinkaan kun ne eivät mitenkään liity työntekooni tai haittaa sitä.

Mennään bussilla

2008-09-08T13:14:00.000+03:00

"Jos tällä viikolla haluaa välttää ruuhkia, kannattaa auto viedä liityntäpysäköintiin ja tulla loppumatka julkisilla kulkuvälineillä", neuvoo liikenteenohjauskeskuksen vanhempi konstaapeli Seppo Naskali kiskotöiden ruuhkautettua Runskin.

Ja jos kaikki noudattaisivat tätä neuvoa, mieluiten muulloinkin kuin kiskotöiden aikana, mitään ruuhkia ei olisi.

Keittiökokeiluja, vol. 3

2008-09-03T09:47:00.001+03:00

Syksy ja sienipiirakka kuuluvat erottamattomasti yhteen. Meillä herkuteltiin eilen rouskupiirakalla (joskin lakto-ovosovelluksella, koska juustoraaste oli emmentalia). Jaan tämän vaikkapa siltä varalta, että joku muukin on käynyt metsässä ja kaipaa herkkua iltapalaksi:

Metsäsienipiirakka

Pohja
250 g margariinia
5 dl vehnäjauhoja
2 rkl vettä

Täyte
1 iso sipuli
2-3 valkosipulinkynttä
1-1,5 l metsäsieniä (esim. tatteja, karvarouskuja, suppilovahveroita tai kanttarelleja)
2 dl kaurakermaa
(2 rkl vehnäjauhoja)
1-1,5 dl sulavaa soijajuustoraastetta
mausteeksi suolaa, pippuria, timjamia, kirveliä...

(Koristeeksi kirsikkatomaatin siivuja)

Tee paksuhko sienimuhennos sienistä, silputusta sipulista, valkosipulista ja kaurakermasta ja suurusta se tarvittaessa vehnäjauhoilla. Jos käytät rouskuja, ryöppää ne ennen muhennoksen tekemistä. Mausta muhennos ja laita odottamaan.

Tee seuraavaksi piiraspohja: yhdistä nyppien margariini ja jauhot, lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Voitele piirasvuoka ja painele taikina kevyesti sen pohjalle. Esipaista pohjaa uunin alatasolla 200 asteessa 10 min.

Sekoita sienimuhennos ja soijajuustoraaste keskenään ja kaada täytteeksi pohjan päälle. Jos haluat koristella piirakan, asettele kirsikkatomaatin siivut täytteen pinnalle sopiviin kohtiin. Laita piiras takaisin uuniin ja paista vielä n. 30 min. Kun piiras on kypsä, anna täytteen jäähtyä ja jähmettyä jonkin aikaa ennen tarjoilua.

Olen muuten joskus soveltanut tuota pohjaa sekoittamalla keskenään 4,5 dl vehnäjauhoja ja 0,5 dl soijarouhetta. Hyvää tuli niinkin.

Aijai ja voijoi

2008-08-31T20:37:00.001+03:00

Ihana viikonloppu sai nolon lopun, kun oikeaan sääreen iski mikä lie penikkatauti siten, että se on kauhean kipeä eikä nilkkaa saa suoraksi ilman irvistystä. Juu, onhan se ollut vähän kipeä jo Berliinistä asti ja kuka käski panna lauantaina vähän liian isot kumisaappaat jalkaan ja mennä sienimetsään kipuamaan jyrkkiä ylämäkiä umpipusikossa ja upottavassa sammalikossa.

Mutta löysinpäs valtavan kasan karva- ja leppärouskuja sekä muutaman tatin, pari kanttarellia ja syksyn ekat suppilovahverot. Hyviä olivat. Huomenna teen varmaan vielä sienipiirakkaa lopuista rouskuista.

Nyt hukutan kivun ja säryn aiheuttamaa mielipahaa syömällä tummaa suklaata (oikeastaan tahtoisin Helsingin Jäätelötehtaan suklaajäätelöä, mutta sitä ei ole nyt saatavilla) ja polttamalla tuikkukynttilöitä kesällä kirpparilta löytämässäni messinkisessä kynttiläkipossa, jossa on yltympäriinsä pieniä sydämen muotoisia reikiä. En ole koskaan ennen ostanut mitään noin ihanaa 30 sentillä.

Back in business

2008-08-27T14:00:00.001+03:00

Töissä jälleen viikon loman jälkeen, tai oikeastaan jo maanantaina, mutta silloin ei ehtinyt eikä huvittanut blogata. Tämä perkeleellinen ilmastointi (joka pakotti heinäkuussakin käyttämään villapaitaa töissä, vaikka ulkona oli hellesää) kuivattaa kädet aina kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olen saapunut työpaikalle. Nyt sormieni välit hilseilevät niin, ettei niistä erota, onko minulla oikeasti kädet vai räpylät. Pakko laittaa lisää aloe vera -voidetta ja odotella työpäivän päättymistä, sillä kotona kädet palautuvat ennalleen ja pysyvät kunnossa.

Oli ihanaa lomailla viikko! Berliini oli hieno, mutta pidän edelleen vähän enemmän Münchenista. Ei Berliinikään toki huono paikka ole. Meillä oli varsin mukava viikko, tekemistä riitti ja löysin punaiset korkokengätkin, juuri sellaiset minnihiirimäiset, joita olen pitkään himoinnut. Silti München vie voiton, sillä sieltä on Alpeille vain tunnin matka, kaupunki on kaunis ja kaduilla kulkee dirndleihin pukeutuneita ihmisiä. (Yrittäkääpä muuten ääntää sana dirndl parin kuohuviinilasillisen jälkeen. Kokeilin tätä viime vappuna ja huomasin sen vaikeaksi.)

Tutuille tiedoksi, että yliopistosähköpostini lakkaa toimimasta näinä päivinä. Jatkossa tavoittaa helpommin esimerkiksi gmailista (etunimi piste sukunimi ja niin edelleen).

Veri vetää eteenpäin

2008-07-11T14:48:00.000+03:00

Välillä sisäinen nuuskamuikkuseni saa vallan arkiminästäni, jolloin haluaisin vain pakata rinkkani ja matkata kaikessa rauhassa kohti päämäärää, joka selviää vasta matkan varrella. Tai suunnata suoraan asemalle ja hypätä pohjoisen junaan. Taisin saada jo kymmenvuotiaana parantumattoman vaelluskuumetartunnan, joka saa kaipaamaan rinkan painoa hartioilla, sinolin tuoksua trangiassa, varvikon keskellä nautittua kuumaa variksenmarjamehua, joka lämmittää tihkusateessakin niin suloisesti. Tahdon tarpoa yrjökokkona joutsenrimpien keskellä, seistä tuulisella tunturilla ja ennen kaikkea herätä turvallisen vihreässä teltassa keskellä paljakkaa, joka minulle on yksi kauneimmista sielunmaisemista.

Varoitus: jos joku muukin kärsii parantumattomasta vaelluskärpäsen puremasta, niin Retkiremmin kuvagalleriaa Käsivarren maisemista ruska-aikaan ei ainakaan kannata selata. Etenkin tietyt kuvat siellä saattavat aiheuttaa sietämätöntä vaellusjalan vipatusta.

Nimeksi lapselle ei kelvannut sittenkään se Pikku-Myy

2008-07-10T10:15:00.002+03:00

Chris Martin puolustaa hassuja vauvan nimiä. Pakkohan tästä on kirjoittaa, syventäviin opintoihin tekemäni nimistöpaketti jätti näköjään jälkensä. Olen Chris Martinin kanssa siis osaksi eri mieltä.

Minusta aikuinen voi halutessaan vaihtaa nimensä vaikka Aristoteleeksi tai Mansikka-Muumiksi (josta Amu kirjoitti viime vuoden joulukuussa). Lapsenkin nimen voi ihan hyvin muuttaa, jos lapsi selvästi osoittaa asiaa harkinneensa. Silti lasten ja etenkin vauvojen kohdalla on kuitenkin hyvä, että etunimilautakunta osoittaa jonkinmoista harkintaa -- eräälle kurssille nimilautakunnan arkistossa tehty pohjatyö paljasti, että harkinta on sitä tarkempaa, mitä nuorempi ihminen on kyseessä. Vauva ei vielä kykene ilmaisemaan omaa mielipidettään ja vanhempien villeimmistä fantasioista kehittyneet nimet voivat oikeasti aiheuttaa harmia lapselle myöhemmin. Minä olin pienenä sitä mieltä, että Elina on ruma nimi ja harmistuin, kun siitä pihalla vielä väänneltiin kaikenlaista Elina-Pelinaa. Mitä mahtaa ajatella nimestään Villa Hillamilla? Entä Anna Manna? Ukko-Mies? Lumi-Sade? Tai Melena, joka suomeksi tarkoittaa tummaa veriripulia?

Harvinaista nimeä todennäköisesti arvostaa vanhempana, mutta kouluaika sen kanssa voi ainakin huonommalla itsetunnolla olla tuskaa. Opettajan sijaisena näkee, kuinka julmia lapset osaavat toisilleen olla. Tänä autuaana Googlen aikakautena on luokkatovereiden erittäin helppo selvittää vaikkapa Melena-nimen merkitys ja todennäköisesti siitä ei malteta silloin vaieta. Toki männävuosina vallinnut erikoisten nimien muoti voi aiheuttaa senkin, että luokkansa ainoa Maija tai Petteri joutuukin koulukiusatuksi Melena-ystäviään todennäköisemmin.

En sano, että erikoiset vauvan nimet ovat väistämättä pahasta. Suurin osa niistä on ihan ok. Pointtini kuitenkin on, että nimi pitäisi aina antaa harkiten, lapsi kun ei ole mikään nukke tai koira, vaan ihminen. Nimetköön vanhemmat siis lapsiaan ihan miten haluavat, kunhan vain kaikki jaksaisivat muistaa, että kyse on ihan oikeasta ihmisestä, joka oletusarvoisesti elää nimensä kanssa koko elämänsä. Jos nimi annetaan hetken mielijohteesta tai "voihan sen vaihtaa myöhemmin, jos tulee vaikeuksia" -periaatteella, lähtökohta on minusta väärä. Sitä paitsi nimi voi olla erikoinen ja uniikki myös olematta missään piireissä erityisen kiusallinen. Minna-Tiina (väestörekisterissä 3 kpl) ja Hannu-Matias (4 kpl) ovat jopa harvinaisempia kuin Aristoteles (9 kpl), vaikka eivät siltä kuulostaisikaan.

P.S. Minusta Chris Martinin omien lasten nimet, Apple ja Moses, eivät muuten edes ole mitenkään kovin hassuja. Moses, joka esim. Keniassa on käsittääkseni varsin suosittu nimi, menee ihan hyvin muiden raamatullisten Annojen, Saarojen ja Jesus Marioiden seassa. Apple-nimi puolestaan ihastutti minua heti, kun Gwyneth Paltrow ja Chris Martin sen julkistivat. En ole koskaan yhdistänyt sitä mielessäni Apple-yhtiöön tai levymerkkiin, vaikka joku niin väittikin tapahtuvan.

Mihin kasvimme kelpaavat

2008-07-08T14:01:00.000+03:00

Aika hujahtelee nopeasti, kun istuu töissä ja töiden ulkopuolella muuttaa asunnosta toiseen. Vanha asunto on luovutettu kuun vaihteessa ja nyt pitäisi vain saada loputkin tavarat Töölössä paikoilleen. Uusi koti on ihana!

Rautavaara-ihmeteestäni tuli hyvää. Tunnen jo nuortuneeni vuosia ja päässeeni eroon huolista ja murheista. Olen luopunut yrityksistäni löytää karhunlaukkaa taimina enää tähän aikaan vuodesta, mutta päättänyt vakaasti pistää keväällä siemeniä kylmäkäsittelyyn jääkaappiin.

Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu

2008-06-22T21:45:00.002+03:00

Pitkä, upea juhannusviikonloppu on auttamatta ohi. Kolmena päivänä luonnon helmassa ehdin jo villiintyä ja hippiytyä sen verran, että ajatuskin arkeen, kaupunkiin ja töihin paluusta teki kipeää. Poikkesimme kotimatkan varrella uudessa kodissamme ja se pehmensi tärskyä hieman.

Mutta mikä ihana juhannus! Kävelin nurmikolla paljain varpain ja sain jalkoihini parisenkymmentä hyttysenpuremaa. Poimin nokkosia muhennokseen. Mellastin kitkemässä palsternakka- ja punajuuripenkkiä ja syötin vesiheinät ja savikat kanoille, jotka niin ikään villiintyivät sen jälkeen aina minut nähdessään, koska uskoivat saavansa lisää rikkaruohoja. Nuuhkin sekä talvikkia että lehdokkia (mutta en tanssinut niityllä järin yöpaidassani). Nautin kesän ekat kypsät metsämansikat. Keräsin koivun, mustikan, vadelman, horsman, pihlajan, omenan, kirsikan, siankärsämön ja metsämansikan lehtiä, jotka nyt tuoksuvat asunnossamme hyvältä, kun osa on kuivumassa, osa hiostumassa. Tarkoituksenani on saada aikaan purkillinen yrttiteetä, joka auttaa lähes kaikkeen paitsi kuolemaan, mikäli Toivo Rautavaaraan on hiukankaan uskomista.

Pieniä hyviä asioita

2008-06-17T16:33:00.000+03:00

Eiii saa sataa, mulla on bensakengät jalassa, eivätkä ne kestä kovin rankkaa vesisadetta, kun ne on tehty sametista. Lähden kohta töistä Dennisiin syömään ihkupastaa ja tiramisua ja haluan, että varpaani pysyvät kuivina.

Tehtävien töiden lista pursuilee, mutta alkaa sentään hiljalleen näyttää jotenkin hallittavalta. Sain tänään töistä lahjaksi sykemittarin ja eilen leffalippuja. Muuttokin lähestyy ja kohta pääsen oman puolierkkerini leveälle ikkunalaudalle istumaan, juomaan cappuccinoa punaisesta kupista ja katselemaan alhaalla kadulla kulkevia ratikoita. Olen onnellinen.

Olen metsästänyt pääkaupunkiseudun puutarhayrityksistä karhunlaukkaa ja löytänyt kaksi paikkaa, joissa sitä myydään siementen lisäksi taimina (toisessa keväisin, toisessa periaatteessa nytkin, mutta minua puhelimessa palvellut ystävällinen rouva ei löytänyt oikean näköisiä taimia). Jos joku löytää sitä jostain taimina tai sipuleina, niin hihkaiskoon ja tulen entistäkin onnellisemmaksi.

FM

2008-06-11T11:25:00.001+03:00

Niin minusta sitten tuli maisteri. Juhlistimme sitä G.W. Sundmansin mainion palvelun ja hyvän ruoan parissa. Kesäyö oli kaunis ja kukkien tuoksu huumaava, kun kävelimme puolison kanssa bussipysäkiltä kotiin. Kiitos onnitteluista kaikille niitä lähettäneille!

Ylen uutisissa näkyi paljon tuttuja naamoja. Minäkin vilahdan kuvassa parin sekunnin ajan (kohdassa 1:30--1:34). Tarkkasilmäinen ehkä tunnistaa.

Kertész leszek

2008-06-09T10:14:00.000+03:00

Ihanaa viikonloppua seuraa väistämättä maanantai. Voimia pitäisi kuitenkin olla taas viikoksi, mahtuihan viikonloppuun rutkasti aurinkoa, kampaajakäynti, yhdet valmistujaiset sekä puutarhatöitä. Lisäksi tv:stä tuli jälleen Love Story, jonka katsominen vaati puoli paketillista nenäliinoja.

Huolella vaalimani parveketaimet saivat uuden kodin vanhempien pihalta, hontelot krassit ja tomerat tomaatit pääsivät jogurttipurkeistaan oikein isoihin ruukkuihin, joissa on tilaa kasvattaa kunnon juuret. Muistin taas, kuinka rentouttavaa puutarhassa puuhailu ja taimien istuttaminen on. En halua omaa omakotitaloa, mutta on ihanaa, kun saa joskus lainata toisten pihaa. :)

Bensakengät

2008-06-05T14:41:00.000+03:00

Vanhat kiinantossuni lahosivat lopullisesti jokin aika sitten kesken työmatkan ja ostin uudet matkan varrelta Pasilan aseman kiinakaupasta. Ne haisevat... no, uusilta kiinantossuilta. Töissä ne on ristitty juuri tuon hajun vuoksi bensakengiksi.

Dieseliä tai ei, korkokengissä laastarointikuntoon rääkätyt varpaani kuitenkin pitävät bensakenkäpäivistä, sametti kun ei hierrä eikä purista. Toivottavasti nämä popot lakkaavat pian myös haisemasta.

Sil' on sol mio

2008-06-04T13:51:00.000+03:00

Iiiiik, Semmarit esiintyvät Kieler Wochella! Tuon takia voisi melkein seilata lahden yli ja takaisin, jos vain saisin töistä vapaata ja jos joku muu hoitaisi meidän muuton sillä aikaa.

Olen kuunnellut koko työpäivän Ó lo anchéa ja hihitellyt itsekseni. :)

Just another manic Monday

2008-06-02T12:50:00.000+03:00

Heinä kukkii, silmä vuotaa. En ole voinut meikata tänään, joten näytän darrahirviöltä, vaikka mitään en oo ottanut. Ja tänään otettiin uusi kuva työpaikan kulkukorttiin sekä intranetin henkilöhakemistoon...

Ulkona on ihana kesä, sireenit ja pihlajat kukkivat huumaavasti tuoksuen. Tänään tosin harmaa, lämmin ja painostava ilma uhkaa sadetta. En tiedä, kehtaanko sanoa ääneen, että toivon vettä taivaalta. Se kuitenkin vähentäisi ilmassa leijuvan siitepölyn määrää ja saattaisi helpottaa oloa.

Kappale kauneinta suomalaista maalaismaisemaa

2008-05-28T22:49:00.000+03:00

Jo toinen postaus tänään, kun tätä Ideapark-juttua ei vaan voi sivuuttaa. Jännityksellä seuraan, mitä Sukarin uusimman ostos~~helv~~...keskuksen suunnitelmille tapahtuu. Vapaavuori on yllättänyt asian suhteen positiivisesti ja toivon, ettei kyse ole vain siitä, että kunnallisvaalit lähestyvät.

Siinä, mihin parkkipaikat halutaan rakentaa, kasvoi muuten aivan mahdottoman hyviä villejä vadelmia viime kesänä.

Nimby-ilmiö

2008-05-28T17:44:00.005+03:00

Maanantaina ilahduin, kun HS kertoi poliitikkojen tukevan Helsingin uusia tukiasuntoja. Myös HYY teki kannanoton Ruusulankadun asuntolan puolesta ja HYYn hallituksen blogissa on samasta aiheesta kirjoitus, jota en osaa kuin kompata.

Tänään Päivän nimby -palkinnon saa Taloustutkimus Oy. Onnittelut ja aplodeja! Luulen kyllä, että ainakaan nyt keväällä yliopistoista ja ammattikorkeakouluista tutkinnonuudistuksen pakottamana valmistuva -nomi-, kandi-, ja maisteriaalto sekä pätkätöissä uurastavien lukiolaisten ja opiskelijoiden lauma ei kieltäytyisi tarjolla olevista työpaikoista sen perusteella, että työpaikan naapurina on tukiasuntola.

Käytän muuten varsin usein sitä samaa bussipysäkkiä, vaikka työskentelenkin Vallilassa eri rakennuksessa ja eri firman palkkalistoilla. Rohkenen epäillä, että Mäkelänkadun yllä alituiseen leijuva katupölypilvi on Vallilassa liikkuville paljon konkreettisempi vaara kuin Sininauhaliiton asukit olisivat asuntolan toteutuessa olleet. Miksei nimby-ilmiö koskaan kohdistu kaupungin viihtyvyyttä olennaisesti haittaavaan yksityisautoiluun?

Melkein maisteri

2008-05-27T16:27:00.001+03:00

Saatuani käteeni toimintaohjeet publiikkia varten olen alkanut ihan oikeasti sisäistää sen, että kai se valmistuminen nyt sitten on edessä. Publiikista tulee kyllä varmaan melkein Ilosaarirock-luokan tapahtuma, kun 500 maisteria jonottaa todistuksiaan suuren juhlasalin käytävillä aakkosjärjestyksessä seisten. Vedonlyöntipisteitä pyörittäville voisi aueta hyvä sauma vaikkapa "kuka pyörtyy ekana" -veikkauskisassa. Vieraat (yksi per osallistuja) saavat istua, mutta niiden joukossa bonarikertoimet tarjoaa tyyppi, joka meni istumaan keskelle salia ja tahtoo pois ennen tilaisuuden loppua. Toisaalta on kutkuttavaa valmistua jättipubliikissa, jossa tuoreita maistereita on ennätysmäärä, kandit eivät mahdu samaan saliin ja paikalla on pelastushenkilökuntaa.

Ja kevään viimeisessä publiikissa valmistuvia tosiaan on liikkeellä, ou jee. Ihana puolisoni vei publiikki-ilmoni eilen tiedekunnan kansliaan ja jonotti sitä varten päärakennuksen tokan kerroksen aulassa noin tunnin artikkelia lukien. Muitakin taisi olla samalla asialla, vaikka dedis on vasta torstaina.

Aika haikeaa tämä kivan opiskelijaelämän päättyminen, mutta toisaalta alituinen yliopistolla pyöriminen, gradunteko, opintotukilomakkeiden kanssa vehtaaminen (ja tukikuukausien loputtua rahattomana kärvistely) alkoikin jo välillä vähän tympiä. On myös ihanaa, kun työpaikka on jo valmiiksi olemassa, eikä tarvitse hakea sellaista nyt, kun tarjokkaita riittää yllin kyllin.

Ikkunalautoja

2008-05-15T20:15:00.000+03:00

Oi tätä nykyajan porvarillista elämäntapaa, joka saa ja pakottaa ihmisen kiinnostumaan vakavasti korkokatosta, marginaaleista, varainsiirtoverovähennysoikeudesta ja siitä, mikä 12 kk:n euribor on tänään. Siitäkin huolimatta, että nyt on juuri se aika, jolloin ulkona kukkivat tuomet, omenapuut ja mustikat, ehkä sireenit ja kielotkin ihan kohta.

Rakastan omenankukkia ja tuomien tuoksua. Tänä keväänä tuntuu silti entistä enemmän siltä, että jossain sisälläni, siellä omenankukkia nuuhkivan romantikon taustalla, asustaa pieni porvari, joka rakastaa leveitä ikkunalautoja, korkeita huoneita, puolierkkereitä ja tammiparkettia.

Haijaa

2008-04-26T16:43:00.000+03:00

Söin suolakurkkua leivän päällä ja se herätti aivan mielettömän halun laulaa rekilauluja, erityisesti yhtä tiettyä rekilaulua. :) Tulisipa taas pian sellainen viikko, jona ehtisin treeneihin.

Pasila mielessäin

2008-04-07T18:53:00.002+03:00

Joka päivä työmatkallani kuljen Itä-Pasilan läpi ja ihastelen, kuinka nerokkaasti autot on piilotettu kävelykansien alle, pois haittaamasta viattomien jalankulkijoiden elämää. Ah, mikä ero Junailijankujan ja Elimäenkadun välillä onkaan: ensin mainitulla kadulla autoja ei näy lainkaan, jälkimmäisellä autoilijat yrittävät lähes poikkeuksetta ajaa mm. suojatietä ylittävän jalankulkijan yli, etteivät vain joutuisi hidastamaan tai – ooh, mikä kauhea kohtalo – suorastaan pysähtymään.

Osa minusta haluaisi asua Itä-Pasilassa. Toki Itä-Pasila tuo jossain määrin mieleen DDR:n, mutta on silti paljon sympaattisempi kuin Merihaka (jota en vain voi olla alituisesti vertaamatta sillan toisella puolella komeilevaan Kruununhakaan). Pasila näyttää silmissäni kauniilta, sillä sen läpi kävellessäni ajattelen aina, että sieltä voisi saada kivan kodin, ainakin joksikin aikaa. Rakastan niitä kävelykansia, liikenneyhteydet ovat loistavat ja korkealta talosta näkisi varmaan kauas...

Levon hetki nyt lyö

2008-03-26T19:10:00.000+02:00

Uusi työ on kiinnostavaa, mutta iltaisin olen aivan poikki. Eilen nukahdin olohuoneen lattialle kesken tomaattidokumentin (Elina Hirvonen: Paratiisi -- kolme matkaa tässä maailmassa). Nyt tuijotan ikkunasta lumimyrskyä ja taas tekisi mieli mennä nukkumaan. En mene. Pari kolme tuntia ainakin täytyy vielä sinnitellä, muuten herään joskus viiden aikaan aamulla pirteänä kuin peipponen. Jos kokeilisin itsesuggestiota:

Ei minua väsytä lainkaazzzzzzzzzzzz.

Samettiposket

2008-03-20T12:03:00.000+02:00

Oih, eilen Stokkalta kokeilumielessä ostamani kurkkunaamio kuorii kasvoilta epäpuhtaudet ja kuolleen ihon niin hellästi, tuntuu ainakin paljon hellemmältä kuin aiemmin käyttämäni kasvokuorintavoiteet. Eikä sitä ole myöskään testattu eläinkokein.

Ja nyt iho tuntuu taas niiiiiin silkkiseltä.